Tekijä: jPekka

Tovi taattuja tuloja

· 4 kommenttia ·

Postilaatikossa odotteli odottamaton kirje. Muistin kyllä hakeneeni kevättalvella valtion taiteilija-apurahaa – kuten haen, muiden kirjailijoiden tavoin, kaikkia muitakin omia alojani läheltä liippaavia apurahoja – mutta koska en ole tuota ennenkään saanut, en uskonut saavani nytkään. Toisin näköjään kävi.

Joten jos Eduskunta ei innostu yliviivaamaan budjetista tähän tarkoitukseen osoitettuja määrärahoja, minulla on ensi vuoden ajan säännölliset kuukausitulot, ensimmäistä kertaa yli… ööö… kymmeneen vuoteen. Ei isoja tuloja – vähän päälle 1600 euroa kuussa* – mutta kuitenkin. Tämä tietysti toisaalta heikentää mahdollisuuksia saada muita apurahoja tai ainakin pienentää melkoisesti niiden summia, mutta vuosiapurahaa pienempiä summia niistä on muutenkin tippunut.

Vuosiapurahapäätöksessä edellytetään, että selvitän apurahakauden päätyttyä kirjallisesti miten olen aikani käyttänyt, ja että käytän vähintään kaksi kolmasosaa apurahakaudesta ”luovaan kirjalliseen työskentelyyn”, mikä tarkoittaa apurahaslangissa omaa kirjallista tuotantoa erotuksena suomennostöistä (joiden luovuutta kukaan asiaa tunteva tuskin kyseenalaistaa). Toisin sanoen minulla on vuonna 2014 lupa harjoittaa suomentajantöitä korkeintaan kolmannes vuotta. Loppu on käytettävä romaaneihin, novelleihin – ja ehkäpä jopa siihen näytelmään, jota olen kehitellyt jo kauan ja josta olen jopa puhunut ihmisille jo pari vuotta.** Suomentaja-Mäkelälle tämä ei sinänsä tuota ongelmia, sillä en ole ehtinyt buukata itseäni tukkoon ensi vuodeksi. Vireillä on kyllä pari hanketta, mutta hyvässä lykyssä saan tehtyä ne pääosin jo tämän loppuvuoden aikana, edellyttäen ettei kumpikaan peruunnu, syystä tai toisesta. (Molemmissa hankkeissa on omanlaisiaan epävarmuustekijöitä, vaikka toinen saikin pikkuriikkisen huomaamatonta sivulause-ennakkopuffia tuoreessa Tähtivaeltajassa.)

Kirjailija-Mäkelä kyllä joutuu miettimään kirjoitushankkeiden aikataulutusta ja järjestystä. Maaliskuussa hakemusta tehdessäni olin maininnut työnimillä Hunan ja Basso kulkevat romaanihankkeet, mutta sittemmin kehittyi idea tarinasta, joka sai työnimen Itse ja jonka nostin ainakin mielessäni seuraavaksi romaanikseni. Yksi syistä oli, että nuo kaksi aikaisempaa suunnitelmaa vaatisivat paljon laajempaa pohjatyötä, pidempää miettimistä ja mielellään myös vähän matkustamista kirjojen tapahtumapaikoille, joten Itse vaikutti sellaiselta nopeammalta hankkeelta, jonka voisin tehdä sillä aikaa kun kypsyttelen muita kaikessa rauhassa. Etenkin Hunanilla on kaiken lisäksi vielä päähenkilö, jonka ajattelutavan sisäistäminen vaatii huomattavan paljon miettimistä, koska kyseessä on hyvinkin erilaisia valintoja erilaisista syistä elämässään tehnyt, erilaisena aikana elänyt henkilö. Muurahaispuussa selvisin samankaltaisesta tilanteesta sillä, ettei kirjan päähenkilökään pohjimmiltaan ymmärtänyt kyseistä tyyppiä. Toisaalta Alasin kirjoitusprosessi osoitti, että kirjan viidestä minäkertojasta etukäteen hankalimpana pitämäni hahmo kehittyi lopulta aika luontevasti ja huomasin alkavani vähitellen ymmärtää häntä – en välttämättä hyväksynyt edelleenkään hänen ajatteluaan enkä missään nimessä pitänyt hänestä ihmisenä, mutta aloin vähän paremmin ymmärtää häntä – kun taas etukäteen luontevimmaksi ja läheisimmäksi olettamani hahmo alkoi kirjoittamisen aikana ärsyttämään ja tympimään. Joten ehkä minulla alkaa olla rahkeita tonkia myös tämän uuden, vielä nimettömän romaanihenkilöni pääkoppaa. Muista(kin) raha-asioista johtuen on ehkä mahdollista tehdä kirjahanketta tukeva matkakin. Kenties. Jos hyvin käy.

