Tekijä: jPekka

Kitarasoolopitoinen iltapäivä

·

Järvenpää on lapsuudesta tuttu paikka. Äitini lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissa tuli käytyä useinkin mummin luona ja sittemmin mummin Terhola-nimisen talon (josta kaupunginosa sai nimensä) ostaneen äidin pikkuveljen luona kyläilemässä. Nykyään sukulaisia ei enää kaupungissa asu, ja visiitit ovat harventuneet. Bluespohjaisen musiikin ystävänä käyn kovin harvoin myöskin Puistobluesissa, mikä on perin valitettavaa, sillä tapahtumahan on kerrassaan mainio: sopivan kokoinen, sopivan lähellä (että pääsee julkuneuvoilla sopivasti yöksi kotiin) ja hyvin organisoitu: melkoisen keski-ikäinen tapaus festivaaliksensa, mutta enpähän minäkään ole enää ihan teini (mistä maailmankaikkeudelle iso kiiitos).

Tällä kertaa pääsimme paikalle vasta kun juontaja kuulutti lavalle päivän kolmannen esiintyjän, joten missasimme sekä Dr. Helander & Third Wardin että King Kingin.

 

Erja Lyytinen on artisti, josta haluaisin pitää enemmän kuin olen tähän asti onnistunut pitämään. Hän on kansainvälisestikin korkealle rankattu kitaristina eikä laula todellakaan huonosti, taitava esiintyjä ja bändinjohtaja. Näkemäni keikat ja hankkimani levyt ovat kuitenkin lopulta solahtaneet No jaa… ihan kiva -lokeroon. Tämänkertainen iltapäiväkeikka auttoi vähän jäsentämään syitä reaktion laimeuteen, etenkin siinä suhteessa että keikan huipentuma ja parhaiten mieleen jäävät biisit olivat kaikki coverversioita – oikein hyviä, kulkevia ja sävykkäitä tulkintoja mm. Jimi Hendrixin ”Crosstown Trafficista” ja Curtis Mayfieldin (Jeff Beckin version kautta kierrätetystä) ”People Get Readysta”, mutta covereita yhtä kaikki. Lyytisen omat kappaleet menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä pelkästään siksi että ne olivat kuulijalle oudompia. Ne oli myös sovitettu (tai jätetty sovittamatat) sen verran tasapauksusti että sävellysten ja sanoitusten mahdolliset ansiot jäivät kuulematta. S. luonnehti Lyytistä ”bluesin Saara Aalloksi”, ja on ajatuksessa vinha perä. Ammattitaito, osaaminen, palo ja into eivät riitä yksin.

Vaikka Walter Troutia mainostettiin kitarismin lisäksi myös ”lauluntekijänä”, hänen ansionsa alalla ovat ainakin eilisen setin perusteella vieläkin köykäisempää blueskaavan mielikuvituksetonta kierrättelyä kuin Lyytisellä. Silti keikassa oli vähän enemmän särmää, osittain siksi että Troutin laulujen tekstit a) erottuivat äänimassasta ja b) tuntuivat omakohtaisemmilta: hänen taannoinen Battle Scars -levynsä nojaa omaan muutaman vuoden takaiseen sairastumiseen maksakirroosiin ja kuoleman porteilla piipahtamiseen ennen kuin löytyi sopiva luovutusmaksa. Troutin bändin soitossa oli myös enemmän dynamiikkaa ja sävyjä, siitä huolimatta että Trout itse tuuttasi kitarasoolojaan perinteisen kulahtaneen säröisellä Strato–Tube Screamer–Twin-vahvistin-soundisella yhdistelmällä eivätkä ne soolokuviotkaan niin järinperin omintakeisia olleet.

Bluesissa jotenkin oletetaan (oikein, väärin tai falskisti) että laulut liittyvät laulajansa elämään, konkreettisesti tai kuvainnollisesti. Trout tajusi  tämän kulman ja kertoili välispiikeissä kohtaamistaan ihmisistä, eikä vain mainostanut että tästä meidän uudesta biisistä on video YouTubessa.

Syy lähteä tällä kertaa Järvenpäähän oli (tietenkin!) yksi suuria lauluntekijäsuosikkejani: John Hiatt. Tutustuin Hiattin musiikkin varsinaisesti vasta 1980-luvun loppupuolella, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että varhaisina teinivuosinani paljon kuuntelemani Seppo Närhen ”Takki pois” on alkuaan Hiattin ”Overcoats”.

