Tekijä: jPekka

Menetetyn perään jään kaipaamaan: vain menetyksen tunteen voi saada takaisin

·

Näin synnyin, en tätä halunnut lain:
synnyinlahjaksi kultaisen kurkun sain
ja enkelit taivaan taikasauvoineen
kahlitsi mut selliin Linnassa laulujen.

(kuva: Sari Eronen)

Vaikka osuuteni eilisessä So Long, Leonard -konsertissa oli vain yhden kappaleen mittainen, en voi väittää etteikö olisi jännittänyt. Olen toki laulanut erinäisissä yhteyksissä, periaatteessa kriittisenkin yleisön edessä, mutta tämä oli eräänlainen muistotilaisuus. Sitä paitsi sen oli järjestänyt ja sitä johti oma lauluopettajani Helena Haaparanta, ja opettajansa edessä oppilas haluaa toki onnistua. Ja vaikka ”Tower of Song” ei ole melodialtaan kovinkaan vaativa laulu, se pelaa hyvin paljon hienovaraisilla sävyillä myrkyllisestä itseironiasta rakkauden kaipuuseen ja ikääntymisen, menetysten suruun. Sitä paitsi esitin sen omana suomennoksenani. Sitä paitsi tupa oli jotakuinkin täynnä väkeä. Ja sitä paitsi minun osuuteni oli sijoitettu setin loppupuolelle, monen kertakaikkisen hienon, koskettavan, sydämeenkäyvän tulkinnan jälkeen: Helenan itsensä lisäksi oli kuultu Café de Abejasin duokokoonpanoa ja Antti Nurmista, jotka kaikki olivat vetäneet sellaista settiä josta itse en osaisi edes haaveilla.

No. Muistin oman tekstini jotakuinkin ulkoa. Luullakseni ja kuullakseni lauloin suhteellisen sävelessä. Pianisti-Helenan ja djembeä soittaneen Antin komppi toimi ja Helenan sekä viulisti-Lotta Ahlbeckin enkelikuoro teki tunteen etten ollut lavalla yksin. Ja, itse asiassa, nautin lavalla olemisesta aika tavalla. Jälkikäteen kiitoksia tuli sekä laulusta että suomennoksesta. Joten ei se sitten kaiken kaikkiaan tosiaankaan huonosti mennyt edes omasta mielestä.

Olen vain kiitollinen että seuraavaksi lavalle noussut pianisti/laulaja Rebecca Clamp esiintyi minun jälkeeni eikä minua ennen. Rebecca nimittäin teki ”Hallelujahista” sellaisen tulivuorenpurkauksen etten ole siitä laulusta – enkä kovin monesta muustakaan – sellaista tulkintaa koskaan kuullut. Jestas. Ja loppuilta jatkui samaan malliin Helenan ja Lotan vetämän jousitrion myötä.

Illasta jäi sekä meille esiintyjille että aivan ilmeisesti myös yleisölle sen verran hyvät fiilikset ettei homma jää tähän, vaan muistokonsertista järjestettäneen uusi versio ehkä vähän isommassa paikassa ja isommalla kokoonpanolla joskus kevään tietämissä. Aion olla siinä mukana.

Nyt näkemiin jää, en tiedä milloin tavataan
meidät huomenna viedään linnaan kaukaisempaan
mutta mua kuulet, kulta, yhä edelleen:
sulosäkeitäni lausun Linnasta laulujen.

Setä itki hetken ja katsoi taakseen

· 2 kommenttia ·

Jos ajatellaan suomalaisen rock-musiikin historiaa – tai laajemmin myöhempienkin suomalaisten rytmimusiikkityylien historiaa – niihin suomenkielisen sanasto- ja ilmaisuvalikoiman kehittivät aika pitkälti kolme tyyppiä: Juice Leskinen, Dave Lindholm ja Hector. (Myöhemmin tuli toki muitakin: Pelle, Ismo, Lissu, lukuisat räppärit,…) Vaikka olen puhunut ja hehkuttanut näissä blogikuvioissakin epäilemättä eniten Davea, voi kyllä perustellusti väittää, että varhaisnuoruuden vuosina minulle näistä tärkein oli Hector, ainakin sen jälkeen kun mummoni osti minulle kaksitoistavuotislahjaksi – minun toivomuksestani – Hectorock I -elpeen.