Voi siis olla, että käytän suuren osan ensi vuotta suunnittelemalla ja kirjoittamalla Hunania, mikä kirjan lopulliseksi nimeksi sitten tuleekaan. Ja muutamaa novellia. Ja näytelmää. Toista vastaavaa tilaisuutta ei välttämättä tule, ainakaan ihan heti.

Sitä paitsi: eri mittaisia vuosiapurahoja haki muutama sata ihmistä, ja sellainen myönnettiin muutamalle kymmenelle. On siis ihmisiä, joiden mielestä minun kirjoittamiseni on poikkeuksellisen arvokasta ja tukemisen väärtiä. Kun takana on vielä ennakkopelkoja paljon sujuvampi ja miellyttävämpi Alas-kirjoituskokemus ja kirjan toistaiseksi saaman palautteen melkoinen positiivisuus, minulla on tällä hetkellä kohtuullisen hybristelevä käsitys omista kyvyistäni. Ei huolta, kyllä se siitä tasaantuu. Mutta toivottavasti ei ennen kuin minulla on ollut aikaa ja mahdollista antaa mojovan monisanainen kirjallinen vastaus tähän minulle heitettyyn tilaisuuteen ja haasteeseen.

___
* Summasta ei peritä veroja, mutta joudun itse maksamaan pakolliset eläkemaksut, joista tullee varmaankin yhteensä pari–kolme tonnia. MYEL-lainsäädännön mukaan perittävät apuraha-eläkemaksut ovat halvempia kuin YEL-lainsäädännön mukaan käännöspalkkioista ja muista ”oikeista” tuloista maksamani yrittäjäeläkemaksut, mutta tällä tulotasolla aika hintavia silti.
** Puhumisen motiivina on tietysti ennen painostaa itseäni oikeasti kirjoittamaan se helkutin teatteriesitys, lopultakin.

Usko, toivo ja perinne

·

Olen viettänyt viikonloppua jälleen kerran Muusikoiden.netin mainion porukan kanssa Keski-Suomessa. Pari päivää soittoa, laulua, jutustelua, kupinottoa ja loistavaa seuraa palauttaa kummasti uskon ihmisyyteen. Ja musiikkiin. Ja hetkittäin jopa omaan soittotaitoon. Tällä kertaa tulin – vapaamuotoisen jammailun ohessa – soittaneeksi bassoa The Metersissä, Rolling Stonesissa ja Spiders from Marsissa, kitaroineeksi Freessä ja laulaneeksi Pertti Kurikan nimipäivissä. Toisin sanoen lyhyissä varttitunnin mittaisissa tribuutti- eli kunnianosoitusesityksissä. Koska en ole vieläkään saanut koottua itselleni vakituista bändiä, jokavuotinen miitinalusviikko kuluu stressailun ja epätoivoisen treenailun merkeissä. (Tällä kertaa lisästressiä tuli vielä edellisen torstain Taiteiden yö -paneelikeskustelun vetämisestä, joka sujui vallan mainiosti.) Onneksi stressi katosi jo ensimmäiseen onnistuneeseen settiin, ja lopputapahtuman ajan pystyin nauttimaan täpöllä myös itse soittamisesta.

