Tekijä: jPekka

Megahypersuperturbo

·

Suosikki-lehti sitten lopetetaan. Ei lopettamispäätös minulta lapsuuttani riistä, ei nuoruuttakaan – ne ovat menneet kauan sitten eikä niitä totisesti ole ikävä – mutta kyllähän lehteen muistoja liittyy. Ei niin paljoa eikä rakkaita, että lähtisin osoittamaan mieltäni tai edes liittymään Naamatussa ”Suosikkia ei saa lopettaa” -ryhmään, jos sellainen on olemassa. Lehti lienee luonnollisen ja järkevän elinkaarensa elänyt, ja armomurha on inhimillisin ratkasu.

Tämä näkemys tosin perustuu, useimpien varmojen näkemysten tavoin, suhteellisen täydelliseen tietämättömyyteen: lienen lukenut Suosikkia viimeksi joskus 1980-luvulla. Sittemmin kokemukset lehdestä ovat rajoittuneet lähinnä kansikuvien tuijotteluun kaupan lehtihyllyssä.

Luulen, ettei Suosikki tullut meille koskaan varsinaisesti tilattuna lehtenä. Äiti oli 1970-luvulla toimittajana Lehtimiehet Oy:n naistenlehdessä Jaanassa ja toi firman muutkin tuotteet kotiin töistä tullessaan. Siitä syystä lehteä tuli luettua – ainakin lueskeltua – muutama vuosi senkin jälkeen kun sen musiikkijournalistinen linja ei enää oikein… puhutellut.

Muistan kyllä ensimmäisen Suosikin aiheuttaman järkytyksen. Olin äänittänyt radiosta kasetille ”Man Who Sold the Worldin” ja, jos oikein muistan, ehtinyt saada Anja-tädiltäni syntymäpäivälahjaksi Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -kasetin, mutta ensimmäisen kunnollisen valokuvan David Bowiesta näin vasta Suosikista. (Kasetin kannen kuvat olivat pikkuruisia, perin muokattuja ja suttuisia.) Tässä vaiheessa Bowiella oli promokuvissa täysi Alladin Sane -maski ja hänhän oli siihen aikaan muutenkin tavattoman laiha ja androgyyni. Oli perin vaikeaa hahmottaa sellaisen… olion pystyvän laulamaan jotenkin ihan normaalin ja aikuisen kuuloisella äänellä ihan selväjärkisen oloista musiikkia. Ehkä se oli hyvä oppitunti tulevalle intohimoiselle musiikinharrastajalle.

Tuohon aikaan musiikin diggailu noudatti muutenkin usein samaa kaavaa: artistista luki ensin Suosikista, ja jos sitten radion harvojen pop-ohjelmien juontaja sattui kuuluttamaan ennen seuraavaa kappaletta tutunkuuloisen artistin nimen, sormi kytki kasettinauhurin pause-kytkimen pois päältä ja uteliaisuutta herättänyt kappale tallentui nauhalle. Meillä radiosta nauhoittaminen tapahtui perin primitiivisesti: toimittajavanhempien haastattelukäyttöön hankkiman nauhurin mikrofoni oli sijoitettu DUX-matkaradion kaiuttimen eteen. Täytin monta vanhempien vanhaa haastattelukasettia popmusiikilla, myöskin sellaisia joita he olivat ajatelleet pitävänsä tallessa.

Levyjä oli harvemmin varaa ostaa, mutta joskus niitäkin hankintoja tuli tehtyä ihan Suosikin juttujen perusteella. Tosin turvana oli levykauppojen (käytännössä Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerin) kuuntelupisteissä suoritettu ainakin yhden levypuoliskon kuunteleleminen läpi ennen kuin laareista poimitusta nipusta valittiin ne, joihin oikeasti sijoitettiin rahaa. Tällä menetelmällä taisin valita muun muassa Gary Glitteriä ja Mudia esimerkiksi New York Dollsin sijaan. (Dollsien esikoistakin nimittäin kehuttiin Suosikissa, siksi levy tuli poimittua kaupassa kuunneltavaksi.)