Hiattissa laulunntekijänä viehättää hänen tapansa käyttää hyvinkin juurevia (ja joskus jopa kuluneita) blues- ja kantriaineksia parhaimmillaan hyvinkin omintakeisten laulujen pohjana. Hänen portfoliossaan on lukuisia lauluja, joista voisi melkein sanoa ”olisin mäkin voinut tollasen tehdä” ja tarkoittaa sillä ”voi kun mä olisin osannut tehdä tollasen”. (Minulle yksi sellainen on ”Feels Like Rain”.)

Hiattissa laulujensa esittäjänä viehättää tavattomasti hänen epälaulajamaisuutensa: hänellä ei ole erityisen loistelias ääni eikä kovinkaan laaja ääniala, mutta hän on onnistunut kehittämään niistä hyvin toimivan, persoonallisen ja välittömästi tunnistettavan laulutyylin. Tämä on ollut rohkaisevaa wannabe-lauluntekijälle, joka ei ole itse koskaan oikein arvostanut omaa lauluääntään. Ja tästä syystä kuuntelen yleensä mieluummin Hiattin omia tulkintoja kuin periaatteessa ”parempien” vokalistien coverversioita, joita olisi runsaasti tarjolla.

Lisäsyynä tämän kerran Puistobluesreissuun oli toki myös Hiattin bändi, ja ennen kaikkea sen kitaristi Sonny Landreth. Hiatt on parhaillaan Slow Turning -levynsä kolmekymmentävuotisjuhlakiertueella. Levy tehtiin aikoinaan kovalla kiireellä, ja siinä missä edeltäjälle Bring the Familylle oli kasattu aikamoinen juurimusiikin superbändi (Ry Cooder, Nick Lowe ja Jim Keltner), tällä kertaa jouduttiin turvautumaan Hiattin keikkabändiin The Gonersiin, jossa aikaisemmin lähinnä Clifton Chenierin zydeco-bändistä tunnetun Landrethin ohella soittivat basisti David Ranson ja rumpali Kenny Blewins. Tämä levy, omalta osaltaan, teki Landrethista sittemmin slide-kitaransoiton supertähden ja uudistajan. Juhlakiertueella mukana oli alkuperäinen Goners-kokoonpano.

Landreth oli omalla bändillään Puistobluesissa muuutama vuosi sitten, mutta silloin keikka jäi minulta valitettavasti väliin, koska samana viikonloppuna oli Åcon. Niinpä tämänkertainen tilaisuus oli syytä käyttää, etenkin kun kyseessä oli juuri se yhtye, levy ja konteksti jossa alkuaan Landrethin huikeaan soittoon alkuaan tutustuin.

Ei tästä ihan pissat housussa -tason keikkaa tullut. Hiattilla itsellään oli alussa ilmeisiä ongelmia monitoroinnin kanssa ja hän tuntui muutenkin laulavan jossain määrin heikommin kuin aikaisemmin näkemilläni keikoilla. (Kovin hyvin ei laulanut tällä kertaa Landrethkaan omassa soolonumerossaan ”Congo Squaressa”.) Lisäksi miksaus tuntui olevan koko ajan jotenkin pielessä ja Ransonin ja Blewinsin rytmisektio tuntui jäävän pahan kerran jalkoihin. Setin loppua kohti bändi tuntui kuitenkin löytävän hyvämeininkisen vaihteen ja homma toimi ja kulki mainiosti ääniteknisistä puitteista huolimatta – ja Landrethin lyyrinen kitarointi oli koko ajan jotakin aivan muuta kuin kahden aikaisemman artistin säröinen runttaus. Kiertueen teeman mukaisesti Slow Turning soitettiin kokonaan ja sitä täydennettiin Hiattin vanhempaan tuotantoon kuuluneella ”Riding with the Kingillä” (josta Eric Clapton ja B. B. King tekivät sittemmin ison hitiin) ja ”Thing Called Lovella”, joka kiitoksin omistettiin siitä hitin vuoden 1990 tienoilla tehneelle ”pienelle punatukkaiselle tytölle” eli Bonnie Raittille. Joka muuten oli se artisti, jota katsomaan menin kun viimeksi olin Puistobluesissa; huikea slide-kitaristi hänkin.