Kirja oli mukana matkalukemisena, mutta lukemiselle riitti aikaa vasta kotiin palattua. Tapasin Kader Abdolahin Messilän kirjailijakokouksessa. Tyylikäs, mietteliäs ja rauhallinen herrasmies muuttui oman alustuksensa myötä riemukkaaksi esiintyjäksi kertoessaan hersyvän humoristisesti pohjimmiltaan aika traagisesta mutta myös tulevaisuudenuskon täyteisestä elämästään. Teinivuosinaan hän kehitti oman viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa, mutta joutui jättämään sekä perheensä että kotimaansa 1980-luvun lopulla oltuaan ensin mukana šhaahin korruptoituneen hallinnon vastaisessa toiminnassa ja sitten Ruhollah Khomeinin islamistisen vallankumouksen vastaisessa toiminnassa. Hän päätyi Hollantiin, mutta halusi päästä Yhdysvaltoihin. Kolme väärillä papereilla yritettyä maahanmuuttoa epäonnistuivat, ja hän päätti jäädä Hollantiin ja ruveta kuuluisaksi hollantilaiseksi kirjailijaksi. Hän opetteli kirjoittamaan hollantia muutamassa vuodessa ja onnistui tavoitteessaan. Nykyään hollantilaiset laskevat hänet yhdeksi maansa suurista nykykirjailijoista ja Talo moskeijan vieressä (Het huis van de moskee, 2005, suom. Sanna van Leeuwen 2011) on äänestetty hänen nykyisessä kotimaassaan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi hollantilaiseksi romaaniksi.

Abdolahin taustasta jotain tietäen on houkuttelevaa lukea kirjaa omaelämäkerrallisempana kuin se luultavasti onkaan, ja olettaa että kirjan (kolmannessa persoonassa kerrotun) tarinan muistiinmerkitsijäksi kerrottu vastarintaliikehahmo Šahbal olisi kirjailija itse. Tuskin on, ja luultavasti lopun muutamat yhtäläisyysviittaukset kirjailijan omaan elämätarinaan ovat tahallista harhaanjohtamista. Kenties.

Talo moskeijan vieressä on ennen kaikkea tarina mattokauppias Agha Džanista, oman talonsa ja sen vieressä olevan moskeijan perinnetietoisesta patriarkasta, siitä miten hänen elämänsä, uskonsa ja maailmankatsomuksensa joutuu kerran toisensa jälkeen koetteille ensin šhaahi Reza Pahlavin korruptoituneen ja amerikkalaisia nöyristelevän yksinvallan aikana ja sen jälkeen islamistisen vallankumouksen väkivaltaisissa pyörteissä. Agha Džhan on tottunut tekemään itse omia ja perheensä asioita (sekä moskeijaa koskevat) päätökset ja saamaan kunnioitusta ympäristöltään. Vähitellen ympäristö riistää häneltä vallan, arvovallan, perheen ja jopa itsekunnioituksen vähän kerrallaan. Perinteisiin arvoihin ja islamilaisten lakien kunnioittamiseen uskova Agha Džan saa huomata, että uudet islamistit eivät kunnioita hänen perinteistä uskonnollista katsantoaan tai hänelle perinteisesti moskeijan suojelijana kuulunutta arvoa. Liikekumppanit ja sukulaiset muuttuvat tuntemattomiksi, unohtavat vanhat palvelukset – tai katoavat, joko hirmuvaltiaiden teloittamina tai maasta paenneina. Vanhan talon seesteinen ja selkeä elämänrytmi katoaa, huoneista tulee hiljaisia, viimeisistä asukkaista pelokkaita. Tarina ei sittenkään pääty synkkyyteen ja kuolemaan, vaikkei Iranin poliittista tilannetta voi vieläkään, vuosikymmeniä kirjan tapahtumisen päättymisen jälkeen, pitää erityisen lohdullisena.

Talo moskeijan vieressä on selkeästi kerrottu tarina Agha Džanista ja hänen perheestään, Iranin lähihistoriasta ja fiktiivisestä Senedžanin pikkukaupungista. Kerrontatyyli on arkista, toteavaa, mutta sujuvaa: tätä romaania voisi positiivisessa mielessä kutsua lukuromaaniksi. Se on helppoa luettavaa, mutta samalla aukaisee lukijan silmiä Iranin lähihistorialle kulmista, jotka lehtiuutisten varassa jäisivät luultavasti huomaamatta. En ehkä laskisi Taloa lukemieni romaanien kaikkien aikojen parhaimmistoon, mutta kyllä sitä kelpaa suositella kenen tahansa kouraan.

Taiteiden yö -mainoskertaus

·

Perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat ry kutsuu kirja-alan kuumia nimiä koko illan paneelimaratoniin idyllisessä Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7, 00530 Helsinki). Vuoden 2013 keskusteluteemana on:

KIRJALLISUUDEN KANSAINVÄLISTYMINEN

Paneelikeskustelut genreittäin seuraavasti:

klo 18.30 Suomennettu kirjallisuus: Keskustelijoina Kersti Juva, Jyrki Lappi-Seppälä ja Riina Vuokko (juontajana J. Pekka Mäkelä)

klo 19.30 Nuortenkirjallisuus: Keskustelijoina Siri Kolu, Markus Majaluoma ja Salla Simukka (juontajina Laura Honkasalo ja Mika Wickström)

klo 20.30 -21.00 Musiikkiesitys ”Suomalaista runoutta musiikin kielellä”: Heta Keskinarkaus, laulu ja Sigurdur Rögnvaldsson, kitara

klo 21.00 Näytelmäkirjallisuus: Sussa Lavonen ja Markus Pyhältö (juontajana Pia Houni)

klo 22.00 Proosakirjallisuus: Keskustelijoina Elina Ahlbäck, Leena Parkkinen ja Riikka Pulkkinen (juontajana Markus Leikola)

klo 23.00 Suomenruotsalainen kirjallisuus: Keskustelijoina Johanna Holmström, Barbro Teir ja Mathias Rosenlund (juontajana Petter Lindberg)

Villa Kiven pihaan parkkeeraa Taiteiden yönä Liesikiesi-ruokarekka! Tarjolla käsintehtyä street foodia.

Lämpimästi tervetuloa!

… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

·

Finnconissa puolitoista kuukautta sitten sain vastata kameran edessä kysymykseen: ”Mitä kysymyksiä ihmiset kysyvät itseltään tulevaisuudessa?” En ollut ainoa, jolta kysymys kysyttiin, ja minun osuuteni kyselyn seurauksena syntyneessä lyhytdokumentissa jääkin aika pieneksi:

Mielenkiintoista sinänsä, miten vahvasti muidenkin puheissa nousi esiin minun(kin) vanha keppihevoseni parviäly, johon Aamulehden kriitikkokin keskittyi Alas-arviossaan. Epäilemättä tästä asiasta tulen kirjoittamaan jatkossakin, muuallakin kuin Alshain-syklin tulevissa kolmessa romaanissa. Minunkaltaiselleni ujolle, syrjäänvetäytyvälle, sivullisen tarkkailijan roolissa viihtyvälle ihmiselle sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat äärimmäisen kiehtova osa ihmisyyttä. Viihdyn erinomaisesti myös porukan erottamattomana osana, mutta minulle sellainen rooli ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Olen Alasissa lainannut tätä piirrettäni tohtori Osiem Langin hahmolle. Hänen sukunimensä ei ole sattumaa: kiinan sana láng tarkoittaa sutta, mutta en ole aivan varma sisältyykö sanaan samanlaisia kulttuurillisia konnotaatioita kuin suomessa ja joissakin muissa eurooppalaisissa kielissä ja kulttuureissa.

