Tekijä: jPekka

Puhuva pingviini

Jostakin syystä viehätyin 1990-luvun puolivälissä Berkeley Breathedin edellisellä vuosikymmenellä piirtämästä Bloom County -strippisarjakuvasta. Sarjaa ja sen jatkoversioita Outland ja Opus on julkaistu melkoisesti albumeina, mutta yleensä pelkkinä valikoimina. Täydelliset julkaisut alkoivat vasta pari vuotta sitten paksuina, sidottuina The Complete Library -albumeina, ja vanhoja strippejä julkaistaan myös netissä. Toistaiseksi olen tullut hankkineeksi vasta ensimmäisen osan, joka kattaa vuodet 1980–82.

Bloom County  rakentui teksasilaisessa yliopistolehdessä julkaistun The Academia Waltz -sarjakuvan pohjalle, kun Breathed sai työlleen valtakunnallisen sanomalehtisyndikoinnin. Tekijä on itsekin myöntänyt, että aluksi sarja oli kömpelöhkö mukaelma Garry Trudeaun klassisesta, edelleenkin ilmestyvästä Doonesburysta. Molempia yhdisti myös 1980-luvun oikeistolaisen Amerikan arvoja pilkkaava vasemmistoliberaalius. Vähitellen Bloom County alkoi kuitenkin löytää oman ilmeensä. Oman kertomansa mukaan Breathed ei tiennyt, ettei sarjakuvissa saa esittää eläimiä puhumassa ihmisten kanssa. Hänen sarjakuvassaan niin tapahtui. Ensin ääneen pääsi (Academia Waltzista periytyneen) machojuristi Steve Dallasin Rabies-koira, mutta koko sarja löysi keskushenkilönsä ja suuntansa vasta sitten – toista vuotta ilmestyttyään – kun strippeihin ilmestyi puhuva pingviini. Alkuun kyse oli pelkästä kertakäyttövitsistä – nössömäinen Mike Binkley yritti ilahduttaa isäänsä hankkimalla lemmiksiksi machokoiran, mutta erehtyi eläinlajista – mutta, näiden koottujen strippien kertoman mukaan perin pitkän ajan päästä, pingviini muuttui vakiohahmoksi ja sai nimen Opus.

Opus säilyi kantavana voimina myös Bloom Countyn myöhemmissä jatkoversioissa. Tässä kokoelmassa Breathed kertoo, että siitä suunniteltiin jokunen vuosi sitten myös animaatioelokuvaa, mutta homma kaatui pieneen, kummalliseen seikkaan: elokuvapomot eivät voineet millään hyväksyä animaatiota, jossa eläin puhuisi ihmisten kanssa.  Breathed ei suostunut muuttamaan asetelmaa eikä elokuvaväki soveliaisuuskäsityksiään. Se siitä sitten.

Bloom County – The Complete Library volume one: 1980–1982 on hieno paketti ajankuvaa, oivalluksia, ilkeilyä ja lämpöä. Epäilemättä sarjan seuraavatkin volyymit tulee aikaa myöten hankittua.

Kaukana on peili

Olen viime aikoina tullut lukeneeksi melkoisen monta ”tämä pitäisi lopultakin lukea” -pinon klassikkoa. Leena Krohnin Tainaron (Teos, vuoden 2006 täydennetty painos) poistui lopultakin pinosta.

Tainaron ei ole spekulatiivista fiktiota. Sen tyyli, kerrontatapa ja ajattelu on peräisin ajalta, jolloin ns. realistinen kirjallisuus ei ollut vielä korottanut itseään muista elämän käsittelytapoja ylemmäksi omilla keinotekoisilla ja kyseenalaisilla kriteereillään, se on peräisin ajalta jolloin kaikki kirjallisuus oli yhtä lailla epäilyttävää, vaarallista ja halveksittavaa kuin räminämusiikki 1960-luvulla, videot 1980-luvulla tai tietokonepelit 2000-luvulla.

Nimetön kertoja lähettää kirjeitä yhtä nimettömäksi jäävälle vastaanottajalle, joka ei koskaan kirjoita takaisin, eikä kertoja voi olla edes varma, että vastaanottaja on saanut hänen kirjeitään. Kertoja on matkustanut merentakaiseen Tainaronin kaupunkiin, jota asuttavat hyönteismäiset ja hämähäkkimäiset kansalaiset. Kirjeissään hän kertoo uuden kotikaupunkinsa asukkien kummallisesta elämästä, joka ei pohjimmiltaan ole lainkaan niin kummallista. Tässäkin suhteessa ollaan lähellä 1600–1700-lukujen kirjallista perinnettä, josta Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726) on vain tunnetuin esimerkki. Krohn ei ole yhtä läpinäkyvä, räävitön eikä ilkeä satiirikko kuin pastori Swift, mutta pohjimmiltaan Tainaronkin pohdiskelee, omalla hiljaisella, puolihuolimattomalla tavallaan, meidän maailmaamme. Tuloksena on pieni, haikeankaunis matka toiseuden samankaltaisuuteen.