Lehdessä käsiteltiin tietysti musiikin lisäksi kaikenlaista muutakin (oletettuun) nuorisokulttuuriin liittyvää. Oli Jykän ja Riken mainio(lta siihen aikaan tuntunut) sanaleikkisarjakuva Kutri-Helena, jonka tilalle tuli myöhemmin Nyrok City. Olivat kuuluisat palstat: Ekin seksiin ja muihin terveysongelmiin (hah!) keskittyneen lääkäripalstan lisäksi taisi olla ihmissuhdeneuvontapalsta, jonka nimeksi muistelisin ”Super-Sydän Jammua”. (Jammu-nimi sai pahan kaikunsa vasta myöhemmin, 80-luvulla.) Seksikysymysten tietämättömyystasoa pöyristelin jo (poikuutensa vasta paljon myöhemmin menettävänä) varhaisteininä, mutta harvassapa kodissa oli kirjahyllyssä avoimesti nippu sukupuolivalistuskirjallisuutta, joista osan lukemiseen vanhemmat jopa kannustivat.

Ei Suosikki silti kokonaan onnistunut hallitsemaan musiikkimakua. Juice Leskistä, esimerkiksi, tuli kuunneltua ja radiosta nauhoiteltua perin paljon huolimatta Suosikin nuivasta suhtautumisesta: Jyräys-Hämäläinen ei ilmeisesti antanut koko 70-luvulla antanut anteeksi ”Jyrki Boyta”, jonka tiesi hyvin kertovan itsestään ja omasta kännikäyttäytymisestään.

Vähitellen Suosikin linja alkoi tuntua yhä enemmän ei-minulta. Yritin satunnaisesti lukea Introa, mutta se muuttui pian suosikkimaisemmaksi Helpiksi. Sitten tuli 80-luku, Soundi ja lopulta Rumba. Suosikki vajosi naurun ja (enemmän tai vähemmän lapsellisen) ylenkatseen kohteeksi. Sittemmin siitä tuli lähinnä välinpitämättömyyden kohde. Monet Rumba-kollegat toki tienasivat aivan asiallisia juttupalkkioita kirjoittamalla Suosikkiin (Rumba maksoi todella surkeasti) ja monen tie ammattitoimittajaksi kulki nimenomaan Hämäläisen lehden kautta. Itse en sille tielle päätynyt (kaikkien osapuolten onneksi, luulisin), joten Suosikki työnantajana jäi kokematta. Niinpä lehden lopettamispäätökseenkin tulee suhtauduttua varsin kepeästi. Ehkä mukana on edelleen hiven (edelleen jotakuinkin lapsellista) ylenkatsetta.

Jo vain luemme lehtiä

·

Uusi Tähtivaeltaja (3/2012) kolahti postilaatikkoon. Mukana on viimeviikkoisen Suomen vierailun yhteydessä tehty (lyhyehkö) Ernest Cline -haastattelu ja Toni Jerrmanin kehuva arvostelu Steph Swainstonin Uudesta maailmasta,* mutta numeron todellisia tähtiä ovat sen novellistit, haastattelussakin esillä oleva Tiina Raevaara ja Johanna Sinisalo. Molemmat tarinat vaikuttavat alkuun realistisehkoilta kertomuksilta jostakin historian hämäristä, mutta lukija tajuaa kyllä ennemmin tai myöhemmin, ettei maailma olekaan ihan samanlainen kuin tämä missä me elämme, luullaksemme.

Johannan ”Että hän muistaisi Waksanderia” saa innoituksensa pienestä Suomen suuriruhtinaaseen Aleksanteri I:een liittyvästä tositarinasta, jonka pohjalle on kudottu rauhallisesti etenevä, vähitellen tuntemistamme tapahtumista hienovaraisesti erkaantuva kertomus Tampereelta ja Tampereen teollistumisesta 1800-luvulla. Tiinan ”Ompelijattaren tarina” lähtee joenrannasta uusia löytöjä tekevistä sisaruksista, joista yksi…

… ei, lukekaa itse. Tähtivaeltajaa saa toki paremmista lehtipisteistäkin, mutta itse olen sitä mieltä että lehti on ehdottomasti tilaamisen arvoinen laatukulttuurijulkaisu.

Ja viikon päästä sitten Turcoseen. Ohjelmakirjasta on julkaistu sähköinen versio. Omalta osaltani olen paikalla (perjantai-illan Cosmic Comic Café -etkojen ohella) varmaakin koko päivän. Kitara- ja efektisäesteinen ”kunniavieraspuheeni” alkaa peräti kello 11:10 ja jatkuu Shimo Shuntilan haastattelulla. Varsinaisen ohjelman jälkeen olen vielä signeeraamassa kirjoja halukkaille Sammakon kirjakaupassa sekä tilaisuuden illanvietossa Teerenpelissä.

___
* Arviossa ei mainita käännöstyön laadusta mitään, mutta näissä hommissa saa tottua siihen, että jos siihen ei kiinnitetä erityistä huomiota, se toimii. Joten ei oikeastaan valittamista.

Minä, ratkaisu kaikkeen

· 2 kommenttia ·

Alisa Zinovjevna Rozenbaum (1905–1982) pakeni kaksikymmenvuotiaana muutaman vuoden ikäisestä Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin. Vauraan pääkaupunkilaisen apteekkariperheen lapsena hän kuului siihen venäläiseen kansanosaan joka joutui kärsimään vallankumouksen aiheuttamista vainoista heti ja myös taloudellisesti, joten ei mikään ihme että hän käytti jotakuinkin koko loppuikänsä saarnatakseen kollektivismia vastaan ja valistuneen itsekkyyden siunauksellisuuden puolesta.

New Yorkiin päästyään hän tutustui varhaisiin tieteiskertomuksiin ja alkoi (elokuvakäsikirjoitusten ohessa) kirjoittaa tieteisromaaneja. Tällöin hän oli jo muuttanut nimensä virallisestikin Ayn Randiksi. Pienoisromaani Anthem julkaistiin aluksi vain Britanniassa (1938), sodanjälkeistä amerikkalaispainosta varten hän editoi sitä reippaasti uusiksi. Kyseessä oli alkuaan vain pieni välityö kesken ensimmäisen massiivisen romaanin The Fountainhead (1943) kirjoitusprosessia.

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa, tiukasti säädellyssä kollektivismissa, joka on unohtanut useimmat ”nimeltämainitsemattomien aikojen” keksinnöt. Nuori kansalainen nimeltä Equality 7–2521 on halunnut päästä tutkijakoulutukseen, mutta Elämäntehtävien Neuvosto määrää hänet elinikäiseksi kadunlakaisijaksi. Kiltisti nuorukainen aloittaa uudella urallaan, mutta pitää silmiään auki enemmän kuin hänen ammatissaan on suotavaa. Pian kohdalle sattuukin mielenkiintoisia havaintoja, joista jotkut liittyvät nimeltämainitsettomiin aikoihin, ja monet nuoreen, kauniiseen maatalouskollektiivin työntekijättäreen nimeltä Liberty 5–3000, joka ei ole vielä joutunut kokemaan kaikille kansalaisille pakollista parittelukautta, vaan on, Equality 7–2521:n suureksi riemuksi, yhä neitsyt.

Nuori kadunlakaisija tuhoaa lopullisesti mahdollisuutensa toimia yhteiskunnan jäsenenä tuomalla esiin nimeltämainitsemattomien aikojen keksinnön, jonka hän on onnistunut saamaan toimimaan omalla nokkeluudellaan. Hän pakenee Kartoittamattomaan metsään ja osoittautuu  kaupunkilaistaustastaan huolimatta välittömästi taitavaksi metsästäjä-keräilijäksi. Mukaan ottamiensa nimeltämainitsemattomien aikojen tekstien avulla hän lopulta ylittää elämänsä suurimman henkisen kynnyksen: hän opettelee käyttämään kiellettyä sanaa”minä”.

”Minä”-sana on Anthemin tunnetuin pointti. Taustalla on epäilemättä neuvostoretoriikkaan kuuluvan kollektiivisen ”me”-sanan käytön ohella englanninkielen ainainen teitittely: toisen persoonan pronominin yksikkömuotoa thou ei juurikaan enää käytetä. Randin kollektiivissa ”me”-sanaa käytetään kuitenkin selkeästi yksiköllisenä, kuten (nykyään) you-sanaa, myös silloin kun henkilö ajattelee itseään yksilönä (kuten Equality 7–2521 tarinan mittaan koko ajan ajattelee) eikä pelkästään kollektiivin edustajana. Jotenkin epäloogista, minusta, ja vesittää kirjan pointtia.

Mutta ei se ole ainoa epäloogisuus tai -uskottavuus tässä kömpelöhkössä pikku tarinassa, joka etenee alusta loppuun jotakuinkin ennalta-arvattavia polkuja. Voi tietysti olla, että nihkeä suhtautuminen johtuu ensisijaisesti nihkeästä etukäteissuhtautumisestani Ayn Randia kohtaan: jonkun toisen kirjoittamana juttu olisi voinut hyvinkin mennä yksinomaan naiiviudessaan hupaisana pikku kertomuksena, oman aikansa peittelemättömänä peilinä niin kuin lähes kaikki tieteiskirjallisuus on.

Kaunokirjallinen muoto antaa kirjoittajalleen aina suunnattoman vallan omien aatteidensa ja tendenssiensä todistamiseen. Toisin kuin todellisuudessa, romaanien maailma toimii juuri niin kuin sen ideologian mukaan pitäisikin toimia. En ole tällaiseen (kuvitellun) todellisuuden vääristelyyn itsekään syytön. Ayn Randin koko ura ja hänen maineensa valistuneen itsekkyyden ihailijoiden keskuudessa taitavat pitkälti perustua tähän mahdollisuuteen keksiä itse todisteita omien teorioiden tueksi.

Shimo shummaa

·

Puolentoista viikon päästä koittavan Turconen-tapahtuman kunniaksi Shimo Shuntila on lukenut kaikki viisi romaaniani. Niiden herättämiä ajatuksia löytyy hänen Routakoto-blogistaan mainioiden raapaleiden lomasta:

391
Alshain
Nedut
Karsta
Muurahaispuu

Tulee jotenkin niin kuin vaikutelma, että Shimo ikään kuin tykkäsi kirjoista… mutta kehumisen ohessa hän myös nostaa esiin vallan mainioita huomioita ja pointteja kirjojen teemoista. Joten tässäpä mainio ”mistä aloittaa” -opas muillekin kuin kommentoija-Kostille.

Ja muistakaa tulla Turcoseen.

Sunnuntaigroovea viime viikon lauantailta

·

Viimelauantaisen hienon Bombino-keikan kunniaksi hieman Bombinon aavikkorytmejä. Kokoonpano tällä ”Tar Hani” -videolla on hieman toinen kuin keikalla – kuulemma bändin kakkoskitaristi oli jäänyt saapumatta keikkamatkalle – mutta idea tulee komeasti selväksi. Huomatkaa hieno, vesisoikossa kelluva calabash, josta matala poljento on peräisin. Vesisoikkoversiota en olekaan nähnyt livenä sitten Tinariwenin ensimmäisen Malin ulkopuolisen keikan Roskildessa vuonna 2001.

.

Kappaleita kauneinta Dublinia

· 4 kommenttia ·

Olisi aikamoista liioittelua väittää että olen lukenut James Joycen romaanin Ulysses (suom. Leevi Lehto, Gaudeamus 2012). Parempi sanoa, että olen lueskellut sen. Siinäkin on urakkaa.

Periaatteessa on kysymys siitä, miten maahanmuuttajataustainen ilmoitushankkija Leopold Bloom kuluttaa kesäkuun 16. päivän vuonna 1904. Kirjan rakenne myötäilee Homeroksen Odysseiaa, jonka sankarin nimi on tämän uuden laitoksen nimessä latinankieliseen muotoon. Samalla kirja viittailee joka sivullaan jotakuinkin koko kirjallisuuden historiaan, irlantilaiseen kansanperinteeseen ja ajankohtaisiin tapahtumiin: Suomi mainitaan, koska samana päivänä muuan vapaussankari murhasi täällä sortovallan edustajan, kuten itsekin tuolloin miehittäjää vastustaneet irlantilaiset asian mielellään näkivät.

Kirjan jokainen luku toimii erilaisella tyylillä: mukana on muun muassa sataviisikymmentäsivuinen luku, joka on kirjoitettu näytelmäksi (joskin jotakuinkin täysin mahdottomaksi oikeasti esittää). Mistään ”lukuromaanista” ei todellakaan ole kyse. Tarinassa on kyllä juoni ja jatkuvuutta, mutta ne eivät ole välttämättä oleellisin sisältö. Leevi Lehto on muistaakseni suositellut, että kirjaa voi aluksi lukea luvun sieltä, luvun täältä ja palata sitten myöhemmin tekstiin ikään kuin lineaarisemmin. Itse luin tällä ensi kerralla sen alusta loppuun, mutta välillä oli useamman päivän taukoja, joten kokemus lienee samankaltainen.

(En ole muuten kovin usein tavannut lukijoiden keskustelussa samanlaista ilmiötä kuin tämän kirjan kohdalla: he pohdiskelevat, keskustelevat ja listaavat lempilukujaan.)