Villa Kiven taiteiden yö

·

Perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat ry kutsuu kirja-alan kuumia nimiä koko illan paneelimaratoniin idyllisessä Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7, 00530 Helsinki). Vuoden 2013 keskusteluteemana on:

KIRJALLISUUDEN KANSAINVÄLISTYMINEN

Paneelikeskustelut genreittäin seuraavasti:

klo 18.30 Suomennettu kirjallisuus: Keskustelijoina Kersti Juva, Jyrki Lappi-Seppälä ja Riina Vuokko (juontajana J. Pekka Mäkelä)

klo 19.30 Nuortenkirjallisuus: Keskustelijoina Siri Kolu, Markus Majaluoma ja Salla Simukka (juontajina Laura Honkasalo ja Mika Wickström)

klo 20.30 -21.00 Musiikkiesitys: Heta Keskinarkaus, laulu ja Sigurdur Rögnvaldsson, kitara

klo 21.00 Näytelmäkirjallisuus: Sussa Lavonen, Markus Pyhältö ja Elina Snicker (juontajana Pia Houni)

klo 22.00 Proosakirjallisuus: Keskustelijoina Elina Ahlbäck, Leena Parkkinen ja Riikka Pulkkinen (juontajana Markus Leikola)

klo 23.00 Suomenruotsalainen kirjallisuus: Keskustelijoina Johanna Holmström, Barbro Teir ja Mathias Rosenlund (juontajana Petter Lindberg)

Villa Kiven pihaan parkeeraa Taiteiden yönä Liesikiesi-ruokarekka! Tarjolla käsintehtyä street foodia.

Lämpimästi tervetuloa!

Haahuilevat naamiot

·

Kaunokirjallista tekstiä ei pitäisi lukea kirjoittajansa persoonan – tai näennäisen persoonan – kautta. Fiktio on jo oletusarvoisesti keksittyä, epätodellista: vaikka jotkut minua tuntevat ovat joissakin romaanieni henkilöissä nähneet minua itseäni, he ovat nähneet väärin. Toki käytän itseäni ja kokemuksiani työkaluna romaanihenkilöitä hahmotellessani, mutta yksikään heistä ei ole minä.

Kaikesta tästä huolimatta on hyvin vaikeaa lukea Kesyttömiä teorioita (Las Teorias salvajes, suom. Einari Aaltonen 2012) ja olla hahmottamatta kirjaa ja sen henkilöitä sen Pola Oloixaracin kautta, jonka tapasin puolitoista kuukautta sitten Messilän kirjailijakokouksessa. Nuori, akateeminen, hämmentävä, yllättävä käänteissään, ei välttämättä paljasta itsestään juuri pintaa enempää. Enkä puhu nyt Polasta, en siitäkään Polasta joka vilahtaa eräiden bileiden vieraana oman romaaninsa lopulla.

Kesyttömien teorioiden opiskelijanuoret – toisiinsa lomittuvissa aikatasoissa – haahuilevat, opiskelevat, mullistavat oppiaineitaan (ainakin omissa haaveissaan), solmivat parisuhteita, rikkovat parisuhteita, käyttävät toisiaan hyväksi, etsivät seksuaalisuuttaan tai ainakin omaa käsitystään siitä mitä seksuaalisuus on (eikä se välttämättä ole mitään erityisen kaunista tai romanttista). Lopussa, melkein yllättäen, joukolle (noin nykyajan) heitä löytyy hanke ja tavoite, johon he paneutuvat porukalla. Hankkeen seuraukset jäävät kuvailematta, mutta jos sellainen onnistuisi, temppu olisi kyllä kieltämättä aikamoinen nettiajan teekkaripila. Tai ei pila, vaan vakavampi keino kertoa jotakin ajastamme. Tai lähitulevaisuudesta. Tämä kirja voi hyvin olla, pohjimmiltaan, jonkinlaista lyhyen aikavälin scifiä. Sen perusteella mitä Polaa opin tuntemaan, hän on meidän naisiamme.

