Pitäkää huolta toisistanne. Myös heistä, joita ette vielä tunne.
*
(Jep, tiedän kyllä että tämä kuva on julkaistu blogissa parina aikaisempanakin juhannuksena. Mutta kun se on sen verran tunnelmallinen, vaikka itse sanonkin.)
Tekijä: jPekka
Kissalauta
Henkisen alan (hah!) toimijana on hauskaa saada aikaiseksi jotakin konkreettista. Konkreettistakin. Jolla voi sitten ainakin yrittää tuottaa kanssaihmisille henkistä(kin) mielihyvää. Tai -pahaa, päivästä riippuen.
Molempiin tarkoituksiin lap steel -kitara eli havaijinkitara eli kissalauta on mainio kapine.
Tuommoinen siitä tuli. Onnistunut kuva kyllä kaunistelee, minulla on vieläkin paljon opettelemista viimeistelyn ja huolellisuuden taidoissa. Mutta se soi, pysyy vireessä ja kuulostaa siltä, miltä steel-kitaran pitääkin.
Vinkeä vekotin. Sikälimikäli tämä yksilö päätyy toiselle omistajalle, sisäinen David Lindleyni vaatii minua epäilemättä rakentamaan toisen itselleni. Sitten joskus, kunhan pari päällimmäisempää soitinrakennusprojektia on tehty pois kuleksimasta.
Riskille alttiina
Tuttava postitti Naamattuun kuvan varoituskyltistä, jossa luki suunnilleen seuraavasti:
VAROITUS
Kirjailija työssä
sivulliset vaarassa päätyä tarinaan
Niin, myönnetään: niin se on. Kirjailija – tai kuka tahansa tarinankertoja – verottaa kohdalle sattuneiden kanssaihmisten elämästä palasia kuin mikäkin vampyyri. Turvassa eivät ole tuttavat, sukulaiset eivätkä ohikulkijatkaan. Itse asiassa ohikulkijat ovat suurimmassa vaarassa. Luullakseni suurin osa kirjailijoista välttelee minun laillani keräilemästä aiheitaan (ainakaan liian) avoimesti lähipiiristä. Ohikulkijat, tuntemattomat, ovat siinä suhteessa parempaa ainesta. Muutaman sivusta kuullun repliikin ympärille voi rakentaa paljon vapaammin tarinoita. Tai ohikulkijan olemuksen ympärille.
Muurahaispuun Iiriksellä oli nimi ja luonne jo ennen viimekesäistä Messilän kirjailijakokousta, mutta ulkoisen olemuksensa hän sai siellä tapaamaltani uudelta tuttavalta.* Moneenkin kirjaan on ripoteltu palasia, jotka ovat peräisin joko omasta tai (joskus) tuntemieni ihmisten elämästä. Harvoin kuitenkin ilmeisiin paikkoihin, ja lähes aina melkoisesti muutetussa muodossa. Jotkut Neduja lukeneista tuttavista ovat kuulemma pohtineet, mitkä asiat kirjassa ovat minun elämästäni niiltä ajoilta, kun itse asuin vanhassa puutalossa Korson pientaloalueella. Tunnustan: hyvin, hyvin harvat. Lähipiirin kokemuksia on ripoteltu kyllä moneenkin viidestä romaanistani, mutta minkäänlaiset avainromaanit eivät ole minun juttuni. Okei, yhden romaanin yhden kohtauksen tapahtumat liippasivat niin läheltä erään ihmisen yksityiselämää, että pyysin häneltä luvan käyttää kyseistä episodia, mutta se on poikkeus.
Paljon parempi hyödyntää niiden elämiä, joita en tunne ja jotka eivät tunne minua. Ja siirtää tarinat, keskustelunpätkät ja tapahtumat toiseen paikkaan, toiseen aikaan ja toisenlaisiin tilanteisiin.
*
Olen joskus tainnut kertoa, että pari viikkoa Alshainin painoonmenon jälkeen rupesin harmittelemaan, ettei ollut enää tilaisuutta lisätä kirjaan yhtä tai kahta viatonta pikku virkettä. Näin minun ei seuraavassa samaan maailmaan liittyvässä kirjassa tarvitsisi tempaista tyhjästä… paria pientä asiaa. Ei pieniä tarinan kannalta, eikä itse asiassa ikään kuin fyysisestikään, mutta sellaista, jotka olisivat olleet pieniä asioita Alshain-romaanissa.
Onni onnettomuudessa on, että tajusin vähän aikaa sitten, ettei Paluulle kehittelemäni rakenne ja miljöö itse asiassa toimi kovinkaan hyvin. Jatko-osa olisi tyyliltään ja rakenteeltaan lineaarisempi, tavanomaisempi ja tylsempi. Takaisin piirustuspöydälle, siis. Eräänä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen heräsin sitten mielessäni paljon lupaavamman oloinen perusidea. Ja, kuinka ollakaan, tämä idea ei vaadikaan niitä paria pikkuasia, joita en maininnut Alshainissa. Molempi parempi.