Tunnelmat ennen eilisillan konserttia olivat kaikesta nostalgisesta diggailusta huolimatta – ja myöhemmistäkin korvaan sattuneista uudemmista klassikoista huolimatta – vähän ristiriitaiset. Hectorin levytettyyn tuotantoon kuuluu huikeiden, koskettavien, sydämeenkäyvien helmien lisäksi paljon sellaista, mihin on tottunut asennoitumaan pinnallisena huumoritauhkana. Sitä paitsi Hectorin 50-vuotisjuhlakiertueen päätöskeikan paikaksi valikoitunut Hjallis-aseena vaikutti aikamoisen massiiviselta ja kaikuiselta tilalta enimmäkseen kohtuullisen pienimuotoiselle musiikille.

Mutta paikalle saapunut kymmentuhatpäinen yleisö pääsi lopulta kuulemaan melkoisen maukkaan ja joiltain kappalevalinnoiltaan jopa mukavan esoteerisen kattauksen. Kepeistä huumorihiteistä kuultiin ainoastaan ”Mulla ei oo rahaa”, sekin varsin mainiona jazzhenkisenä sovituksena. Oma ykköstoiveeni ”Asfalttiprinssi” tuli jo setin alkuvaiheissa, minun makuuni vähän turhan suoraviivaisena sovituksena tosin: alkuperäisversion viehätys on osaltaan siinä, että se tuntuu koostuvan monen erilaisen ja erirytmisen kappaleen palastista (mikä tukee loistavasti tekstiä). Mutta en valita, enkä totisesti valittanut silloin kun väliajan jälkeen bändi aloitti kakkossettinsä Hectorin tuotannon ehkä uljaimmalla laululla ”Tuulisina öinä”.

Jotkut folk-kauden klassikot tuntuivat olevan vähän turhan isossa salissa itselleen – ”Mandoliinimies”, esimerkiksi – mutta totta kai ne kuului soittaa. Samoin kuului soittaa joukko covereita, joihin monet ovat tutustuneet nimenomaan Hectorin versioina:  ensisingle ”Palkkasoturi”, ja ”Hallejuja” ihan jo Leonard Cohenin muistolle. Siinä suhteessa valittavana olisi ollut tietysti myös ”Suzanne”, jota oikeastaan odotin. Bowie-kunnianosoitukseksi olisin odottanut ”Sudenkorentoa” eli ”Life on Marsia”, mutta sen sijaan Bowie nostettiin esiin ja videoscreenille ”Herra Mirandosissa”, jossa Ziggy-hahmo on seikkaillut jo vuosikymmeniä. Tältä esoteeriselta ajalta kuultiin myös aikoinaan melkoisen kohuttu ja nykyvinkkelistä perin esoteerinen ”Olen hautausmaa”. Hectorock I:ltä kuultiin ainoastaan ”Ake, Make, Pera ja mä”, mutta en valita. (Make, Heikin lisäksi ainoa elossaoleva nelikon jäsen, istui kuulemma yleisön joukossa.)

Juhlakonserttien perinteisiin kuuluvat tähtivieraat. Mikael Gabriel teki komeaa jälkeä ”Lumi teki enkelin eteiseen” -rapversiossa eikä Elastisenkaan fiittailuista ole pahaa sanomista. ”Yhtenä iltana” olisi ollut paljon laimeampi ilman Irina Björklundin ranskankielistä tulkintaa. Bändin viulisti Aili Ikonen sai hänkin ansaitsemaansa laulutilaa.