Lehdon runsaat alaviitteet jotakuinkin joka sivulla antavat tilaisuuden perehtyä tekstin viitteisiin ilman ylimääräistä penkomisen vaivaa, mutta voivat yhtä lailla häiritä lukukokemusta. Tässä olisi hyvin toteutetun e-kirjan paikka: viitteet voisi piilottaa tai nostaa näkyviin, miltä milläkin lukukerralla tuntuu.

Minulla on ollut muutaman kerran tilaisuus nähdä Lehto lausumassa, ja siksi etenkin kirjan alkupuolen teksti tuntui kovin tutunoloiselta, suomentajaltaa: se on tietysti väistämätöntäkin,* mutta antaa silti hetkittäin tunteen runoilija-Lehdon lukemisesta kirjailija-Joycen sijaan.

Monessakin mielessä Ulysses on kirjallinen kokeilu, ja olen joskus ollut vähän sitä mieltä että kokeilut pitää tehdä kotona niin, että lukijalle voi tarjota valmiin paketin, josta lastentaudit on korjattu. Mutta toisaalta… tämän kirjan pointti on olla epälineaarinen, toisinaan luonnokseltakin vaikuttava, paikoin venynyt ja vanunut, paikoin pikkuisen repsottava ja rispaantuva tilkkutäkki. Yhtä paljon kuin kuvaus herra Bloomin päivästä se on eräänlainen selostettujen valo- ja mielikuvien kokoelma Dublinista kesällä 1904, taidegalleria, joissa joidenkin teosten kohdalle voi pysähtyä hetkeksi meditoimaan (tai syömään eväitä), toiset voi sivuuttaa sukkelammin. Epälineaarinen multimediateos ennen multimediaa. Sellaisena se toimii ja on juuri niin valmis kuin pitääkin. Sitä paitsi se on selvästikin kestänyt aikaa, mikä on oikeastaan ainoa mahdollinen objektiivinen kriteeri luonteeltaan yltiösubjektiivisessa taiteen maailmassa.

___
* Ammattitaidoton se kriitikko, joka puhuu ”kirjailijan kielenkäytöstä” suomennosta arvioidessaan.

Suomi kahdessa päivässä

· 6 kommenttia ·

Ernest Cline osoittautui livenä tekstinsä oloiseksi mieheksi. Leppoisa nörtti, terveesti ylpeä nörttiydestään. Hän kirjoitti Ready Player Onen ennen kaikkea teokseksi, joka miellyttää häntä itseään, johon on mahdutettu kaikki ne asiat joista hän itse tykkää, ja jonka kokonaisuus on täysin hänen päätäntävallassaan, toisin kuin elokuvakäsikirjoitukset – RPO:n kässäri mukaan lukien – joilla on taipumus muuttua matkan varrella tunnistamattomiksi. Kirjan suosio on Clinelle sikälikin ilahduttava asia: innostunut, iso fanikunta auttaa säilyttämään kirjan oleelliset aspektit muuttumattomana Hollywoodin myllytyksessäkin.

(Minusta on edelleen käsittämätöntä, miten edes keskeisimmät jutut kirjasta on mahdollista mahduttaa elokuvaan. Televisiosarjaan kyllä, mutta että elokuvaan… ellei sitten tulossa ole Ready Player Onen lisäksi Two ja Three, ainakin.)

Clinen paripäiväinen visiitti oli täynnä ohjelmaa. Jetlagginen kirjailijaparka työnnettiin suoraan koneesta televisiokameroiden ääreen, saapumispäivänä oli muutama muukin haastattelu, ja tänään vielä enemmän. Homma päättyi Akateemisen kirjakaupan Kohtauspaikan leppoisaan jutustelutuokioon. Univelkoja Ernest ei erityisemmin päässyt makselemaan. Lyhyeksi ajateltu vierailu Helsingin mafian tapaamisessa Urhon pubissa venyi, kuuleman mukaan, toisen ravintolan ja yksityisasuntojatkojen myötä jonnekin aamuneljän tuolle puolen. Itse jättäydyin porukasta jo yhden korvilla.

Suomalainen fandom tuntuu tehneen Ernestiin todella positiivisen vaikutuksen, ja hän toivoo pääsevänsä palaamaan viimeistään Finnconiin. Mainiota.