 

Toisen kerran elämässä

·

Vaikka nykyään pidänkin Talking Headsia yhtenä 1980-luvun alun ns. uuden aallon merkittävimmistä (ja itselleni kiinnostavimmista) amerikkalaisista bändeistä, rakkaus ei roihahtanut kovinkaan sukkelasti. Lainasin lukiokaverilta muiden sen ajan levyuutuuksien joukossa Fear of Musicin (1979), mutta muutamaa biisiä (kuten ”Heaven”) lukuun ottamatta juttu ei vain kolahtanut. Levy kuulosti kalsealta ja vieraantuneelta.

(Se tietysti oli, osaltaan, kyseisen levyn ideakin, näin myöhemmin ajatellen.)

Kun Remain in Light ilmestyi seuraavana vuonna, vastikään aloittaneen Rockradion kaikki toimittajat tuntuivat olevan siitä aivan tohkeissaan ja he soittivat sitä ns. päntiönään – näin ainakin minusta tuntui.

Minusta tuntui että levyä soitettiin niin paljon, että se alkoi minua tympiä jo pelkästään siksi. Loputtomasti jatkuvien, sointukierrottomien (tai niiltä kuulostavien) rytmien ja David Byrnen hermostuneen lauluäänen yhdistelmä ei vain vedonnut.

No, kului muutama vuosi ja ilmestyi bändin seuraava levy Speaking in Tongues (1983) eikä minun näkemykseni bändistä juuri muuttunut. Seuraavana vuonna ilmestyneen konserttielokuvan Stop Making Sensen satuin kuitenkin näkemään tuoreeltaan useammankin kerran, ja silloin homma alkoi minun korvissani toimia. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kyseessä on jotakuinkin paras koskaan näkemäni konserttielokuva. Vuoden 1985 Little Creatures oli sitten jo tavallaan minulle myyty valmiiksi: sieltä välittyi juuri sellainen lämpö ja inhimillisyys joka oli tuntunut puuttuvan bändin varhaisemmilta albumeilta. Kun musiikkimakuni alkoi vähitellen laajentua erilaisiin afrikkalaisiin tyyleihin, alkoi myös Remain in Lightin sävelkieli löytää kaikupohjaa: vaikka en ole edelleenkään mikään suunnattoman suuri Fela Kutin tai muunkaan afrobeatin ystävä – fanitan enemmän vähän pohjoisempaa, etenkin Malista tulevia laulaja/lauluntekijöitä – kuuntelen sellaista musiikkia ihan mielikseni (etenkin livenä), ja Talking Headsin Nigerian suunnalta saamat valtavan voimakkaat vaikutteet on helppo huomata.

Ja sitten viime perjantaina muuan fb-kaveri linkitti seinälleen musiikkivideon, jollaista en voi sanoa varsinaisesti odottaneeni kuulevani.

Olen toki kuullut ja kuunnellut Angelique Kidjoa kohtuullisen paljon – muistaakseni nähnyt kerran tai pari livenäkin – vaikka hänen musiikkinsa onkin minun makuuni vähän turhan ”tuotettua” ja ”popmaista”, rosotonta, konerytmisen kuuloista ja täydellisyyteen hiottua. Ei silti voi väittää, etteikö hän olisi huikean hieno laulaja ja loistava artisti. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Remain in Lightin levyttäminen ja sovittaminen uusiksi – ikään kuin oikeaksi afrikkalaiseksi musiikiksi – on sitä paitsi aikamoisen nerokas idea. Nyt kun olen levyn kappaleita kuunnellut muutaman päivän, tuntuu että tällä albumilla Kidjon ilmaisu ja sovitukset ovat hänen aikaisempia omia julkaisujaan maanläheisempiä ja hieman jopa ”luomumman” oloisia. Rytmiikka hengittää, elää ja kehittyy, äänikuvaa ei ole tupattu täyteen soittimilla ja efekteillä. Mutta voihan olla että perkat sun muut ovat oikeasti ns. koneilla tehtyjä: musiikki on illuusioiden taidetta, äänitetty musiikki vieläkin enemmän.

Voi hyvin olla, että tätä albumia tulee jatkossa kuunneltua paljon enemmän kuin alkuperäistä Remain in Lightiä, joka alkoi aueta minulle vastaniin monen vuoden jälkeen.