Oikeastaan ainoa valituksen aihe oli encore. Ei ”Blowin’ In the Wind” ole huono biisi, ei todellakaan, ja erinomaisen oikeassa paikassa ja ajassa Nobel-gaalan iltana, ja yhteislauluna se pitääkin esittää, mutta se oli ainoa ylimääräinen… kyllä muutama muukin pala olisi vielä kelvannut. Vaikkapa jokaisen Asimov-fanin toivekappale ”Lapsuuden loppu”, kun tätä tuotannon esoteerisempaa laitaa tuli pengottua. Se olisi teemoiltaan toiminut muutenkin mainiosti.

Kunhan niuhotan, ja jännitän sitä että tänään nousen itse lauteille, tosin paljon pienemmässä paikassa ja vain yhden kappaleen verran.

Siis näkemiin jää

·

Ensi sunnuntai-iltana Helsingin Rautatientorin laidalla sijaitsevassa On the Rocks -baarissa muistellaan musiikin keinoin äskettäin poismennyttä kirjailijaa, runoilijaa, lauluntekijää ja laulajaa Leonard Cohenia.Kyseessä on myös harvinaislaatuinen tilaisuus kuulla minua laulusolistina.

Yhden kappaleen verran vain, tosin (onneksi?). Tilaisuutta on ollut järjestämässä loistava laulunopettajani Helena Haaparanta, joka värväsi minut mukaan tulkitsemaan illan luullakseni ainoan suomeksi käännetyn ja lauletun kappaleen.

Linkki Facebook-tapahtumasivulle.

Mm. muutaman sadan elokuvan tähden

·

Eilisiltana Hjallin lavalle oli nostettu tuoleja enemmän kuin keskiverto-musiikkiareenalla on asiakaspaikkoja. Konsertin alkuhetken koittaessa esille asteli ensin satakunta kuorolaista ja sitten suunnilleen saman verran soittajia. Illan todellinen ja ainoa tähti oli kuitenkin pikkumies, joka ei soittanut eikä laulanut mitään, ei edes esittänyt välispiikkejä. Hän oli illan tähti aivan aiheesta.

Ennie Morriconen musiikin äänimaisemissa leijuessa oli hyvä pohdiskella konserttiin sisältyvää perusristiriitaa. Morriconen tuotannon tunnetuin osa – se jota suurin osa yleisöstä oli luullakseni tullut kuuntelemaan – on elokuvamusiikkia, siis äänimaisemaa jota ei ole tarkoitettu toimimaan itsenäisenä teoksena, vaan täydentämään kuvakerrontaan sitä mitä kuvilla ei voi esittää – eivät itsenäisiä teoksia, vaan osia ryhmätyönä syntyneistä taiteellisista kokonaisuuksista. Tavallaan elokuvamusiikin kuunteleminen ilman elokuvaa on vähän kuin katselisi (ääni)elokuvaa ilman ääntä, tai mustavalkoisia valokuvia veistoksista.

Huomasin monta kertaa konsertin mittaan antavani, yrittämättä, ajatusten leijua omia teitään, omissa maailmoissaan, kiinnittämättä huomiota soivan musiikin detaljeihin. Ehkä minä tällä tavoin loin lavalta soivalle soundtrackille oman elokuvan. Monet tuntemani kirjailijat käyttävät kirjoittamisen taustamusiikkina nimenomaan eeppisehköä, orkestroitua elokuvamusiikkia, ehkä juuri tästä syystä: elokuvamusiikki on tarkoitettu tukemaan tarinaan, ei olemaan tarina itsessään. Itse en ole tätä tapaa koskaan onnistunut omaksumaan. Jos kuuntelen musiikkia kirjoittaessani, se on yleensä aika pienimuotoista ilmaisua, joka yleensä sisältää paljon improvisaatiota, ellei ole kokonaan improvisoitua.* Ehkä tämä vaikuttaa omaan kirjalliseen ilmaisuuni: olen itsekin kokenut, että monesti kirjojeni kohtauksissa on jollakin tavalla hiljaista vaikka läsnä olisi paljonkin väkeä, ja aika usein, kirjoittaessa, huomaa romaanihenkilöidensä ajattelevan tai tekevän jotakin mitä ei ole etukäteen tullut ajatelleeksi. Tämä on tietysti jotakin mistä haluankin pitää kiinni: minun kirjallinen soundini. Mutta täytyy silti joskus kokeilla rakentaa johonkin kirjaan valmiiksi tarkkaan mietitty kohtaus, jossa on monta ihmistä, joiden liikkeet ja ajatukset on tarkkaan mietitty etukäteen – ja laittaa kirjoittamisen taustalle soimaan jotakin todella eeppistä läpisävellettyä musiikkia.