Tai sitten kyse on eräänlaisesta metataideteoksesta, jolla vakavamieliset kirjallisuuskriitikot saadaan näkemään tässä kirjassa jotakin, mitä se ei lopultakaan ole. Loppuratkaisun voisi oikeastaan lukea niinkin. Tulkinnoille Oloixaracin akateemista ilmaisua parodioiva teksti antaa hyvin, hyvin paljon kyynärpäätilaa.

Nirsk nirsk, sanoi Rubikin kuutio*

· 4 kommenttia ·

Ensikosketus Flow-festivaaleihin jäi perin lyhyeksi. Of Monsters and Men näytti sympaattiselta, mutta soi tasapaksuna, muodottomana äänimassahuttuna. Ehkä kannattaisi palkata joku sovittamaan niitä lauluja? Bat for Lashes kuulosti ihan kiinnostavalta, mutta hapeton, seisovien aaltoliikkeiden kuminan täyttämä täpötäysi teltta ei innostanut jäämään kovin pitkäksi aikaa. Teltan takaosasta keikkaa oli mahdollista seurata lähinnä videoscreeneiltä, ja kun musiikkikin kuulosti perin läpisävelletyltä ja -sovitetulta, tunsin katselevani televisiokonserttia. Ja koska television katseleminen on jotakuinkin turhinta mihin ihminen voi elämäänsä haaskata, poistuimme raittiiseen ilmaan.

En tosin usko, että illan pääesiintyjäkään kauheasti improvisoi (tai välttämättä edes soitti ns. livenä). Ja heidänkin tapauksessaan suurin mielenkiinto oli muualla kuin lavalla olevissa elävissä ihmisissä.

Olen nähnyt Kraftwerkin Roskilden festivaaleilla kymmenkunta vuotta sitten, joten arvelin tietäväni, mitä odottaa. Bändin musiikkiin onnistuin puolivahingossa tutustumaan jo 1970-luvun loppupuolella (hah, ennen kuin se oli trendikästä), kun luokkatoveri piti esitelmää elektronisesta musiikista ja faija toi vähän myöhemmin Saksasta Trans Europa Express– ja Die Mensch-Maschine -levyt.** Sittemmin bändi hiljensi julkaisutahtiaan: 80-luvulla ilmestyi täpärästi kaksi levyä, 90-luvulla ei yhtään, 2000-luvulla yksi. Kraftwerk on voinut levätä laakereillaan ja nauttia ideoidensa kierrätyksestä milloin missäkin musiikkityylissä.

Mitä eilisen keikan musiikkiin tulee, setti oli jotakuinkin odotettu. ”The Robotsista” kuultiin aluksi valitettavasti se myöhempi (ja minun mielestäni orkkisversiota heikompi) tanssiversio, muuten setti oli arvattava ja uskollinen alkuperäisille soundeilleen… ”Radioactivity”, ”Autobahn”, ”Computerworld”, ”The Model”, ”Tour de France”… encorena ”Trans Europe Express”. ”Pocket Calculator” puuttui, mikä oli minusta hyvä, enkä odottanutkaan kuulevani lemppariani ”Europa Endlosia”: se olisi ollut tähän settiin luultavasti liian rauhallinen ja mietteliäs. Soundimaailma painottui jytisevään sähköbassorumpuun ja vanhan kunnon ajan analogisten syntesoijien (tai hyvien modernien jäljitelmien) tuttuun ujellukseen, kitinään ja narahteluun. Lavalla oli kullekin neljälle muusikolle identtinen, pieni konsoli, jonka pinnassa saattoi olla tai olla olematta koskettimisto.*** Luultavasti muusikot soittivat jotakin, ainakin hetkittäin, vaikka iso osa musiikista taatusti tulikin sekvenssereiltä tai kovalevyiltä. Yleensä tällainen ärsyttää ja tympiinnyttää, mutta Kraftwerk on niitä harvoja bändejä jolla on minun kirjoissani eräänlainen oikeus käyttää valmiita taustoja konserteissaan.