Cili (Tzeli) 1991

·

Tulipa tuossa aamulla mieleen, että Hunanin lukeneita saattaisivat hyvinkin kiinnostaa vuonna 1991 ottamani valokuvat romaanin tapahtumaseuduilta.

Olen maininnut aikaisemminkin (muun muassa kirjan jälkisanoissa), että tässä vaiheessa kyseessä oli äitini kirjaprojekti: hänen oli tarkoitus julkaista päiväkirjat sinällään, vain joissakin kohtaa kommentoituina. Tässä hengessä matkustimme Hunanin kaupungeissa paikallisen kristillisen kirkon vieraina. Minun tehtäväni oli ottaa valokuvia kirjaa varten. Paremmassa kamerassamme oli mustavalkofilmiä (koska mv-kuvat oli, ja on yhä, helpompaa ja halvempaa painattaa kirjaan), pienemmässä pokkarissa värifilmiä ”turistikuvia” varten.

Hunan on vanhastaan toiminut ”Kiinan riisikuppina”, ja toimii edelleenkin. Riisiä viljellään yhä pengerretyillä kosteikkoviljelmillä, jotka ainakin tuolloin, vajaat kolmekymmentä vuotta sitten, oli pakko kyntää härillä. Traktorin paino olisi romauttanut koko pellon.

Elettiin huhtikuuta, joten rypsi kukki kauneimmillaan. Ilmeisesti maakunnan tieverkosto on nyttemmin aika tavalla kehittynyt niistä hiekka- ja öljysorateistä, joita meidän Liteacemme ainakaan pompahteli.

Ensimmäinen kohdekaupunkimme oli Cili, eli kirjassa(kin) käytetyn vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaan Tzeli. Siellä tutustuimme pieneen rukoushuoneeseen, jonka kirjassa siirsin viittäkymmentä vuotta varhaisempaan aikaan ja pikkukylään jonnekin lähelle Tsingshiä.

Minne menimmekin, ensimmäiseksi työnnettiin teemuki käteen. Sitä osasi odottaa niin, että paluumatkalla Beijingin hienossa hotellissa valitimme paheksuen henkilökunnalle, kun huoneessa ei ollutkaan termospulloa odottamassa. (Se toimitettiin kyllä sitten saman tien.)

Pastorinrouvan takana seinällä näkyy minua ärsyttänyt (ja edelleenkin ärsyttävä) painokuva, jonka näimme lukemattomia kertoja monissa kristillisissä yhteyksissä. On tavallaan ymmärrettävää, että Jeesus kuvataan, palestiinalaisuudestaan huolimatta, pohjoiseurooppalaisen näköiseksi Pohjois-Euroopassa (niin että hänen voi ajatella olleen yksi meistä), mutta että Kiinassa?

Hyvin natinalgeographicmaisen rukoushuoneen ulkopuolella Cili vaikutti jokseenkin tavanomaiselta pikkukaupungilta. Katettu tori näytti olevan yleisin elintarvikeostosten paikka, tarjolla oli lihaa, kalaa, vihanneksia ja hedelmä sun muuta tarpeellista.

Vielä tähän aikaan autoja näkyi kaduilla suhteellisen vähän (eikä nykyään yleisiä sähkömopoja laisinkaan). Kuvan keskeltä kameraan katsova nainen on äitini Riitta Mäkelä.

Kesä ja kylä

·

Perinteinen tapa aloittaa kesäkausi on tietenkin ulkoiluttaa teleobjektiivia Helsingin Kaisaniemessä järjestettävä kaksipäiväisellä, ilmaisella Maailma kylässä -festivaalilla. Monenlaista ruokaa, mukavia ihmisiä, paljon tuttuja ja, ennen kaikkea, loistavaa musiikkia jota usein ei ole koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Livekeikalle pöllähtäminen ilman ennakkokäsityksiä on usein paras tapa tutustua musiikkiin josta voi tulla hyvinkin rakasta.