Nyt kun ajatus palaa taas eilisillan konserttiin, on hyvä muistaa huomanneensa, että Morriconen(kin) elokuvamusiikkiin on upotettu tuhlailemalla lukemattomia hyvin harkittuja ja mietittyjä detaljeja, joita ei elokuvaa katsellessa tule lainkaan huomanneeksi. Sama pätee tietysti elokuvien muuhunkin ilmaisuun, näyttelijöiden käden asentoihin, katseen suuntiin, kohtauksen värisävyihin, kuvan rakenteeseen. Niillä on merkitystä tarinan kannalta, mutta niiden on tarkoitus välittää alitajuisia asioita. Saman tietysti pitää päteä kirjojenkin tekstiin: jos tuonkaltaiset detaljit hyppäävät silmille, tekstissä on hiomisen varaa.

Toki on muistettava, että Ennio Morriconen musiikillinen ilmaisu ei todellakaan rajoitu pelkästään elokuvamusiikkiin, vaikka ”klassisen” elokuvamusiikin klassisromanttisuus paistaa hänen muustakin tuotannostaan ainakin siltä osin kuin sitä eilisillan 60-vuotisjuhlakonsertin ohjelmistossa kuultiin. (Morricone on säveltänyt myös ns. popmusiikkia sekä italialaisille että angloamerikkalaisille artisteille, mutta sitä ei eilen esitetty.) Illan, eh, bändin kokoonpanon vuoksi koko ohjelmisto oli sävellystuotannon sitä osaa joka sopii soitettavaksi täydellä sinfoniaorkesterilla ja kuorolla, joita on täydennetty hiljaisilla ja vähäisillä rumpalin ja lattarilyömäsoittajien osuuksilla. Mutta mikäs siinä. Komea konsertti, ja sitä laatua jota voi tulevina vuosikymmeninä kehua olleensa kuuntelemassa kun kohdalle tulee sellaista nuorisoa jolle Ennio Morricone on yksi suurimmista, mutta tuttu vain levyiltä ja elokuvien uudelleenjulkaisuista.

___
* kuten vaikkapa Keith Jarrettin konserttilevytykset, jotka lähtevät siitä että Jarret istuu konsertin aluksi pianon ääreen ja alkaa soittaa mitä mieleen juolahtaa. Vuonna 1975 julkaistu The Köln Concert on tässä suhteessa ehkä sarjan hienoin esimerkki, jota voin suositella niillekin jotka eivät jazzpohjaisesta musiikista niin välitä.

743 680 merkkiä

·

Uusin versio Hunanista on tänään lähtenyt kustannustoimittajan ihmeteltäväksi. Siihen nähden että olen vääntänyt tätä versiota suuren osan syksyä (lukuun ottamatta yhtä lyhyttä ja kevyttä kirjakäännöshanketta) suurin osa konkreettisesta kirjoittamis- ja editointityöstä tapahtui oikeastaan viimeisten viikkojen aikana.

Tämä on kirjan tekemiselle tietenkin hyvin tyypillistä, ja minun kirjoittamiselleni erittäin tyypillistä. Kun sain kustannustoimittajan lukeman version kommentit kesällä ja muutamien ateljeekriitikoiden kommentit alkusyksystä, meni asioiden sulatteluun tovi. Ei sillä että olisin ollut eri mieltä heidän kommenteistaan – itse asiassa monet huomiot olivat hyvinkin lähellä asioita joita olin itsekin ajatellut – vaan siksi että otti aikansa hahmottaa, mitkä olisivat parhaita tapoja tehdä tekstikokonaisuudesta toimivampi, jäsentyneempi ja luettavampi. Ja, mielellään, jonkin verran lyhyempi: edellinen versio oli (hyvin väljästi pikataitettuna) kuusi- ja puolisataasivuinen, mikä on jo aikamoinen järkäle.

(Olen itse taittanut kaikki omat kirjani, ja teen myös näistä käsikirjoitusversioita pikaisen taiton. Näin tekstin näkee eri muodossa kuin Scrivenerin (tai muun tekstinkäsittelyohjelman) näytöllä, siitä huomaa eri asioita.)

Pikku hiljaa asiat hahmottuivat, ja kun muutama ratkaiseva idea alkoi tuntuvan kantaa, oli hyvä käydä itse tekstin kimppuun. Kirjoitin joitakin lukuja kokonaan uudelleen, lisäsin uusia lukuja (tai lukujen katkelmia) ja kohtauksia sitomaan jo olemassaolevaa tekstiä ja eri kertojia toisiinsa. Tässä romaanissa on sen runkona toimivan (aidon) päiväkirjan lisäksi yhdeksän eri kertoja-näkökulmahenkilöä, ja se on paljon. Välillä mietin, pitäisikö esimerkiksi eräs kertojista pudottaa kokonaan pois, koska hänen osuutensa oli aika pieni. Toisaalta hän edusti tarinassa eräänlaista arkielämää, tavallisuutta, ja kun olin lukijoiden kanssa samaa mieltä, että samalla tavoin arjen rutiineja kuvanneita päiväkirjaosuuksia oli radikaalisti vähennettävä (koska ne ovat aika rasittavaa luettavaa yksitoikkoisuudessaan ja kirjallisessa kömpelyydessään, johon ei oikein voinut puuttua, koska päiväkirja on aito), päädyin kasvattamaan tämän kertojan roolia. Hänen persoonalleen tuli kaiken lisäksi keksittyä eräs aspekti, jonka juuret ovat 1900-luvun alkupuolen todellisuudessa, mutta jonka jätin sen verran avonaiseksi että sen voidaan lukea olevan osa tässä versiossa vähän aikaisempaa isompaa osaan noussutta, mutta yhä varsin hienovaraista spekulatiivis-maagista ainesta.

Tarinan lomaan uppoutui myös kaksi pientä satua. Toisen lausuin ”steampunk-kitaraesityksessäni” viime kesän Finnconissa, toinen syntyi erään klassisen satukaavan, todellisten kahden ja puolen tuhannen vuoden takaisten historiallisten tapahtumien ja ei–aivan–huomaamattoman modernin menon kritiikin yhdistelmänä vasta pari viikkoa sitten.

Edellisestä paneutuneemmasta Hunanin tekstin lukemisesta on erinäisiä kuukausia, joten hetkittäin tekstin saattoi suhtautua melkein tuoreena luettavana, mikä synnytti parhaimmillaan ”eihän tää ole ollenkaan huonoa kamaa” -tunteita, mutta toisina hetkinä ”kaameeta silppua” -tuokioita. Luultavasti tälläkin kertaa saan odotella esilukijakommentteja jonkin aikaa – toivottavasti, mutta toivottavasti en liian pitkään. Luulen, että ensi kierroksellakin tulee kirjoitettua mukaan kaikenlaista uutta ja karsittua vanhaa. Ainakin tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että kyllä tämä on työstämisen arvoinen tarina.

Lankeemus Loveen

·

Olen jotenkin pitänyt aina merkittävimpänä Atte Blomin levy-yhtiönä Johannaa: se julkaisi 1980-luvun alussa suurimman osan kotimaisen uuden aallon parhaista albumeista, ja kun itse aloin soittaa bändissä, haaveena oli päästä julkaisemaan levy jossa olisi Johannan sinivalkoiset etiketit, päästä samaan talliin kuin Se, Bluesounds, Kadotetut, Tavaramarkkinat, Dave Lindholm, Pelle Miljoona, Päät,…