Saattaa tosin olla, että joudun keksimään Paluulle paremmin uuteen ideaan sopivan työnimen. Ans kattoo. Edessä on vielä monen monta ideointiyötä ennen kuin pääsen työstämään kertomusta täyspäiväisesti.
___
* Kyllä, olen kertonut asiasta hänelle, ja lähettänyt kirjankin. En tiedä, onko hän lukenut sitä – hän kyllä osaa jonnin verran suomea, mutten tiedä miten paljon lukee tällä kielellä – mutta ajatuksesta hän tuntui olevan vallan huvittunut. Loistava tyyppi.
”Suomalaisen spefi-kentän lempeä arkirealisti”
Niinhän siinä sitten kävi, että Tähtivaeltaja-palkinnon nappasi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. En lainkaan ihmettele: jahka alun hölmöhköstä vankilakohtauksesta päästään, käsissä on aikamoinen pläjäys tarinaksensa.
Uudessa Tähtivaeltaja-lehdessä minulla on puolestaan jalka tukevasti kansien välissä. Ensinnäkin lehdessä on suomennokseni Finncon-kunniavieras Liz Williamsin tarinasta ”La Malcontenta”, joka ei oikeastaan ole novelli, vaan Winterstrike-romaanin alkuluku. Mutta toimii kyllä novellinakin. Lehdessä on myös Elli Lepän varsin positiivinen arvio Muurahaispuusta.
Muutaman muun kriitikon tavoin Leppä kaipailee kirjaan dramaattista nostetta: myönnän kyllä, että tässä suhteessa tekstini pysyttelee varsin tiukasti maanpinnalla. Kirjan päähenkilökin olisi kuulemma kaivannut rosoa, ”ehkä jopa vihaisuutta dominoivaa isää kohtaan”. Sitä minä kyllä mielestäni kirjaan kirjoitin, Kari karjuu isälleen mutta paljon useammin itselleen, itsekseen: ahdistuu ja yksisilmäistyy, vihaa pelkojensa keskellä kaikkia toisintoimineita ja -ajatelleita. Mutta ehkä olisi pitänyt ärjyä kovempaa. Leppä on joka tapauksessa oikeassa, että kirja on ”ympäristöltään ja aihepiireiltään rajattu, suorastaan pieni”. Sellaiseksi minä sen kirjoitin.
Häly ja ääni
”Signal to Noise” ei ole lempparilauluntekijöihini ehdottomasti kuuluvan Peter Gabrielin tuotannon parhaimmistoa, mutta tämä liveversio on silti kuulemisen arvoinen. Mukana lavalla on yksi kaikkien aikojen huikeimmista laulajista, vain vuotta tämän kuvaamisen jälkeen kuollut Nusrat Fateh Ali Khan.
.
Minä eilen, tiede tänään
Olen Nedut-romaanista puhuessani muistanut aina korostaa, että kansikuva on anakronistinen: graffiteja ja muita maalauksia, myös näitä kädenkuvia, alkoi ilmestyä luoliin vasta parinkymmentätuhatta vuotta sen jälkeen, kun ainoa alkuperäinen eurooppalainen ihmisrotu Homo sapiens neanderthalis oli (oikeasti) kuollut sukupuuttoon.
Pyydän anteeksi: olin näköjään väärässä.
Tänään Science Daily -uutissivusto tiesi kertoa, että uusien ajoitusmenetelmien myötä espanjalaisten luolien maalausten ikä on osoittautumassa jotakuinkin tuplaten vanhemmaksi kuin aikaisemmin arveltiin. Juttu vielä mainitsee erikseen nämä käsivarjokuvat (hand stencils), joita jotkut tutkijat jopa spekuloivat – neandertalilaisten tekemiksi!
Jos tämän spekulaation tueksi löytyy muitakin todisteita, kyseessä on paitsi mukava hytkäytys kirjailijalle, myös merkittävä tulos ihmiskunnan esihistorian tutkimukselle. Neandertalilaiskuvamme on on viimeisten vuosikymmenien mittaan muuttunut puoli-imbesilleistä jotakuinkin nykyihmisen veroiseksi toimijaksi, jolla oli (ainakin) valmiudet suunnilleen kaikkeen siihen mikä on aikaisemmin sujuvasti pistetty oman rotumme piikkiin. Aikaisemmin meikäläisten yksioikeutena pidetyn (mahdollisesti uskonnollis-maagisen) taiteen osoittautuminen entisten naapureiden (mahdollisesti jopa) keksinnöksi olisi silti aikamoinen jysäys.