Mutta show’n clou oli tietenkin 3D. Yleisölle oli jaettu pahviset lasit taustakankaalle heijastettujen kuvien ja filmien katsomiseen. Ja kappas vain, visuaalinen puoli oli aikamoisen tyylikästä settiä harkitun retroine ”tietokonegrafiikkoineen”, animaatioineen ja vanhoine filmeineen. Näyttävin oli varmaankin ”Autobahnin” moottoritieajelu, joka muistutti mieleen levyn kansikuvan ohella 90-luvun alun tietokonepelien lattean maisemagrafiikan. Värien ja sävyjen käyttö oli koko ajan hillittyä ja linjakasta, ja myös kolmiulotteisuuden käyttö pidettiin niukan tyylikkäänä. Vaikuttavaa.

Elävä musiikki on useinmiten parhaimmillaan silloin kun se on oikeasti elävää ja syntyy lavalla juuri sillä hetkellä kun sitä soitetaan: siksi minulla on taipumusta vieroksua sekvensseri- ja taustanauhabändien lisäksi myös läpisävellettyä, etukäteen valmista klassista musiikkia. Mutta on minullakin oikeus poikkeuksiin, ja Kraftwerk on minulle juuri oikea poikkeus. Vallan nautittava konsertti kaikessa pehmoturvallisessa ennalta-arvaamattomuuden puutteessaankin.

(Vaikka olisi tietysti hupaisaa joskus kokeilla soittaa tätä musiikkia ns. oikeilla soittimilla.)

___
* Otsikko on peräisin Soundin julkaisemasta Computerworld-arvostelusta vuodelta 1981. Kaikkea sitä jääkin ihmiselle mieleen.
** Olen edelleenkin sitä mieltä, että Kraftwerkin levyjen saksankieliset painokset ovat parempia kuin englanninkieliset. Lauluosuudet, sikäli kuin niitä ovat, soivat vahvempina ja ilmaisuvoimaisempina.
*** Roskildessa laitteistoa oli enemmän, ja konsolit ”avautuivat” yleisöön päin: bändi soitti selin teltan yleisöön.

Elämää Xuyassa

·

Ensimmäinen kosketukseni Aliette de Bodardin kirjalliseen tuotantoon oli Tähtivaeltajaan suomentamani novelli ”Laivan synty” (”Shipbirth”). Mainio Osuuskumma-kustannusosuuskunta julkaisi Alietten Finncon-kunniavierauden kunniaksi kuuden samaiseen Xuya-maailmaan sijoittuvan novellikokoelman Perhonen ja jaguaari.

”Xuya” näyttää pinyin-järjestelmällä translitteroidulta kiinalta (jolloin se lausuttaisiin suunnilleen ”hsu ja”), mutta minun pieni sanakirjani ei tarjonnut nimelle selkeää suomennosta: Alietten mukaan sen pitäisi tarkoittaa ”auringonnousun rantaa”, mutta hän ei tullut tarkistaneeksi asiaa kiinantaitajilta ennen kuin alkoi käyttää sitä… Näiden tarinoiden maailmassa kyseessä on meidän maailmamme Yhdysvaltain läntisten (ja osittain eteläisten) osavaltioiden alueella sijaitseva valtakunta, jonka kiinalaiset perustivat löydettyään meritien Amerikkaan satakunta vuotta ennen eurooppalaisia. Sittemmin Xuya on itsenäistynyt, mutta väestö on edelleenkin pääosin kiinalaista. Valtion rajanaapureita ovat sulkeutunut, rasistinen ja ahdasmielinen kehitysmaa nimeltä Yhdysvallat sekä Suur-Mexica, vanhan atsteekkivaltion perustalle kehittynyt voimakas valtio, joka tunnetaan erityisesti tietotekniikan tuottajana. Meidän aikanamme, siis: de Bodardin vaihtoehtohistoria jatkuu kauas tulevaisuuteen, jolloin xuyalaiset, vietnamilaiset ja muutamat muut kansakunnat ovat levittäytyneet laajalle avaruuteen.

