Tekijä: jPekka

Hyvä uutinen

Kilpaurheilun asiantuntija on huolissaan: ”Nykylapsi on liian laiska huippu-urheilijaksi?”, uutisoi YLE.

Huippu-urheilijoita kaivattiin lapsista siihenkin aikaan kun minä kouluani kävin. ”Pesäpalloa ei oikeastaan kannattaisi koulussa pelata, kun siinä ei voi edetä Suomea laajemmille kilpakentille”, totesi koulumme jumppamaikka toiselle, joka nyökytteli myöntymyksen merkiksi. Se tiivisti koulun urheilutuntien tarkoituksen: Ne ovat kykyjenetsintätilaisuuksia, eivät suinkaan mitään meidän tavallisten tallaajien elämäntapoihin vaikuttamista. Tätä korosti myös opettajamme käsitys talviurheilusta. Hän oli jääkiekkovalmentaja ja suomenmestaruustason kiekkoilija, eikä hänelle muita talviurheilulajeja ollut olemassakaan. Ne, jotka eivät pitäneet lätkästä, mahtuneet joukkueisiin, pärjänneet luistimilla tai joiden perheillä ei ollut varaa hommata kasvavaan jalkaan joka vuosi (siihen aikaan käytettynäkin kalliita) hokkareita, saivat viettää liikuntatunnit kävelemällä lumihangessa kaukalon ympäri sillä aikaa kun muut pelasivat.

Tällainen urheilu- ja liikuntakasvatus synnytti minulle vuosikymmenien inhon kaikkea järjestettyä liikuntatoimintaa kohtaan.* En ole totisesti ainoa. Ilmeisesti koululiikunnan tilanne on nykyään parempi. Ehkäpä nykylapset tosiaan löytävät koululiikunnan kautta yhdessä liikkumisen riemun, sen jonka itse olen löytänyt vasta päälle nelikymppisenä taiji-tuntien myötä. Ehkä koululiikunta tosiaan ohjaa ihmisiä liikkumaan eikä ihannoimaan liikkumisen katselemista tai liikunnallisia huippuyksilöitä, jollaisia heistä itsestään ei tullutkaan ja joiden takia heidän liikkumisellaan ei ollut sitten loppujen lopuksi niin väliä.

Kansalliskiihkoilun ja muun sairaan nationalistismin ohella tärkein peruste mättää veronmaksajien varoja kilpaurheiluun ja kilpaurheilutulosten välittämiseen** on perinteisesti ollut, että näin innostetaan kansalaisia – etenkin nuoria – liikkumaan, huolehtimaan kunnostaan, vähentämään kansanterveydelle koituvia kustannuksia ja niin edelleen. Näin meitä on aina opetettu, mutta jos jollakulla teistä, lukuisat lukijani, on tietoja todellisista tutkimuksista jotka oikeasti osoittavat kilpaurheilun seuraamisen innostavan kilpaurheiluyleisöä huolehtimaan kunnostaan, otan mielelläni vastaan linkkejä. Tiedän vain kuulleeni uutisen, jonka mukaan lontoolaiset liikunta-alan yrittäjät olivat perin pettyneitä Lontoon olympiakisoihin, jotka eivät tuoneet saleille lainkaan uusia kuntoilijoita.

Niin kauan kuin ollaan ”kaikkihan sen tietävät” -tasolla, voi aivan yhtä hyvin väittää, että kilpaurheilun seuraaminen ja kilpaurheilutarjonnan lisääntyminen ovat keskeisiä tekijöitä länsimaisen lihavuusepidemian pahenemisessa, sillä ne lisäävät rasvaisen ja sokerisen roskaruoan sekä alkoholin kulutusta. Vai milloin olette käyneet urheilutapahtumassa tai -rakennuksessa, jossa on ollut tarjolla terveellistä, vähärasvaista, ravitsemuksellisesti tasapainoista ruokaa?

Viime vuosiin asti urheilijat, heidän valmentajansa sekä urheiluvälineet on kuvissa ja televisiolähetyksessä kiedottu mainoksiin, joissa kehoitetaan katsojaa juomaan alkoholia ja polttamaan tupakkaa. Pienet lapsetkin ovat tienneet, että polkupyöristä, leikkiautoista ja päällysvaatteista saa sporttisempia kiinnittämällä niihin tupakki- ja kaljamainoksia. Tämä on, onneksi, vähentynyt tiukentuneiden mainoslainsäädäntöjen ansiosta.

Kilpaurheilun ja terveiden elintapojen yhteys lienee muutenkin pelkkä vaarallinen myytti. Viime päivien Lance Armstrong -uutisointi on tästä hyvä todiste. Tärkeintä on voittaa keinolla millä hyvänsä, rehellisyys ja omasta (tai muiden) terveydestä huolehtiminen on toisarvoista. Lienevätkö nallewahlroosit ja kumppanit olleet lapsena mitenkä innokkaita kilpaurheilun katsojia?