Elämän mittainen odotus

Arvostettu lääkäri kuolee tapaturmaisesti. Hautajaisten jälkeisenä iltana 72-vuotiaan lesken ovelle ilmestyy hänen nuoruudenrakastettunsa, jonka kanssa rouva on hädin tuskin vaihtanut muutaman sanan sen jälkeen kun hän oli ilmoittanut tälle ettei menekään tämän kanssa naimisiin, yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Nuoruudenrakastettu ilmoittaa yksinkertaisesti, että hänen silloinen valansa ikuisesta rakkaudesta on yhä voimassa.

Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan (1985, suom. Matti Brotherus 1988) on kirjoittajalleen tyypillinen romaani siinäkin mielessä, että loppuratkaisun voisi vapaasti kertoa viemättä kertomuksen lumoa vähääkään: tämän kirjakerhopainoksen takakansi oikeastaan kertookin, miten kirjassa käy. Mutta ei se ole oleellista. Oleellisempaa on eloisa, herkullinen ja väliin räävitönkin kuvaus kauan sitten kadonneesta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun karibialaisesta kaupungista ja sen säätyläisistä, joiden elämä ei tiukoista muodollisuuksista huolimatta ole aina kovinkaan hyvin synkassa edes oman aikansa moraalin kanssa, nykymoraalista puhumattakaan: García Márquez ei haikaile menneitä aikoja, sillä hän tuntee kotiseutunsa historiaa aivan riittävän hyvin tietääkseen, ettei menneisyydessä ole juuri mitään haikailemisen arvoista, koreanromanttisesta pintakiillosta huolimatta. Rakkautta koleran aikaan sivuaa monia Sadan vuoden yksinäisyyteenkin upotettuja tositapahtumia banaanityöläisten joukkomurhasta alkaen, mutta pitää kaiken realistisemman historiallisen romaanin kontekstissa maagisen realismin sijaan.

Ei ehkä minun kannaltani katsottuna Gabriel García Márquezin paras (minun lukemani) romaani – Kuulutetun kuoleman kronikan tai edes Sadan vuoden yksinäisyyden tasolle on vaikeaa päästä – mutta hyvinkin lukemisen arvoinen yhtä kaikki.

Salajuoni siivekkäälle

Olen varmaankin maininnut diggailevani Dave Lindholmia? Kohdalle sattui tämä muutaman vuoden takainen Kosketuksessa-konsertissa tallennettu hieno versio 80-luvun klassikosta ”Petin pienen linnun”, joten jaan sen nyt teidänkin kanssanne. Pianon ääressä sovittaja Otto Donner.

.

Taksi, valtamerilaiva, veturi

China Miévillen neljäs romaani Iron Council (2004) on odotellut hyllyssä lukemista jo useamman vuoden. Kyseessä on kolmas ns. Bas-Lag-maailmaan sijoittuva itsenäinen romaani: trilogiasta ei voi puhua, kirjoja vain sattuu olemaan kolme ja osa niiden tapahtumista sijoittuu samaan New Crobuzonin kaupunkiin: Perdido Street Station kokonaan, The Scar alkaa sieltä, Iron Council poikkeilee siellä ja päättyy sinne. Edellisten kirjojen tapahtumista on vuosikymmeniä aikaa, mutta maailma on entinen, barokkisen rönsyilevä sekoitus fantastisen magian eri muotoja ja steampunk-henkistä kuvitelmaa 1800-luvun luokkayhteiskunta-Lontoota.

Kirjan ”Rautaneuvosto” on ajatuksena vinkeä: turhautuneet, päähän potkitut monirotuiset ja -lajiset rautatieläiset kaappaavat junan ja jatkavat matkaansa maailman ääriin rakentaen junan edessä rautatietä, joka puretaan junan kuljettua: kuin vanhoissa piirretyissä! Matka ei kuitenkaan pääty maailman ääriin kuten The Scarin kapinallisella laivastolla, vaan juna legendoiksi muuttuneinen kapinallisineen lähtee lopulta paluumatkalle New Crobuzoniin hätää kärsivien vallankumouksellisten avuksi.