Ensimmäiset kolme tarinaa – ”Varjo Jaguaarien huoneessa”, ”Aamulla putoava perhonen” ja ”Kadonnut morsian” – sijoittuvat suunnilleen ”nykyaikaiseen” Xuyaan, valtion suurimpaan kaupunkiin Fenliuun (joka sijaitsee suunnilleen meidän San Franciscomme tietämissä). Ensimmäinen on tarina kapinaliikkeestä, kaksi jälkimmäistä hyvinkin klassisen henkisiä salapoliisikertomuksia. Näissä nousee vahvasti esiin siirtolaisuus, pakolaisuus ja toiseus, mikä ei vietnamilais-amerikkalais-ranskalaisen Alietten tapauksessa ole tietenkään mitenkään yllättävää. Kolme viimeistä novellia – ”Kasvattaja”, ”Aluksen veli” ja ”Kaksi siskoa maanpaossa” – tapahtuvat kaukaisessa, tähtienvälisessä tulevaisuudessa ja keskittyvät Xuya-maailman avaruusaluksiin, joiden sydämenä toimii Mieli, osin keinotekoinen mutta vapaaehtoisten (tai ”vapaaehtoisten”) naisten synnyttämä olio.

Nämä tarinat ovat oikeastaan paljon arkisempia kuin ”Laivan synty”, ja siinä on niiden voima. Myös ”Kasvattajassa” on kyse Mielen synnyttämisestä ja siihen liittyvistä komplikaatioista, vaikka tarina ei ole yhtä dramaattinen. ”Aluksen veli” koostuu äidin kirjeestä kauan sitten kotoa karanneelle pojalleen. ”Kaksi naista maanpaossa” kertoo kuolleesta avaruusaluksesta ja sen Mielestä, jotka tuodaan kotiin haudattavaksi ja surtavaksi. Pienet tarinat tavoista, perinteistä, uskomuksista ja niiden aiheuttamista ristiriidoista tekevät maailmaa paljon uskottavammaksi kuin tarkat kuvailut vaatteista, taloista tai avaruusaluksista. Tämä kuuden tarinan maistiainen saa kaipaamaan lisää kertomuksia Xuya-maailmasta: onneksi Obsidian and Blood -trilogia tulikin jo hommattua e-kirjalukijaan siinä lapsellisessa uskossa että ehtisin sen lukea ennen conia.

Tämän kuuden novellin valikoiman suomentajat Christine Thorel ja Markus Harju ovat tietääkseni ensi kertaa asialla ja selviävät urakasta paljon paremmin kuin minä ensimmäisessä suomennosjulkaisussani. Muutamia pikkuasioita jää tökkimään: yletön mies-sanan käyttö he-pronominin suomennoksena (luullakseni), jokunen kömpelö lauseenvastike, ”kirottua”-sanan käyttö manauksena (kuin 50-luvun seikkailukertomuksissa!) ja ilmeisesti suoraan englanninkielisestä alkutekstistä kopioitu suuryrityksen nimi ”Leiming Tech” joka näyttää suomenkielisessä tekstissä naurettavalta: ei kai mikään arvonsa tunteva xuyalaisyritys (jolla ei kerrota olevan mitään yhteyksiä kehitysmaa-Yhdysvaltoihin) käyttäisi puoliksi englanninkielistä nimeä? Mutta nämä ovat pelkkiä pikkukiusoja, jotka tuskin häiritsevät kovin monen lukukokemusta.

Tähän kirjaan ja kirjailijaan nimittäin kannattaa kyllä tarttua. Xuya on kaikkinensa tavattoman kiehtova maailma.