Ehkä huippu-urheilusta kieltäytyvät lapset ovat vain järkevämpiä kuin vanhempiensa sukupolvi. Ehkä kasvavassa polvessa on vähemmän mielisairaaseen huippuyksilöpalvontaan lankeavia ääliöitä, ja enemmän niitä jotka tajuavat että fyysinen tekeminen on mukavaa, mieltä ja sielua elvyttävää puuhaa ja että porukassa on mukava olla ja toimia kilpailematta(kin).

Onhan kilpaurheilu sinänsä, parhaimmillaan, hyvinkin erinomaista ja jännittävää viihdettä. En kyllä keksi mitään järkevää syytä, miksi meidän veronmaksajien pitäisi sitä rahoittaa yhtään enempää kuin, no vaikkapa Big Brotheria.

___

* Mutta en voi kuitenkaan syyttää lihavuudestani pelkästään koululiikunnan huonoutta, en tietenkään. Kyllä siihen pahin syypää tuijottaa ihan normaaliin tapaan peilistä joka aamu. Mutta olisi ollut ihan hyvä löytää säännöllisen liikkumisen ilo vähän aikaisemminkin, niiden pitkien kävelyretkien lisäksi joita olen harrastanut koko ikäni.
** Kuten Yleisradiossa pitkään työskennellyt isäni totesi moneen kertaan, kaikki uusi ja kallis tekniikka tuli taloon aina ensimmäiseksi urheilutoimituksille. Voi tietysti olla, että ilman urheilua niitä ei olisi tullut ollenkaan, mutta ehkä rahat olisivat säästyneet sitten mielekkäämpiin asioihin?

 

Albumialbumi IV

Joskus 1970-luvun viimeisenä vuonna tulin tilanneeksi Fazerin musiikkikerho -nimisestä postimyyntipuulaakista halvan neljän älpeen boksin nimeltä The First Years of The Beatles, Cream, Who, Procol Harum. Beatles-levy koostuu lähinnä Tony Sheridanin kanssa Hampurissa tehdyistä äänityksistä ja muusta varhaissälästä. The Who -osuus – joka levyn etiketissä oli muodossa The First Ten Years – olikin sitten erinomaisen pätevää kamaa. Procol Harum ei minulle (silloinkaan) niin suuresti kolahtanut. Mutta se, mikä kolisi, ja lujaa, oli jostakin syystä Cream.

Sittemmin minulle selvisi, että kansion Cream-levyn sisältö oli itse asiassa bändin esikoisalbumi Fresh Cream (1966) – tosin sellaisena kahdentoista raidan versiona, joka Wikipedian mukaan julkaistiin ainoastaan Ruotsissa ja josta, näin ollen, puuttuu jenkkiversion avausraita ”I Feel Free”. Niinpä aloitusraitana oli ”N.S.U.” ja kyseinen laulu teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Meidän kotistereomme kaiuttimet oli nimittäin sijoitettu kirjahyllyyn sellaisiin asentoihin, että kappaleen jännitteisen välikkeen bassokahdeksasosat kuulostivat aivan hillittömän makeilta.

Sitä kuunnellessa minä päätin haluta basistiksi.

Nykyään Fresh Cream kuulostaa soundeiltaan aika tumpulta, paikoin perin rosoiselta ja demomaiselta, minkä lisäksi sitä vaivaa 60-luvun kummallinen stereokuvaihanne: kitara soi vasemmassa kaapissa, basso ja rumut oikeassa, laulu on keskellä.  70–80-luvun taitteessa tuli kuunneltua kuitenkin paljon perin rosoisia ja demomaisia punkäänitteitä, eikä Creamin klassikko poikennut ajan normista niin paljon kuin nykyään. Esikoislevyllään Cream ei vielä sortunut myöhempien (osittain livenä äänitettyjen) albumiensa päämäärättömään (mutta kiinnostavan kuuloiseen) jammailuun, vaan biisit pysyivät koossa erinomaisesti ja soolot lyhkäisinä. Samoihin aikoihin kiinnostuin bändin kitaristin Eric Claptonin myöhemmästäkin tuotannosta, mutta siitä huolimatta minuun vetosi Creamissa nimenomaan ns. rytmisektio. Ginger Baker on jotakuinkin ainutlaatuinen rumpali, ensimmäisiä rockrumpaleita joka käytti kahta bassorumpua: hänellä ne olivat nykyisestä metallinormista poiketen erikokoisia ja eri vireessä. Hän ei soittanut niillä tasaista tykytykytykytyky-komppia vaan, kuten hän eräällä videolla on kertonut, käytti vasemman jalan isompaa (ja matalampaa) bassaria komppiin ja oikean jalan bassaria solistisempana instrumenttina. Fresh Creamin ”Toad” on jotakuinkin ainoa levytetty rumpusoolo, jota viitsii kuunnella muutenkin kuin vain tekniikkamielessä.

Mutta kaikesta huolimatta minun sankarini tässä bändissä oli alusta alkaen Jack Bruce. Hienoääninen laulaja, hyvä huuliharpisti, erinomainen lauluntekijä ja, ennen kaikkea, basisti, joka ei jäänyt bändikaveriensa varjoon. Olen sittemmin yrittänyt opetella soittamaan joitakin hänen riffejään, ja vaikka oikeat sävelet saakin haltuun kohtuullisella treenaamisella (ja jos ei muuta niin lunttaamalla jonkun parempikorvaisen transskribtiosta), oikea taimi ja soundi onkin sitten mutkikkaampi juttu. Cream ei tarvinnut toista kitaristia, ei koskettimia eikä muutakaan sälää. Ei niille olisi ollut äänikuvassa tilaakaan.

Viime aikoina, kun olen äänitellyt uusiksi joitakin parhaita biisejäni ja pyrkinyt basso-osuuksissa irtautumaan pelkästä (itse säveltämästäni) sointukulusta, huomaan turvautumani melkein vaistomaisesti jonkinlaiseen Jack Bruce -henkiseen työkalupakkiin. Olen jopa lisännyt bassosoundiin hieman säröä. Niin, ja muutama ensimmäinen säveltämäni ja silloiselle bändilleni Kumpula-projektille tuomani biisi olivat oikeastaan silkkoja bassoriffisarjoja. Yhden niistä osaan edelleenkin ulkoa.

Creamin tunnetuimmat ja ehkä parhaat biisit ovat myöhemmillä levyillä: ”Sunshine of Your Love” Disraeli Gearsilla (sillä jonka kannen katsomiseen tarvitaan aurinkolasit), ”White Room” Wheels of Firellä, ”Badge”* Goodbyellä.  Fresh Cream oli minulle kuitenkin ensikosketus ja siksi erityisen rakas.

Yritin löytää hyvälaatuista videopätkää bändin 1960-luvun esityksistä, mutta hieman huonolla menestyksellä. Joten laitetaan ”N. S. U.” sellaisena versiona, jona se kuultiin vuoden 2006 reunion-keikoilla Royal Albert Hallissa. Äijät ovat vanhempia, soitto seesteisempää, mutta olennainen välittyy edelleen.

.

Drink up, dreamers, the cup is running dry

Meidän monien, etenkin ns. länsimaisen kulttuurin lasten on usein vaikea hahmottaa, miten pienestä kiinni ovat monet itsestäänselvinä pitämämme päivittäiset asiat. Etenkin päivittäin käyttämämme kasvikunnan tuotteet. Kaikki kaupan lukuisat perunalajikkeet ovat alkuaan peräisin pieneltä Perun vuoristoalueelta ja geneettisesti lähestulkoon identtisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erittäin herkkiä kasvisairauksille ja loisille. Pikku hiljaa Suomenkin pelloille leviävä koloradokuoriainen on luultavasti vasta alkusoittoa.

Vielä herkempi ja arempi kasvi on kahvi.

Käytännöllisesti katsoen kaikki kauppojen erilaiset kahvilaadut perustuvat yhteen ainoaan kasvilajiin, Coffea arabicaan, jonka osuus maailman kahvintuotannosta on noin kaksi kolmannesta, kertoo taannoinen New Scientist. Arabicaan sekoitetaan lopullisia kahvilaatuja valmistettaessa muutamia muitakin kahvilajeja, ennen kaikkea Coffea canephoraa, jonka baristat tuntevat kauppanimellä ”Robusta”. Mutta paras aromi tulee nimenomaan arabicasta.

Arabica on puolestaan peräisin parista kasvista, jotka kuljetettiin Etiopian ylängöiltä Jemeniin joskus 500-luvun tietämissä, ja joiden jälkeläiset levisivät sitten ympäri maailmaa 1600-luvulta alkaen, kun eurooppalaiset innostuivat arabien juomaherkusta. Kaikki maailman arabicat ovat parin yksittäisen kasvin jälkeläisiä, ja geneettisesti siis jotakuinkin identtisiä. Tämä tekee niistä erittäin arkoja loisille, joista tunnetuin on kovakuoriainen nimeltä Hypothenemus hampei.

Mutta ei tässä kaikki. Arabica on äärimmäisen kranttu kasvuympäristönsä suhteen, niin arka että ilmastonmuutos ja epävakaiden, vaihtelevien säiden lisääntyminen vaikuttavat satoihin jo nyt etenkin Keski-Amerikassa ja itäisessä Afrikassa. Kahvinviljelyn vaatimia hyvin vakaita kasvukauden säätiloja on yhä harvemmin. Tämä on yksi keskeinen syy viime vuosien raakakahvin hinnannousuun, loisten ohella.

Sekä lois- että säänkestävyysongelmiin auttaa sama lääke kuin monien muidenkin eliöiden kohdalla: on kasvatettava geneettistä diversiteettiä. Arabican geenipohjaa on laajennettava ja monipuolistettava. Tätä varten tutkijat ovat palanneet kahvikasvin alkuperäiselle kotiseudulle, Etiopian ja Etelä-Sudanin vuoristoseuduille, mistä ensimmäisten viljeltyjenkin arabicojen esi-isät ovat peräisin. Risteyttämällä viljelylajikkeita villien sukulaistensa kanssa saadaan monipuolisempi geenikirjo ja, toivon mukaan, sitkeämpiä lajikkeita. Asiassa on vain yksi ongelma. Villi-arabicaa ei enää tahdo löytyä sieltä missä sitä tiedetään kasvaneen vielä muutama vuosikymmen sitten. Seudun säätilat ovat muuttuneet niin paljon, että vanhojen kotiseutujen kasvusto on kokonaan muuttunut. Voi olla, että villi kahvikasvi on kuolemassa sukupuuttoon. Jäljellä on vain kitukasvuisia, huonokuntoisia yksilöitä. Voi olla, että ne ovat juuri sellaisia sitkeämpiä geenimuunnoksia joita kaivataan, mutta eivät ne kovin satoisilta vaikuta. Voi olla, että arabican viljelystä tulee harvinaisuus jo muutamassa vuosikymmenessä, ja me kahvinystävät joudumme tyytymään maultaan heikompaan Robustaan.

Voi olla, että tulevaisuudessakin ennen oli kaikki paremmin.

(Otsikko on tietenkin mukaelma Peter Gabrielin klassisesta laulusta ”Here Comes the Flood”.)

Jalat (ja niillä seisominen)

Menimme katsomaan Jacques Audiardin ohjaamaa elokuvaa Luihin ja ytimiin (2012) oikeastaan kahdesta syystä. Toinen oli ranskanopettajamme suositus: paitsi että ranskankielisen puheen kuunteleminen kehittää kielitaitoa (silloinkin kun asiasisällön lukee tekstityksestä), elokuva oli myös hänen mielestään erinomainen. Toinen syy oli, että elokuva tapahtuu Antibesissa, jossa isäni asui viimeiset vuotensa ja jossa mekin kävimme useita kertoja.

(Ja ei: olimme kyllä tietoisia siitä, ettei tämä elokuva perustu Ralf Königin mainioon sarjakuvaromaaniin.  😎 )

Elokuva kerii henkilöhahmojaan auki kiireettömästi ja särmikkäästi. On Belgiasta saapunut, pienen poikansa kanssa entistä elämäänsä pakeneva Alain eli Ali (Matthias Schoenarts), joka saa töitä ensin yökerhon portsarina ja sitten yövartijana. Alkuun sympaattisesta rassukasta kuoriutuu ensin väkivaltainen, itsekeskeinen mulkku – joka tekee hyvää tiliä moraalisesti kyseenalaisen sivutyön lisäksi vedonlyöntitappeluiden nyrkkisankarina – ja sitten… jotakin muuta. On Alin kapakkatappelun keskeltä pelastama Marineland-merieläintarhan miekkavalaskouluttaja Stéphanie (Marion Cotillard), joka vaikuttaa ensin itsekeskeiseltä, vain omaa kauneuttaan rakastavalta mulkulta, sitten – traagisen työpaikkaonnettomuuden jälkeen – omaan surkeuteensa käpertyneeltä, apua tarvitsevalta lähimmäiseltä, sitten… joltakin muulta. Kaksikko kohtaa toisensa uudelleen ja auttaa toisiaan selviämään, eikä aina ihan sellaisilla tavoilla joita odottaisi.

Kuulostaako imelältä? Niin minustakin. Itse elokuva onnistuu välttämään imelyyden varsin tehokkaasti. Se on (monessakin mielessä) selviämistarina, traaginen tarina, elämänhalua ja optimismia hehkuva tarina, mutta imelä se ei ole. Ali ja Stéphanie ovat molemmat ihmisiä, joita katsojakin saattaa elokuvan mittaan oppia ymmärtämään vähän paremmin, ja joiden luonteiden yhtäläisyydet ja erot onnistuvat tukemaan heitä toisiaan, mutta enpä voi sanoa että haluaisin kummankaan kaltaisia kaveripiiriini. Silti heidän tarinansa koskettivat, ja Stéphanien uusi tapaaminen miekkavalashoidokkinsa kanssa sai palan kurkkuun.

Alkuun miltei juonettomalta tuntunut elokuva toimi lopulta komeasti. Se toimi myös visuaalisesti: huonosti näyttelijöitä tuntevana olin koko elokuvan ajan ihan varma, että Marion Cotillard on oikeasti jalkansa menettänyt näyttelijä, ja mietin miten alun kohtaukset (jossa hänellä näytti olevan ihan normaalit jalat) oli toteutettu. Cotillardin tietoja tarkastellessa sitten selvisi, että hänellä on kiistattomasti kaksi tervettä jalkaa, joten elokuvan kaikki ne kohtaukset, joissa hänen jalkansa päättyivät polviin tai hän käveli Kaisa Leka -tyylisillä hiilikuituproteeseilla, olivat trikkikuvauksia. Melkoinen suoritus, ottaen huomioon että Stéphanien jalatonta kehoa ja ihoa näytettiin elokuvan mittaan varsin paljon, ja erinäisiä kertoja myös jotakuinkin alastomana.

(Jos elokuvan menisi katsomaan uudelleen, saattaisi huomio kiinnittyä turhankin paljon sen tutkiskeluun, miten kukin kohtaus oli toteutettu. Jos trikit oli tehty CGI:llä, olipahan harvinaisen tyylikästä CGI:n käyttöä. IMDb:n keskusteluissa tosin jotkut veikkailivat, että Cotillard, kovan luokan metodinäyttelijänä, oli tietenkin leikkauttanut jalkansa pois tätä elokuvaa varten ja kasvattanut ne uudestaan Yön ritarin paluuseen…)

Antibesin maisemien takia tätä elokuvaa ei kyllä olisi kannattanut mennä katsomaan. Niitä näytettiin suhteellisen vähän, vaikka liikkuvasta autosta kuvattu hiekkaranta ja rantatie olivatkin kovin tuttuja. Marinelandissa on tullut itsekin käytyä, ja kun vilkaisimme kahdentoista ja puolen vuoden takaisen häämatkan kuvia, olemme näköjään olleet ihan saman show-altaan ääressä katsomassa luultavasti ihan samoja miekkavalaita jotka näyttelivät tässä elokuvassa. Tarinana, elokuvana, Luihin ja ytimiin on kyllä erittäin suositeltava. Kannattaa valita paikat vähän taaemmilta riveiltä, tämä elokuva ei oikein hyödy siitä että katsoja joutuu kääntelemään päätään nähdäkseen koko valkokankaan.

Lainaa vain

Sanasto ry:n avulla kirjailijoille jaettavat lainauskorvaukset jaksavat puhuttaa. Viime päivinä asiasta on puhunut muun muassa Maaria Pääjärvi, joka jokunen vuosi sitten kirjoitti minusta vallan mainion artikkelin Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita -teokseen. Tässä mitä nyt kirjoitan, on pitkälti samoja asioita mitä kirjoitin hänen bloggauksensa kommenttiosioon.

Monia tuntuu hiertävän perin pahasti ajatus, että muutenkin menestyvät kirjailijat saavat myös eniten lainauskorvauksia, koska heidän teoksiaan lainataan eniten, tietenkin. Ihan näin yksinkertaisesti asia ei mene. Tokihan hyvin myyvät ja/tai muuten huomiota saaneet kirjailijat herättävät myös kirjastonkäyttäjien kiinnostuksen, mutta koska kirjastoihin ei osteta rajattomia määriä tähtikirjailijoiden(kaan) teoksia, lainausmäärien ero tasoittunee jonkin verran, ehkä paljonkin, vähemmän myyvien kirjailijoiden hyväksi.* Enkä suostu ilman vankkaa tilastotietoa uskomaan muutenkaan, että myyntimäärät ja lainausmäärät korrelloisivat keskenään täysin yksioikoiseksi. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi… ööö… vaikkapa sellaista vähälevikkisehköä genrekirjailijaa kuin J. Pekka Mäkelä, jonka teoksia ei totisesti ole nähty missään Mitä Suomi lukee (pikemminkin ”Mitä Suomi ostaa”) -listoilla. Samainen Mäkelä kuitenkin huomasi kuuluvansa siihen 9,5 prosentin kultalusikkaeliittikirjailijaporukkaan, joka sai viime Sanasto-tilityksessä lainauskorvauksia (juuri ja juuri) yli tuhat euroa.

Tätä selittää tietysti, ainakin pieneltä osalta, myös se, että kyseinen genrekirjailija sattuu olemaan myös, ja päätoimeltaan, kirjallisuuden suomentaja. Kirjailijoiden  kirjojensa tekemisestä saamat tulot – pienet tai suuret – koostuvat (lainauskorvauksen ohella) kirjan myynnin mukaan tilitettävistä myyntipalkkioista, joista osa ehkä maksetaan etukäteen ennakkona. Näin hyvin myyvä kirjailija tienaa enemmän kuin huonosti myyvä kirjailija. Suomentajan palkkio on normaalisti kertasumma, joka maksetaan käännöksen luovuttamisen jälkeen ja joka määräytyy suomennoksen merkkimäärän ja kustantajan kanssa sovitun merkkipalkkion** tulona. Siinä se, myi suomennos sitten hyvin tai huonosti. Lainauskorvausta maksetaan suomentajille kuitenkin samalla laskutavalla kuin kirjailijoille: mitä enemmän lainoja rekisteröityy, sitä enemmän senttejä saa myös kääntäjä.

Lainauskorvauksilla on myös paljon pidempi häntä kuin kirjamyynnillä (yleensä). Monet isot kustantamot ovat ottaneet turhankin tosissaan löysät puheet siitä kuinka kirja elää vain neljännesvuosisadan ja makuloivat (eli hävittävät) kaikki kappaleet varastoistaan viimeistään parin vuoden kuluessa.*** Sen jälkeen niitä löytyy enää divareista (joiden myynti ei tuota tekijöille latiakaan) ja kirjastoista (josta saa edes sen pienen lainauskorvauksen). Tämä pelaa juuri pienilevikkisen kirjallisuuden pussiin, sillä sen myynti ei perustu mainostuksen ja mediahaastattelujen hypettämään neljännesvuoteen kirjamessuista jouluun, vaan sana kulkee lukijalta toiselle, hitaasti mutta varmasti, mahdollisesti monen vuoden mittaan. Vaikka kustantaja pitäisikin kirjaa saatavana, kirjailijan palkkio määräytyy myyntihinnan mukaan, joten myöhempien aikojen alemyynnistä saa ainoastaan alepalkkioita. Lainauskorvauksen taso yhtä lainaa kohden on sama päivän hitillä ja neljäkymmentä vuotta vanhalla omakustanteella.

En siis paheksu Pääjärven lailla lainauskorvauksia, vaikka en saakaan niitä kymppitonneja kuten (ehkä) joku yksittäinen kirjailija (kenties) saa. Minun tuloillani tuhatlappunenkin on iso raha. Se antaa osaltaan vähän paremmat mahdollisuudet pitää vuoden–parin välein muutaman kuukauden palkattomia kausia omien romaanien kirjoittamiseen. Jos lainauskorvauksia saataisiin hilattua vähän lähemmäs muiden Pohjoismaiden tasoa – mihin Suomi on itse asiassa sitoutunutkin, sopimusten noudattaminen tuntuu vain olevan kovin vaikeaa – tilanne paranisi entisestään, myös tällaisella vähälevikkisellä kirjailijalla.

En myöskään keksi mitään syytä paheksua sitä, jos joku (kaupallisesti) menestyvämpi kirjailija sattuu (edes jonakin vuonna) saamaan minua paljon isompia lainauskorvauksia. Minusta on oikein mukava ajatella, että näinkin pienellä kielialueella edes joku kykenee oikeasti tienaamaan hyvin kirjallisuuden kirjoittamisella – pidin sitten itse kyseisen kirjailijan teoksista tai en – että kirjojen kirjoittaminen voi olla muutakin kuin vain kallis ja aikaavievä harrastus.****

___

* Myyntimenestyskirjailijoiden tuotantoa ostetaan myös huomattavasti enemmän lahjoiksi kuin vähälevikkisempää kirjallisuutta – ne ovat tavallaan varmoja nakkeja niille lahjoittajille, jotka eivät välttämättä tunne lahjan saajan makua tai tuntevat maun mutta eivät tiedä ko. kirjallisuuden alueesta mitään. Veikkaisin käsivaralta, että Hirvisaari–Oksanen–Tervo–jnpp. -akselin kirjailijoiden myynnistä kolmannes, ehkä jopa puolet, on ostettu lahjoiksi. Tuskin kukaan lainaa kirjoja lahjaksi, vaan lainaksi halutaan sitä mitä itseä kiinnostaa. Tämäkin saattaa vähentää hittikirjailijoiden lainauskorvausosuutta.
** Tyypillisesti 11–15 euroa per tuhat aakkosnumeerista merkkiä. Olen kaksi kertaa allekirjoittanut käännössopimuksen, johon sisältyy lisäpalkkio siinä tapauksessa että kirja myy tietyn, kohtuullisen suuren kappalemäärän. Toisessa tapauksessa (esikoiskäännökseni, Christopher Sandfordin Kurt Cobain) lisäpalkkio tuli maksuun monta vuotta myöhemmin, kun löysin sopimuksen paperien seasta ja muistin kokonaan unohtamani lisäpalkkiopykälän. Toinen tapaus on vielä julkaisematta, mutta olen sen suhteen kohtuuoptimistinen. Olen kerran ehdottanut kustantajalle, että voisin tehdä suomennoksen riskipalkkiolla, eli niin että saisin (pienen) prosenttiosuuden myynnistä: kyseessä oli (ja on edelleenkin) mielestäni erittäin suomentamisen arvoinen elämäkerta. Kustantaja kuitenkin kieltäytyi, enkä ole kuullut että tällaisiin ideoihin olisi muuallakaan suostuttu.
*** Esimerkiksi isäni Juhani Mäkelän kirjoja ei tietääkseni kustantajalla ole myytävänä. Kirjastoissa kyllä. Tämän kirjailijaperikunnan – kuten luultavasti useimpien kirjailijaperikuntien – saamat myyntipalkkiot ovat puhdasta nollaa. Jahka pitkään venynyt ja vanunut kuolinpesä saadaan lopultakin setvittyä, perikunnalle saattaa muutama satalappunen kuitenkin pudota.
**** Ja minä sentään olen aika julmetun nopea kirjoittamaan niitä kirjoja. Silti kolmeensataan sivuun menee useampi kuukausi täyspäiväistä työtä.

Onnea, pikku midinetti!

Nykymuotoisen internetin ohella näinä päivinä täyttää 30 vuotta myös muuan ammattilaiskäyttöön tarkoitettu digitaalinen tiedonsiirtostandardi, joka  on edelleen versionumeroltaan 1.0 ja jatkuvassa ammattikäytössä. Kyllä.

Musical Instruments’ Digital Interface eli MIDI esiteltiin musiikkialan amerikkalaisilla NAMM-messuilla tammikuussa 1983 ensimmäisenä valmistajariippumattomana järjestelmänä, jonka avulla vaikkapa Sequential Circuits -yhtiön syntetisaattorin koskettimistolla saattoi soittaa yksinkertaisella piuhalla siihen liitettyä Rolandin syntetisaattoria. Juuri tämä yhdistelmä saatiin toimimaan kyseisillä messuilla – joten kuten. Sequential Circuitsin pomon Dave Smithin ideoima standardi viimeisteltiin saman vuoden mittaan. Sillä on menty siitä lähtien.

No, jos tarkkoja ollaan, kyllä siihen on tullut sen jälkeen yhtä ja toista. 1.0-versioon jätettiin riittävästi kyynärpäätilaa täydennyksiin, joita on tullut. Ei kukaan vuonna 1983 luultavasti edes kuvitellut, että kukaan edes haluaisi ohjata midi-komennoilla vaikkapa teatterin lavavalaistusjärjestelmää, moniraitanauhuria, kitaran efektilaitetta tai… tietokonetta.* Nykyisten kotistudioiden ehkä yleisin midi-komentojen välityspiuhastandardi eli USB ilmestyi sekin maailmaan vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin. Alkuperäisen midi-piuhamallin päässä oli ja on vieläkin viisipiikkinen DIN-liitin, jäänne oikeastaan jostakin 1960-luvun tienoilta.**

Midi-johtoa pitkin kulkeva tieto on aika yksinkertaista. Ääntä siinä ei kulje, ainoastaan tieto tyyliin ”soita 3. oktaavin cis-sävelelle merkitty ääni voimakkuudella 120”. Kyse on eräänlaisesta digitaalisesta nuotinnoksen muodosta. Parempiakin järjestelmiä on kehitelty – esimerkiksi sellaisia, joissa sävelille on mahdollista saada hienovaraisempiakin dynamiikkavaihteluja kuin midin mahdollistamat 127 voimakkuusastetta – mutta midi on edelleen ainoa alan standardi.

Itselläni on ollut vuosien mittaan useitakin midi-liitännällä varustettuja rumpukoneita*** ennen kuin hankin ensimmäisen laitteen piuhan toiseen päähän: rumpukoneissa oli oma sisäinen sekvensseri, johon komppeja saattoi tallentaa, joten muita laitteita ei tarvittu, ellei halunnut varmuuskopioida vaivalla väkerrettyjä komppeja.**** Tietokoneen yhdistäminen hommaan toi kuitenkin mukanaan jotakin aivan uutta: tietsikan muistiin kykeni tallentamaan muutakin kuin pelkkiä yksittäisiä yhden-kahden tahdin kuvioita ja kompeista oli mahdollista tehdä luontevampia ja kehittyvämpiä… sitten kun niitä lopulta oppi tekemään.