Miévillen teksti on runsasta, rönsyilevää ja visuaalista: maailma toimisi ehkä kirjaa paremmin (melkoisen) kalliina televisiosarjana Game of Thronesin hengessä. Kokonaisuus kuitenkin pysyy kasassa ja toimii – ei niin hyvin kuin julman lumoava, eheä The Scar, mutta toimii kuitenkin. Iron Council on Miévillen kirjoista ehkä avoimimmin poliittinen ja myös kulttuuriantropologinen. Itse kuitenkin suosittelisin Miévillestä kiinnostuneita aloittamaan jostakin toisesta romaanista – vaikkapa juuri The Scarista, josta itse aloitin: Bas-Lag-kirjoja ei tarvitse lukea järjestyksessä. Tai Toisista. Tai Embassytownista.

* * *

Konkreettisia tuloksia työnteosta -osasto: kävin aamulla hakemassa postista paketillisen Steph Swainstonin Uusi maailma -kirjan kääntäjänkappaleita. Ehdinkin jo ihmetellä, missä viipyvät, kun kaupoissakin kirjaa jo näkyi.

Kemiallisen kuvaamisen pikainen paluu

Taannoin esittelemäni lapsuuden Flexaret-kamera toimii. Ainakin suurin piirtein.

120-koon filmirullaan mahtuu kaksitoista 6 × 6 -koon valokuvaa. Niiden ottamiseen kotona ja pihapiirissä meni noin tunti. Filmin kehittämiseen meni reilu viikko. Kuvien skannaamiseen useampi tunti. Vasta sen jälkeen oli mahdollista todeta, millaista jälkeä kamera tekee, tai tekeekö lainkaan – varsinkin, kun minulla ei ole enää nykyään erillistä valotusmittaria. Onneksi digitaalijärkkärin näyttö kävi valotusmittarista, ja aukko- ja valotussäädöt oli mahdollista säätää edes sinne päin.

Kyllä tuo kuvia tuottaa. Tosin saattaa hyvin olla, että optiikka (joka ei välttämättä ole ollut alkuaankaan ihan maailman priimaa) on aikaa myöten saanut kolhuja. Pääsääntöisesti filmille kuvaamiseen pätee kuitenkin sama kuin vinyyleihin ja ääninauhaan: se, että tallennusmetodi on analoginen, ei mitenkään itsestäänselvästi tarkoita sitä että lopputulos olisi digitaalituotosta laadukkaampi.

On minulla vielä toinenkin filmirulla. Heräsi ajatus käväistä Keinutiellä kuvaamassa Muurahaispuun kanteen päätynyt maisema nykytilassaan, tosin entisen huoneeni ikkunan sijaan vain rapun alaovelta. Minulla ei ole aavistustakaan, keitä asunnossa nykyään asuu, enkä aio ruveta tunkeilemaan heidän elämäänsä. Ei se ole enää minun kotini.

En tiedä, oliko silloinkaan. Jokaisen terveen lapsen ja nuoren tavoinhan minäkin vietin ison osan aikaani haaveilemalla siitä, että muuttaisin muualle, kauas pois, jännittävämpiin paikkoihin.

 

Kun täältä pääsen pois

Muistellaan vielä Levon Helmiä. ”Up on Cripple Creek” on kaikkien aikojen The Band -suosikkini ja Martin Scorsesen The Last Waltz -elokuvassa siitä kuultiin hieno versio.

.

Vielä viimeisempi valssi

Tällä viikolla olemme saaneet kuulla, että 71-vuotias rumpali ja laulaja Levon Helm on kuolemassa syöpään. Juuri äsken uutiset kertoivat, että väistämätön on tapahtunut. Hän ei ole ensimmäinen poistuja edesmenneen The Bandin riveistä.

Olin vuonna 1986 Roskilden festivaaleilla, ja muistaakseni vain muutamaa tuntia ennen The Bandin esiintymisaikaa ilmoitettiin peruutuksesta. Syytä ei kerrottu: myöhemmin selvisi, että bändin toinen kosketinsoittaja Richard Manuel oli tehnyt itsemurhan. Loistava basisti Rick Danko poistui joukosta vuonna 1999.

Haastattelin Helmiä Rumbaan vuonna 1996 The Bandin High on the Hog -albumin tiimoilta, vain puhelimitse, tosin. Helm oli yhtä kaikki todellinen etelän herrasmies, joka aloitti monet vastauksensa kohteliaalla ”yes, sirillä”. Yritin kaivella tiedostoarkistojani, mutta haastattelusta kirjoittamani jutun tiedostoa ei löytynyt. Jos se jostakin ilmestyy, laitan luettavaksenne.

Annetaan vanhan herran kuitenkin näyttää, miten tekijämies pystyy yhtä aikaa laulamaan ja soittamaan oivaltavaa rumpukomppia: