Tekijä: jPekka

Jaksaa ne heilua

·

Luulin meneväni Neil Youngin  & Crazy Horsen konserttiin, mutta huomasin päätyneeni jonkinlaisille festivaaleille, huonosti järjestetyille festivaaleille. Luvattuja istumapaikkoja oli karsittu, jotta ahtaalle alueelle oltaisiin saatu sullottua enemmän maksavaa yleisöä. Koska näytimme olevan viisikymppisinä suunnilleen keski-ikäisiä tai ehkä vähän keski-iän altakin, ajatus ei välttämättä ollut kovinkaan loppuun harkittu. Yleisö olisi ehkä jaksanut käyttää alueen palveluita paljon isommalla rahalla, jos kaikki energia ei olisi mennyt tuntikausien seisoskeluun.

Iltapäivän aloittanut Latebirds sopii hyvin ”klassinen”-nimikkeen alle. Yhtyeen ja sen vieraiden tekninen osaaminen on loistavaa, kaikki nyanssit ja soundit olivat kohdallaan. Runsaiden vieraiden avustuksella esitetty juurirockin klassikkokimara kuitenkin paljasti räikeästi saman ongelman, mikä minun korvaani kuuluu kovin usein silloin kun klassisen musiikin ammattitaitoiset muusikot yrittävät esittää jotakin rockiin nojautuvaa musiikkia: musiikista puuttuu sielu, jota ei soittotekniikalla korjata. Muutamat Latebirds-originaalit eivät mieli- ja kuulokuvaa muuttaneet.

Iltapäiväfestivaalin toisena lavalle noussut J. Karjalaisen yhtye korosti omalla musiikillaan vielä yhtä Latebirdsin ongelmaa: englanninkielisyys pudottaa musiikista väistämättä yhden (L:n tapauksessa kipeästi kaivatun) kommunikaatiotason pois. Jii lauloi luultavasti huonommin kuin koskaan eikä musiikki oikeastaan poikennut kauheasti Latebirdistä, biisit olivat (tälle yleisölle) melkein yhtä tuttuja kuin Latebirdsin veivaamat klassikot mutta silti musiikki eli ja hengitti ihan eri tavalla.

Kuuluttaja varoitteli etukäteen, että Neil Young oli vaatinut saada soittaa ”aivan saatanan lujaa” (tjsp.), mutta volyymit pysyivät onneksi ihan asiallisella tasolla: osaltaan asiaa auttoi laadukas moderni PA-laitteisto, jolla äänenpainetta pystytään jakamaan koko yleisölle vähän tasaisemmin. Crazy Horse maestroineen kuitenkin lähti käsittelemään musiikkiaan (osin) melun kautta. Suurin osa lauluista venytettiin likipitäen sietorajojensa yli äänivalli-kitarasooloilla ja parhaimmillaan viisiminuuttisilla kappaleen lopetuksilla. Mutta vain likipitäen: enimmäkseen musiikki toimi vallan mainiosti. Kompiltaan lievästi klenkkaava rymistely kuuluu Crazy Horsen tyyliin, on aina kuulunut. Puolimatkassa kuultiin pieni akustinen tuokio, joka – muutamien tuttujen kommenteista päätellen – toimi napakkana vittuiluna niille urautuneemmille ihailijoille, jotka inhoavat syvästi Youngin lempeämpää, akustista tuotantoa. Minulla itsellänikin on ollut vanhoista ihmissuhdekuvioista johtuen lievästi traumaattinen suhde näihin ralleihin, mutta oli mukavaa havaita ettei edes ”Heart of Gold” enää aiheuta ikäviä muistoja.

(Nyt kun kaivoin esiin blogimerkinnän Youngin edelliseltä Helsingin keikalta, huomaan että ”Heart of Gold” soi sieläkin.)

En ole seurannut Youngin levytettyä tuotantoa kovinkaan järjestelmällisesti, joten monet laulut kuulostivat lähinnä etäisesti tutuilta: Crazy Horsen yksioikoisehko soittotyyli sai näköjään uudetkin kappaleet tuntumaan osalta tuttua jatkumoa. Ja kyllä minunkin tunnistamiani klassikkoja tuli ihan riittämiin. ”Fucking Upissa” nähtiin soitannollisen ja laulannollisen jyrkkyyden maestron jopa hymyilevän. Yleensä Young näyttää laulaessaan lähinnä vihaiselta, mutta se ei ilmeisesti kuvaa hänen senhetkistä mielentilaansa.