Toisaalta: kun istuimme Kulttuuritalon salissa odottelemassa eilisiltaisen 50 vuotta Lovea -juhlakonsertin alkamista, salissa soiva taustanauha kuulosti niin, niin tutulta: jotakuinkin kaikki kappaleet olivat tuttuja, kaikki ne oli kuultu satoja kertoja radiosta aikana, jolloin (kevyen) musiikin ystävällä oli valittavanaan vain yksi kanava kuunneltavaksi – Yleisradion rinnakkaisohjelma – ja sieltäkin tuli suurimman osan ajasta sellaista musiikkia josta ei erityisemmin välittänyt: niistäkin kappaleista moni oli Love Recordsin julkaisuja, ja jotkut jotka eivät välttämättä silloin tuntuneet kovin kummoisilta jäivät mieleen ilmeisen pysyvästi ja tuntuvat nykyään hyvinkin kiehtovilta: vaikkapa Pihasoittajien ”Läksin pilven piirtä” tai Äimän ”Teppana Jänis”: itse kiinnostuin näiden yhtyeiden pionerisoimasta ”uuskansanmusiikista” vasta paljon myöhemmin.

Itse konsertti alkoi, asiaankuuluvasti, Rakkaus-orkesterin esittämällä (valitettavasti lyhennetyllä) ”Konevitsan kirkonkelloilla” jonka jälkeen ensimmäiseksi solistiksi astui lavalle, Agit Propin edustajana, Sinikka Sokka. ”Jos rakastat” on niitä kappaleita, jotka saivat minut viimeistään tajuamaan, että olen ihan oikeassa paikassa: tämä on minun musiikkiani, minun elämäni soundtrackia. Sama päti moniin tuntemattomampiin kappaleisiin. Eija Ahvon ja Harri Saksalan duetoiman Punainen lanka -jakson setistä en olisi nimeltä tunnistanut Paraguayn sotilasjuntta-despotismin ajoista kertovaa ”Ne tulevat Maria” -kappaletta, mutta muistan kyllä säkeet ”Katso vuoteen alle / siellä voi olla presidentin korva”.

Alle kolmetuntiseen juhlakonserttiin ei tietenkään mahdu kuin vaatimaton valikoima Love Recordsille sen viidentoista toimintavuoden aikana levyttäneistä merkittävistäkään artisteista – edes niistä jotka ovat yhä elossa ja aktiivisia musiikin parissa – joten valikoida on täytynyt kovalla kädellä. Valitettavin poissaolo, minun makuni mukaan, oli Dave ”Isokynä” Lindholm, jonka panosta toi esiin vain Maarit ja Sami Hurmerinnan settiin kuulunut ”Anna valuu vaan”. Mutta en varsinaisesti siltikään valita: kattaus oli hyvin monipuolinen, antoisa ja sävykäs Jukka Gustavsonista (Wigwamia Fairyport– ja Nuclear Nightclub -levyiltä) Freemaniin, Pepe Willbergiin ja Pelle Miljoonaan. Päivälleen kymmenen vuotta sitten menehtynyt Juice Leskinen oli läsnä vanhan kaverinsa Mikko Alatalon setissä: jo pelkästään voimallinen tulkinta ”Per Vers, runoilijasta” sai säälittelemään, että Alatalo on nykyään siirtynyt kokonaan muihin töihin. Hänellä on edelleen huikean taipuisa ääni jota soisi kuulevansa jossain muualla kuin Eduskunnassa.

Illan sai päättää myöskin vain virtuaalisesti paikalla ollut Kai Chydenius: ”Sinua sinua rakastan” kuultiin Willbergin vaikuttavana tulkintana, ”Kalliolle kukkulalle” ihan viimeiseksi yhteislauluna yleisön kanssa. Niiden välissä muistettiin myös vielä yhtä elävää poissaolijaa, Remua, kun talobändin loistava rumpali Sami Kuoppamäki soitti ja lauloi kerrassaan mainion vetäisyn kappaleesta, jonka nimen kaikki luultavasti arvaavat sanomattakin.

Oikein mainio juhlakonsertti juhlimisen arvoiselle osalle suomalaisen musiikin historiaa.