Neduissa oli toinenkin spekulaatio, joka on sittemmin vahvistunut todennäköiseksi tieteelliseksi faktaksi: neandertalilaisten ja nykyihmisten lisääntyminen keskenään. Tähän oli kirjaa kirjoittaessa olemassa viitteitä ja spekulaatioita, mutta vahvistus tuli vasta vajaat kaksi vuotta myöhemmin, kun neandertalilaisten geenikartta onnistuttiin pitkän prosessin jälkeen lopulta selvittämään. Mutta (mahdollinen)* nedutaide tuli minullekin yllätyksenä.
(Kansikuva ei muuten syntynyt luomumenetelmällä: minä en painanut kättäni betoniseinää vasten ja purskutellut maalia suustani käden ympärille, en. Valokuvasin käteni mustaa kangasta vasten ja photoshoppasin alle valokuvan taloyhtiömme autotallin sisäkatosta. Lisäsin kuvaan pari pientä ”valumajälkeä”. Kustantamon graafikko vielä vähän venytti sormiani.)
(Sinänsä kiinnostavaa tämä vanha viehtymykseni kädenkuviin: Jossakin arkistojen kätköitä saattaa vieläkin putkahdella 70-tai 80-luvulla ottamiani valokopioita omasta kämmenestäni.)
___
* Kaikissa tieteissä on pakko käyttää runsaasti sanoja ”mahdollisesti”, ”kenties”, ”vaikuttaa siltä”, ”ei ole mahdotonta, että”… se erottaa tieteen uskonnoista.
Syvän etelän päivä
Onnea, Helsinki!
Olen syntyjäni Helsingistä, asunut kaupungin (hallinnollisella) alueella koko ikäni – vuoden Muhos-sivaria ja seitsemää Vantaan Korsossa asuttua vuotta lukuun ottamatta – mutta siltikään en ole oikein koskaan osannut mieltää Helsingin kantakaupunkia kotipaikkakunnakseni. Asuinhan minä sentään puoli vuotta Katajanokalla itsekin. Tuleehan kantakaupungissa kyllä käytyä usein, keskimäärin kerran–pari viikossa (nyttemmin, kun olen vähän saanut rajoitettua monissa järjestöissä toimimista ja järjestöaddiktiuden aiheuttamaa yletöntä kokoustelua), mutta ei sinne tee erityisemmin mieli jäädä. Liikaa autoja. Liikaa melua. Liian likainen ilma. Sitä paitsi se on niin kaukana, syrjässä.
Silti miellän itsekin ”Helsingin” tarkoittavan ensisijaisesti kantakaupunkia, ei omaa kotikaupunkiani, joka on suuren osan elämääni ollut Itä-Helsinki ja on nykyään (hallinnollisen suurpiirijaon mukaisesti) Koillis-Helsinki. Aivan ehdottomasti asun eri kaupungissa kuin ne kantakaupunkilaiset kunnallispoliitikot(kin), joiden mielestä kantakaupungin ulkopuolella on vain ”lähiöitä” ja ehkä muutama ”automarket”. Selvästikin tällaiset tyypit asuvat aivan eri paikkakunnalla kuin minä. Ehkä kysymys on vain sanan tulkinnasta, mutta minusta ”lähiö” tarkoittaa aikalailla erilaista, negatiivisesti arvovarautunutta käsitystä miljööstä kuin vaikkapa ”esikaupunki”.
Väkiluvun perustella mitattuna esikaupunkialueet ovat joka tapauksessa kolme neljäsosaa koko kaupungista. Ylivertainen enemmistö. Silti täältä koillisesta tiiraillen vaikuttaa kovin usein siltä, että sekä monen päättäjän että paikallislehden toimituskunnan mielestä se jäljelle jäävä neljäsosa on ainoa oleellinen osa kaupungista. Siihen satsataan. Sinne pykätään monumenttejä. Sinne, kauas kaupungin maantieteellisestä ja väestöllisestä keskustasta, suunnitellaan ”Keskustakirjastoa”.
Tähän on tietysti historialliset syynsä. Helsinki suunniteltiin ennen kaikkea merikauppaa harjoittavaksi taajamaksi. Kartalta katsoen sijainti vaikutti täydelliseltä: suojainen lahti ankkuripaikaksi, joki huolehtimaan tavarankuljetuksesta sisämaahan ja sisämaasta. Todellisuus oli tietenkin toinen: Vanhakaupunginlahti oli surkeaa liejukkoa kapeansokkeloisen saaristolabyrintin takana, ja Vantaanjoessa jo heti suulla vuolas koski, joka esti kaiken järkevän venerahtiliikenteen. Ruotsin kuninkaan virkamiehet eivät tajunneet, että jos paikka olisi ollut niin ihanteellinen kuin kartalla näytti, siinä olisi ollut itsekseen syntynyt kaupunki jo monta sataa vuotta. Vähitellen kaupunki siirtyikin viereiselle Vironniemelle, jonka lahdelmiin oli vähän helpompaa purjehtia. Punavuoren ja Eiran kukkulat suojasivat taajamaa myrskyiltä. Siihen aikaan kaupunki oli liikenteen kannalta niin järkevässä paikassa kuin näillä kulmilla oli mahdollista.