Crazy Horse on ollut kuvioissa viisisenkymmentä vuotta ja auttoi Youngia näppärästi ylittämään kuilun vanhapieruisesta hämyhippiydestä uuden aallon suosikiksi ja sittemmin ns. vaihtoehtomusiikin kotijumalaksi, mutta henki tuntuu soitossa ja kiertelyssä olevan edelleen jäljellä. Sedät jaksoivat heilua jämäkän kaksituntisen keikan ja vielä pitkän encoren sen päälle – vaikka kappaleet venytettiinkin niin pitkiksi ettei niiden kokonaismäärä ollut kovinkaan suunnaton. Epätarkkuus ja mokailut kuuluvat yhtyeen eh, soundiin. Rockissa kuuluukin vähän pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja pysyykö biisi kasassa. Pysyy soittajillakin mielenkiinto tallella.

Kaljuuna, tuo meriterminologinen murheenkryyni

·

En voi enää vaieta, vaan avaudun eräästä sanastollisesta keppihevosestani, joka on minua rieponut jo kauan ja jolla olen kiusannut tuttavia ja vieraita pienessä piirissä jo pitkään. Kyseessä on sana kaljuuna. Tämä sanahan on meritermiksensä varsin tuttu jopa maallikoille: kaikkihan tietävät, että sillä tarkoitetaan vanhanaikaista purjelaivaa, sellaista mitä merirosvot käyttivät joskus… ööö… 1600-luvulla? Suunnilleen tuollainen:

(Kuva Wikimediasta)

Tämän yleisen käsityksen mukaan kaljuuna on suomenkielinen versio englanninkielen sanasta galleon (joka on espanjalaista alkuperää). Useimmat sanakirjatkin kertovat niin. Aika monet sanakirjat, luoja paratkoon, mainitsevat kaljuunan myöskin englanninkielen sanan galley suomennoksena. Myös galley on laivatyyppi, mutta aivan toisenlainen: iso, etenkin Välimerellä vanhalla ajalla, keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella käytetty sota-alus, jonka liikkeellepanevana voimana oli (apupurjeiden ohella) iso määrä soutajia. Selityksen perusteella monet tavoittavat tämän laivatyypin korrektin suomenkielisen termin, joka on tietenkin kaleeri.

Mutta ei ole kaljuuna laivatyypin nimi muutenkaan, ei. Ylläolevassa kuvassa kyllä näkyy kaljuuna, mutta itse laiva ei ole kaljuuna. Kaljuuna on tuo laivan keulassa törröttävä ristikkouloke, jonka etummaisessa kärjessä on laivan keulakuva eli, aivan niin, kaljuunakuva. Englanniksi kaljuuna on, yksinkertaisesti, head. Tämä paljastaa myös kapistuksen toisen käyttötarkoituksen: laivakäymälähän on englanniksi yhä edelleen head, vaikka ne eivät enää sijaitsekaan laivan keulaan rakennetussa ristikossa.

Toinenkin käyttötarkoitus on helppo hahmottaa:  laivan kokkapuuhun (bowsprit) takiloituja raakapurjeita (joita kutsutaan, ymmärrettävästi, sokkopurjeiksi) kuin vanhempien sotalaivatyyppien (eli karakkien) keulakorokkeelta (eli keulakastellilta). Tällainen kaljuunalla varustettu alustyyppi, galeoni, oli 1500-luvun uusinta uutta sotilastekniikkaa: galeonit olivat vanhoja, korkeita karakkeja sirompia, nopeampia ja helpompia käsitellä.* Juuri uudenaikaisten galeonien avulla englantilaiset saivat torjuttua Espanjan ”Voittamattoman armadan” hyökkäyksen vuonna 1588.**

Kaljuunat pysyivät oleellisena osana isoja sota- ja kauppalaivoja senkin jälkeen, kun galeonien tilalle tulleita alustyyppejä alettiin kutsua fregateiksi*** tai, jos kyse oli isommasta sota-aluksesta, linjalaivaksi (ship of line).****

Vähitellen sokkopurjeet korvattiin keulan harusköysiin kiinnitetyillä kolmiomaisilla haruspurjeilla (joista ulommaisen nimi oli pitkään halkaisija eli klyyvari eli liivari, kunnes vielä ulommaksi rikattiin ajopurje) ja kaljuunan purjeenkäsittelyllinen merkitys väheni. Miehistön vessatkin siirtyivät keulan laudoituksen sisäpuolelle. Kaljuuna säilyi kuitenkin lähes kaikkien suurten laivojen keulan koristeellisena elementtinä purjelaivojen ajan loppuun saakka, vaikka viimeiset sata vuotta kyse olikin lähinnä muutaman laudan (tai teräsrunkoon pultattujen koristelistojen) muodostamasta koristeesta – jonka kärjessä oli edelleen kaljuunakuva.