Vähitellen ääntä tuottava midilaitteisto on hiippaillut kokonaan tietokoneen sisään gigatavujen kokoisiksi sample-kirjastoiksi ja virtuaalimukaelmiksi ”klassisista” analogisista ja digitaalisista syntetisaattoridinosauruksista. Mutta ei ihan. On ihan sympaattista, että oma ainoa ulkoinen synamoduulini sattuu olemaan juuri Dave Smithin nykyisen firman valmistama moderni, midin avulla hallittava mutta äänipuoleltaan analoginen moderni versio Sequential Circuitsin legendaarisesta Prophet 5 -syntetisoijasta.

___

* Vaikka digitaaliset MIDI-laitteet ovat kaikki pohjimmiltaan eräänlaisia tietokoneita. Myöskin ne, joissa itse äänentuotantopuoli toimii analogisen elektroniikan varassa. Analogiset tietokoneet keksittiin vuosikymmeniä ennen digitaalilaitteita.
** Ensimmäisessä erillisessä kasettidekissäni oli vielä DIN-liitin hoitamassa yhteyksiä vahvistinosastoon. Vahvistin oli sen verran moderni, että jouduin hankkimaan sovittimen sen takapaneelista löytyneisiin (silloin) moderneihin RCA-liittimiin. MIDI-standardissa mainittiin myös ammattikäyttöön tarkoitettu paljon kestävämpi liitinmalli, muistaakseni jonkinlainen XLR-liittimen muunnelma, mutta lieneeköhän sitä koskaan laitettu yhteenkään oikeaan laitteeseen?
*** Yamaha RX21, Roland TR-626, Boss ”Dr. Rhythm” DR-550 ja Korg DRM-1, joista viimeisen myin itse asiassa vasta viime vuoden loppupuolella. Ennen midi-aikaa oli vielä Bossin primitiivisin ”ryhtmitohtori” DR-110, jossa oli kyllä viisipiikkinen DIN-liitin, mutta jotakin yhtiön omaa standardia varten. Lisäksi minulla oli vähän aikaa joku äärimmäisen primitiimivinen ”synamoduuli” jonka valmistajankin olen unohtanut, sekä vähän kauemmin ihan oikea Yamaha DX27 -syntetisoija. Kaikenlaista kalustoa on tullut aikoinaan omistettua ja myytyä. Osa noista olisi nykyään vähän entistä arvokkaampia, ja jotkut olisi hauska omistaa edelleenkin, jos tilaa ja aikaa niiden kanssa leikkimiseen olisi.
**** Rolandissa oli nauhuriliitäntä, jolla varmuuskopioin sen muistia kasettidekille ja C-kasetille. Niitä C-5-kasetteja pyöri pitkään nurkissa ja kaapeissa senkin jälkeen kun Roland oli mennyt myyntiin.

Vuosi on vaihtunut

Tämä hetki on ehkä vain äärettömän ohut rajapinta menneen ja tulevan välillä. Tämä hetki on kuitenkin kaikki, mitä meillä juuri nyt on.

Näkymä kohti Devil’s Backbonea Appalakeilla

Oikein hyvää uutta vuotta juuri sinulle. Löytyköön tänäkin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Aika

Mietin sopivaa laulua vuoden viimeisen sunnuntain videoksi. Jotakin symbolista. Sam Cooken soul-klassikko ”A Change Is Gonna Come” tuntui sopivalta, ja siitä löytyi kohtuullisen mainio liveversio, jonka esittää yksi kaikkien aikojen hienoimmista soul-laulajista ja -lauluntekijöistä, Al Green.

.

.

Muutokseen sopii myös puhdistautuminen, puhdistautumisriitti, ja sellaiseksi olen aina mieltänyt Al Greenin kenties tunnetuimman oman laulun. ”Take Me to the River” sattuu myös olemaan ensimmäinen laulu, jota olen koskaan soittanut bändissä kenenkään kanssa, vaikka siinä vaiheessa se olikin kiertänyt minulle lähinnä Talking Headsin ja ennen kaikkea Bluesoundsin kautta. Sitä paitsi olen ollut elämässässäni uskossa vain kerran. Sitä kesti reilut puolisen tuntia ja se tapahtui Al Greenin konsertissa Roskilden festivaaleilla vuonna 2000. Kun kerran pääsee kuulemaan jotakuinkin maailman parasta soul-pastoria, kannattaa asiasta ottaa kaikki irti!

.

EDIT. Viime aikoina näistä sunnuntaivideopostauksista ovat videolinkit järjestään tipahdelleet pois, ja olen joutunut niitä palauttelemaan artikkelin tultua julkiseksi. Lieneekö tämä jonkinlainen luonnon tapa kertoa, että perinteen voisi panna katkolle ainakin hetkeksi?