Nyt, kun satama on siirtynyt toisaalle ja kaupunkilaisten liikennöinti muutenkin tapahtuu enemmän busseilla, metroilla ja junilla, keskusta on järjettömässä paikassa ahtaalla, ylitäyteen rakennetulla niemellä, josta on vaikeaa kulkea maata myöten mihinkään muuhun suuntaan kuin pohjoiseen, ellei rakenneta massiivisia, rumia ja kalliita siltaratkaisuja. Keskusta on kukoistanut Vironniemellä siitä huolimatta, mutta se on enimmäkseen johtunut siitä, että poikittaisliikenne on vanhastaan ollut kertakaikkisen surkeassa jamassa: ihmisten matkoista kaupunginosista toiseen on tullut järjettömiä V-kirjaimia keskustan kautta, kun muuten ei ole päässyt. Tähän on onneksi vähitellen tulossa muutos, ja se tietää myös sitä, että työpaikat ja palvelut siirtyvät pikku hiljaa lähemmäs niitä seutuja, missä ihmiset asuvat. Siirtyminen on jo hyvässä vauhdissa, vaikka esimerkiksi Jokeri-bussi on vasta hyvä alku.
(Tietysti myös minunkin harjoittamani, hyvien tietoverkkoyhteyksien mahdollistama lähityön lisääntyminen edistää asiaa, kun porukan ei tarvitse matkustaa etätyöpaikalle kauas kotoaan.)
Mitä sitten tapahtuu nykyiselle kantakaupungille, tulevalle entiselle kantakaupungille? Kallio-kliseen tyylinen slummiutuminen on yksi mahdollisuus, mutta ei välttämättä kovin todennäköinen. Työ- ja kauppaliikenteen ynnä sitä myöten melun ja saasteiden väheneminen tekee tietysti Vironniemestä nykyistä paljon miellyttävämmän elinympäristön, joten siitä on mahdollisuus kehittyä hintava asuinalue eläkeläisille ja muille, joiden ei tarvitse kotoaan liikkua. Tai sitten Banjulin ja Brasílian kaltainen monumentti- ja hallintokaupunki, joka tyhjenee iltaisin yhtä sukkelasti kuin Senaatintorin viereinen Kruunuhaka nykyään. Wau-arkkitehtuuri-intoilu viittaa vahvasti viimeisen vaihtoehdon suuntaan: Alvar Aallon marmoritöherrykset ovat kyllä tehneet kaupunkilaisille selväksi, ettei wau-arkkitehtuuri tuota miellyttävää eikä funktionaalista kaupunkimiljöötä.
Voin tietysti olla ihan väärilläkin jäljillä. On sellaistakin toisinaan sattunut.
”Ja hän kuiskaa minulle, kuiskaa minulle…”
Patti Smithiltä on ilmestynyt uusi albumi Banga. Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella voin suositella teosta lämpimästi: levy on vahva, rikas ja sävykäs. Suosittelen myös levyn Special Edition -version hankkimista. Bonusraita ”Just Kids” on vallan mainio ja hyvin Patti-mainen, minkä lisäksi mukana on tekijän itsensä kirjoittamaa tarinaa kappaleiden syntyhistoriasta. Spesiaalipainos on sitä paitsi esineenä viehättävä, kuin runokirja – mikä tietenkin sopii loistavasti nimenomaan Patti Smithille, jonka väkevää runoutta on julkaistu ja painettu kauemmin kuin hänen musiikkiaan.
En löytänyt tähän hätään videoita Bangan kappaleista, joten joudutte tänä sunnuntaina tyytymään viiden vuoden takaiseen tulkintaan klassikosta, joka oikeastaan summaa (edelleenkin) erinomaisesti, mistä Patti Smith on peräisin. Huikean Horses-esikoisalbumin avausraita ”Gloria (In Excelsio Deo)” alkaa hänen omalla runollaan ”Oath” ja muuntautuu vähitellen raa’aksi coverversioksi Van Morrisonin 1960-luvun Them-yhtyeen suurimmasta hitistä, aikanaan pahennusta herättäneestä ”Gloriasta”.
.
Voi vain toivoa, että olisi itsekin yhtä elinvoimainen reilun kymmenen vuoden päästä.