Mutta palataan vielä siihen 1500–1600-luvujen laivatyyppiin, joka on englanniksi galleon ja jota olen edellä jo kertaalleen kutsunut galeoniksi. Tämän termin olen oppinut lähes äidinmaidossa, tai ainakin Björn Landströmin upeasta Laiva-kirjasta ja Merenkulun tietokirjasta, joita opettelin likipitäen ulkoa 1960-luvun loppupuolelta alkaen. Tästä syystä pitäydyn galeoni-termissä edelleenkin. Joissakin yhteyksissä sanan suomenkieliseksi versioksi on tarjottu muotoa kaljuuni, jonka nähdessäni tulee mieleen erään ystäväni vakiolausahdus: ”Jos haluaisin oksentaa, osaisin kyllä työntää sormet itsekin kurkkuuni.” Ei. Galeoni. Se on asiaankuuluvan vanhahtava ja kertoo laivatyypin historiasta ja alkuperästä jossakin romaanisen kielialueen tietämissä.

Sitäpaitsi kalj-alkuinen laivatyypin nimi sotkeutuu helposti kaljaasiin, joka puolestaan on Itämerellä 1800-1900-luvuilla yleinen kaksimastoinen rannikkoalus, joka oli/on yleensä takiloitu kahvelikuunariksi tai -ketsiksi (eli -kitsiksi).*****

No niin, nyt olen saanut tämän pois tunnoltani. Mene, äläkä enää puhu ”merirosvokaljuunoista”.

____
* Lisäksi galeonien kyljet kaartuivat vesirajan yläpuolella sisäänpäin, joten laivan kansille sijoitettu raskas tykistö saatiin lähemmäksi laivan keskiviivaa. Näin galeonit olivat karakkeja vakaampia tykistöalustoja myös reippaammassa merenkäynnissä.
** Toki myös myrskyinen sää auttoi asiaa hajottaessaan espanjalaisten laivaston ajelehtiviksi yksittäisiksi aluksiksi yhtenäisen puu- ja tykistömuurin sijaan.
*** Vielä 1700-luvulla alukset luokiteltiin runkomallin mukaan. Myöhemmin fregatti-sanaa (engl. frigate) on käytetty pienehköstä sotalaivasta tai takilatyypistä, jota kutsutaan myös täystakilaiseksi (engl. full-rigged).
**** Englanniksi myös man of war (tai man-o-war, monella tavoin kirjoitettuna). Man-sanalla on vanhastaan ollut myös laiva-merkitys.
***** Suomenkielinen meriterminologia on kirjavaa. Jokaisessa satamakaupungissa on ollut omansa. Mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä kaljuunoiden, kaljuunien tai galeonien kanssa. Ei tietenkään. Älä ole naurettava. Se on ihan eri asia.

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

·

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.

Yhdeksäntoista vuotta sitten

·

Kuten edellisessä viestissä kerroin, minulla oli Rumba-aikoinani tilaisuus tehdä puolituntinen puhelinhaastattelu viime perjantaina menehtyneestä musiikillisesta sankaristani J. J. Calesta. Tekstitiedosto ei ole enää tallella, mutta muutama vuosi sitten tulin skannanneeksi jutun kuvatiedostoksi. Tällaisia juttelimme hiljaisen mestarin kanssa kesällä 1994.

Juttu oli muuten vähällä jäädä tekemättä. Itse haastattelu sujui mukavasti ja tarkistin kyllä sen jälkeen, että keskustelutuokio oli tallentunut asianmukaisesti sanelukonekasetille. Koska jutulla ei ollut kiire, lähdin sitten lomalle purkamatta nauhaa. Se osoittautui huonoksi ajatukseksi. En tiedä mitä nauhalle oli tapahtunut – yleensä kyllä säilytän ne huolellisesti – mutta kun parin viikon päästä kuuntelin sitä uudelleen, nauhalta kuului lähinnä kohinaa, ja muutama sana siellä täällä. Onneksi Calen kanssa puhuminen oli sen verran iso elämys, että pystyin näiden satunnaisten avainsanojen perusteella palauttamaan keskustelumme mieleen aika hyvin. Ja juttu syntyi sittenkin.

J. J. Cale on poissa

· 3 kommenttia ·

Amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, kitaristi ja äänittäjä J. J. Cale on menehtynyt eilen sydänkohtaukseen.