Kunnia vastaan kunnioitus

· 2 kommenttia ·

New Scientist –lehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Leonard Cohen 1934 – 2016

·

I was born like this, I had no choice
I was born with the gift of a golden voice
And twenty-seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here
In the Tower of Song
…
I see you standing on the other side
I don’t know how the river got so wide
I loved you baby, way back when
And all the bridges are burning that we might have crossed
But I feel so close to everything that we lost
We’ll never have to lose it again

Now I bid you farewell, I don’t know when I’ll be back
There moving us tomorrow to that tower down the track
But you’ll be hearing from me baby, long after I’m gone
I’ll be speaking to you sweetly
From a window in the Tower of Song

Olin toki tiennyt Leonard Cohenista aikaisemminkin, sen verran että tiesin heti hänet ruudulla nähdessäni kenestä oli kyse. Olin luullakseni kuullut hänen laulujaankin. Mutta tuntuu, että en ollut koskaan aikaisemmin kuullut häntä.

Muistan paikan oikein hyvin. Kyseessä oli Koskelan sairaalan kroonikko-osasto, jonne olin tullut yövuoroon. Olimme kuunnelleet kansliassa iltavuoron sairaanhoitajan raportin ja tehneet iltakierroksen. Oli hetki hengändysaikaa, ja istahdimme hoitajaparini kanssa päivähuoneeseen kahville. Televisiosta tuli Levyraati. Television ääni ei ollut todellakaan kovalla – suurin osa asiakkaistamme oli jo nukkumassa tai nukahtamassa – mutta jotenkin sen säädöt, sen kaiutin ja kaikuva kiviseinäinen huone saivat äänen tunkeutumaan syvälle sisälle.

”Hallelujah” oli sen verran iso hitti hieman syrjässä olleelle kulttiartistille että sen video näytettiin Mainos-televisiossa ja levy kiipesi Suomenkin listoille. Nykyään laulu tunnetaan paremmin useina hienoina coverversioina (mm. edesmennyt Tim Buckley on tehnyt hienon tulkinnan, ja sen lauloi kesän Tavastia-keikallaan myös Rufus Wainwright), ja Cohenin alkuperäiseversion kasarisyntikkasoundit kuulostavat pahasti ikääntyneiltä, mutta silti. Lauluissa, kapea-alaisessa lauluäänessä ja tekstien tarinoissa – toisinaan perin viitteellisissä, toisinaan suorastaan nolostuttavan suorissa – on valtavaa sisäistä voimaa. Kapea-alainen ääni on sittemmin rohkaissut minuakin laulamaan: ”Jos tuolla äänellä voi laulaa, niin kyllä minäkin…” Viime keväänä aloittaessani laulutunnit valitsin ensimmäiseksi treenattavaksi kappaleeksi juuri ”Hallelujahin”.

Sittemmin Leonard Cohen -levykokoelma hyllyssä on laventunut sekä vanhempaan että uudempaan tuotantoon. Elämäkerran lukeminen kertoi hyvin ristiriitaisesta ihmisestä, jolla tuntuu olleen vaikeuksia elää vakiintuneessa parisuhteessa ja taipumusta aikamoiseen sekoiluun. Laulujen tumma, itseironinen, ajoittain kyyninenkin sarkasmi tuntuu kumpuavan kivuliaasta kokemuksesta.

Ensi kerran näin Cohenin livenä Roskilden festivaaleilla joskus 1980-luvulla. Kun hän pitkän syrjäänvetäytymisensä jälkeen aloitti uudelleen levyttämisen ja konsertoinnin 2000-luvun alussa, oli tilaisuus vielä kolmeen hienoon konserttiin, joista kahteen ensimmäiseen liittyy myös paljon surua: Lissabonissa näimme Cohenin kesällä 2009 pari päivää sen jälkeen kun äitini oli kuollut. Seuraavan kesän Helsingin-konsertti sattui samaksi illaksi jolloin isäni kuoli. Kolmannella kerralla ei tapahtunut onneksi lisää läheisten poismenoja.

Ja nyt Leonard Cohen, kirjailija, lauluntekijä ja laulaja, on itse poistunut 82-vuotiaana.

.