Monen muun lailla tutustuin Calen musiikkiin ensin muiden cover-versioiden välityksellä: olin kuullut Eric Claptonin tulkinnat ”Cocainesta” ja ”After Midnightista” hyvän aikaa ennen kuin sain käsiini alkuperäiset levytykset. Orkkisten kuulemisen jälkeen muiden tulkinnat eivät enää tuntuneet niin hienoilta. Ne olivat professionaalimpia, taitavampia ja hyväsoundisempia, mutta Calen musiikkiin ja ennen kaikkea hänen esityksiinsä oleellisesti kuuluva lämmin kodikkuus oli kateissa.

Kesti kauan tajuta, etteivät Calen levyt olleetkaan syntyneet siten miltä ne kuulostivat: niin, että joukko hyviä kavereita oli kokoontunut samaan huoneeseen soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa leppoisan rennosti. Vanhana äänittäjänä Cale oli äärimmäisen taitava luomaan illuusioita. Hänen esikoisalbuminsa Naturally on yksi ensimmäisiä äänitteitä jolla kuullaan rumpukonetta, ja myöhemmin hän on tyytyväisin mielin käyttänyt kaikkia mahdollisia äänitys- ja soitintekniikan uutuuksia vireenkorjauslaitteista synakitaroihin. Mutta levyt eivät kuulosta siltä. Ne säilyttävät leppoisan, kiireettömän luomutunnelman.

Laulajana ”Oklahoman kuiskaaja” on ollut myös hyvin tärkeä innoittaja ja rohkaisija minulle, joka ei ole koskaan onnistunut kuulostamaan rajulta rokkarilta tai jämerältä blues-shouterilta.

Livenä en Calea koskaan päässyt näkemään – hän inhosi lentomatkailua eikä ilmeisesti juuri poistunut kotimaastaan 1970-luvun jälkeen. Olen kuitenkin viettänyt ikimuistoisen puolituntisen juttelemalla hänen kanssaan puhelimessa 90-luvun puolivälissä, kun haastattelin häntä Rumbaan. Kyseessä oli niitä tapauksia, jolloin vietin jälkeenpäin hyvän tovin tuijottaen luuria ja miettien ”jumaliste, mä olen just jutellut puoli tuntia J. J. CALEN kanssa!”

Koetan etsiä haastattelun käsiini ja julkaista sen täällä blogissa, kunhan kerkiän.

Kirjailija kotiin, musiikkia maailmalle

·

Palasimme aamupäivällä Irlannista. Hieno maa, jonne menee mielellään uudestaankin käymään – ehkei sentään asumaan, vaikka kyllähän maisemat ja talot aika lumoavia olivat. Maassa vallitseva katolinen versio sharia-laista (joka vaikuttaa mm. naisen asemaan ja koulutukseen, jossa valtio maksaa ja kirkko päättää) ei oikein tunnu länsimaiseen sekularismiin tottuneelle kovinkaan viehättävältä. Mutta hieno maa käydä.

(Ei, kuva ei ole väärinpäin. Juuri noin päin minä sen otin maatessani Dun Aonghasan muinaislinnoituksen muurittoman puolen reunalla… paikka antoi uutta perspektiiviä teatteritermille ”neljäs seinä”.)

Eilinen iloinen perhetapahtuma näkyi Irlannissakin, yllättävän paljon: irlantilaisilla on sentään yli kahdeksansataa vuotta syytä inhota englantilaisia ja erityisesti englantilaisia kuninkaallisia, joiden luvalla Irlantia ja sen kansaa on ryöstetty, runneltu ja tapettu paljon kovakouraisemmin kuin ruotsalaiset tai venäläiset ovat koskaan porsastelleet Suomessa. Ja monet mieltävät viime vuosien finanssikriisinkin pitkälti englantilaisten tekosiksi.

Korkeasta työttömyydestä ja (pikku hiljaa helpottavasta) asuntokriisistä huolimatta maa tuntuisi olevan selviämässä vaikeuksistaan kunnialla ja pysyvän EU:ssa edelleen nettomaksajana, johon asemaan se pääsi 1990-luvulla muutamankymmenen vuoden nettosaajan aseman jälkeen.

Mitä kuninkaalliseen jälkeläiseen tulee, en ole suinkaan ainoa joka on (ainakin mielessään) pöyristellyt tämänkin kuninkaallisen lisääntymistapahtuman aiheuttamaa hässäkkää. Uusi kansalainen nimittäin syntyy elämään, jollaisen tarjoamista lapselle jossakin muussa maassa kuin vauraassa länsimaassa me länsimaalaiset paheksuisimme jyrkästi. Hänellä ei tule koskaan olemaan tilaisuutta päättää omasta elämästään, ei mahdollisuutta hankkia omia kykyjään ja kiinnostuksiaan vastaavaa ammattia. Hänellä ei tule olemaan yksityiselämää eikä välttämättä erityisen hyviä mahdollisuuksia edes valita seurustelukumppaneitaan tai puolisoaan. (Vaikka tässä suhteessa tilanne on luultavasti entisestään parantunut siihen mennessä kun hän pääsee iho- ja sukupuolielämäikään.) Jos hän kuuluisi kotimaassaan johonkin ns. etniseen vähemmistöön, valtaväestö luultavasti vaatisi viranomaisten puuttumista asiaan. Joitakin kirjojani lukeneet tietävät, että tämä aihe on yksi monista keppihevosistani ja paasauksenaiheistani. En aio lopettaa asiasta puhumista vastakaan.

Nyt kun päästiin kirjailijantyöhön, mainittakoon että reissulla tapahtui muuan ennalta suunnittelematon kohtaaminen, jolla saattaa olla mielenkiintoisia seurauksia. Ehkä. Mutta siitä lisää kun siitä on lisää kerrottavaa.

Musiikintekijä-Mäkelän asiat edistyivät matkan aikanakin, sillä nyt Finnconissa julkistettua Studio Yrttimaa -levyä on saatavana ladattavana versiona iTunesin ja Amazonin kaltaisista nettikaupoista. Sen pitäisi olla myös kuunneltavissa Spotifyssa ja jos ei ole, on pian. Fyysistä cd-levyä kaipaavien kannattaa ottaa yhteyttä minuun, niitä on vielä myytäväksi asti.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

· 7 kommenttia ·

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).

Väessä on voimaa

· 4 kommenttia ·

Olen nähnyt Patti Smithin livenä… odotas… viitisen kertaa, joista yksi kerta oli ns. ”spoken word” -keikka, jolla tosin myös laulettiin ja soitettiin. Plus yhden laulun setin vuoden 2010 Roskilden avajaisseremonioissa. Ei ollut siis epäilystäkään, etteikö odotettavissa ollut kunnon meininkiä. Enemmän hirvittelin konserttipaikkaa: Musiikkitalon suuri sali on kyllä kaunis, mutta sen akustiikka on tehty peittelemään klasarimuusikoiden rytmisen soittotaidon puutteita, joten salikaikua piisaa turhan paljon mihinkään, missä on biittiä.

Alkuun soundit vaikuttivatkin parvipaikoillemme melkoisen puuroisilta ja tasapainottomilta. Hämmentävästi kappaleiden välisissä hiljaisissa kohdissa saattoi kuulla terävän (akustisen) napsahduksen, kun Smithin luottokitaristi ja sielunveli Lenny Kaye polkaisi jonkun pedaalinsa päälle tai pois. Kaikkialle lavan ympärille levittäytyvä ”viinitarhasali” vaikutti sekin vähän oudolta, kun bändi oli asettunut lavalle soittamaan yhteen suuntaan: he kyllä pyrkivät kunnioitettavasti huomioimaan keikan mittaan myös backlinekamojen takana istuvat yleisön edustajat. Nuorena musiikkitoimittajana legendaarisen Nuggets-garagekokoelman toimittaneen Kayen laulaessa muun bändin kanssa mainiota garagepunksikermää Smith kävi lavantakaisessa katsomossa kättelemässä ja tervehtimässä väkeä.

Vähitellen keikka kuitenkin alkoi saada kierroksia alleen. Ei voi kuin kunnioittaen katsella, millaisella itsevarmuudella reilusti yli kuusikymppinen Patti Smith ottaa salin kämmenelleen, tanssii pitkin lavaa, laulaa kuin nuoruutensa päivinä ja pistää itsensä peliin koko kehollaan. Muusta bändistä rinnalla pysyi lähinnä Lenny Kaye, muut – lähes yhtä kauan mukana pysynyt PSG-rumpali Jay Dee Daugherty, basisti/kitaristi/kosketinsoittaja Tommy Shanahan ja kitaristi/basisti Jack Petruzelli – pysyttelivät enemmän taustalla, vaikka sooloja kyllä kuultiin.

Jonnekin puoleenväliin asti keikka pysytteli sellaisella paremmalla ”ihan hyvä” -asteella, mutta peräkkäin soitetut ”Because the Night” ja ”Gloria (In Excelsis Deo)” alkoivat nostaa intensiteettiä oikein kunnolla. Paremmilla paikoilla, paremmin lavan edustalla (eikä lavanedustan yläpuolella) tunnelma olisi hyvinkin voinut nousta vielä huikeammaksi, mutta enpä oikeastaan osaa valittaa. Kyllä tässä musiikissa oli väkevyyttä aivan riittämiin.

”People have the power
You are the people
You have the power
You are the future
and
future is NOW!”