Lauantain kattaus jäi minun osaltani valitettavasti yhteen ainoaan bändiin, mutta kyllä sekin oli jo riiitävästi syytä raahautua syvään etelään. Eteläafrikkalainen Freshlyground tunnetaan parhaiten Shakiran kanssa tekemästään jalkapallokisojen tunnussävelmästä ”Waka Waka (This Time for Africa)”, muttei bändi vierailijoita kaipaa: vokalisti Zolani Mahola huolehtii kyllä festariyleisön huomion kiinnittämisestä ihan ominkin voimin – etenkin kun koko bändi soitti niin tiukasti kuin puolitoista vuosikymmentä kasassa ollut bändi voi vain vetää.

En ole mitenkään suunnattoman paljon kuunnellut uutta eteläisen Afrikan rytmimusiikkia – siltä mantereelta kiinnostus on yleensä suuntautunut länsiosiin – mutta on aina hyvä saada muistutus siitä että muualtakin tulee hyvää musiikkia kuin Malista.

Niin, mitä Maliin tulee, ”n’gonin Jimi Hendrix” Abou Diarra oli minulle ennestään tuntematon artisti: olen jotenkin jämähtänyt kitaraa soittaviin malilaisiin singer/songwritereihin, joten koransukuisen n’gonin kaltaisten perinteisempien soittajien musiikki on jäänyt oudommaksi. Mutta Diarra kyllä otti paikkansa korvassa ja levyhyllyssä. Enimmäkseen mietteliään rauhallinen setti sopi hyvin varhaiseen sunnuntai-iltapäivään. Erityisen vaikutuksen teki Diarran bändissä soittava huikea huuliharpisti Vincent Boucher.

Hendrix-viittaukset tulevat varmaankin siitä, että Diarra soitti n’goniaan näyttävästi niin selän takana kuin ylösalaisinkin. Mitään varsinaisia pyroteknisiä tai feedback-temppuja ei nähty eikä kuultu, eivätkä ne tällaisessa musiikissa olisi olleet paikallaankaan.

Pariisilaiskollektiivi Les Frères Smith ilmoitti heti alkuun soittavansa kunnianosoitusta Felalle ja niin se totisesti tekikin. Tällainen perinteinen Afrobeat on musiikkia jota kannattaa mennä kuuntelemaan nimenomaan livenä: pitkäksi venähtävät biisit monine instrumenttisooloineen saattavat käydä vähän puuduttavaksi paikallaan istuen, mutta oikeissa olosuhteissa jalka kyllä nytkyy ja laulujen poliittinen(kin) sanoma välittyy kielimuurien yli.

Yhdessä suhteessa Smithin veljekset ja sisar olivat tehneet myönnytyksiä esikuvansa musiikin armottomuudelle: biisit olivat paljon lyhyempiä verrattuna Felan yhden levypuoliskon mittaisiin julistusjameihin. Niinpä bändi kerkesi soittaa niitä enemmänkin kuin vain kaksi–kolme.

Dobet Gnahoré oli minulle sunnuntain artisteista ainoa ennalta tuttu, ja osasinkin odottaa näyttävän voimanaisen näyttävää settiä. Se saatiin.

Joissakin suhteissa Gnahorén sävykäs ja moniulotteinen musiikki olisi toiminut kenties paremmin sisätiloissa, kunnon valojen ja muun aurinkoiselle festarikeikalle vieraamman visuaalisen sälän täydentämänä. Tähti osaa poseerata ja liikehtiä näyttävästi kuhunkin lauluun sopivasti– sen lisäksi että hän on, tietysti, loistava laulaja ja lauluntekijä. Vaikuttava, miltei puolitoistatuntinen setti silti ihan vain auringonvalossakin.

Sellaista tällä kertaa. Kesä on täten julistettu alkaneeksi.

Etusivulle

·

Onnitteluja alkoi saapua jo ennen kuin ennätin hakea Hesarin postilaatikosta. Kuulin jo jonkin aikaa sitten että Hunanista on tulossa arvostelu Helsingin sanomiin ja viikko sitten minulta kyseltiin Helvi-tädin muotokuvan* käyttöoikeuksia, joten saattoi olettaa ettei arvostelu ole ihan pienellä. Mutta en silti osannut odottaa, että kirjani arvostelu olisi kulttuurisivujen pääjuttu.

Tällaiset arviot ovat kiinnostavaa luettavaa siinäkin mielessä, että vertailut toisiin kirjailijoihin tarjoavat oivia kannustimia perin hataran kirjallisen sivistykseni aukkojen paikkailuun: Albert Camus’lta olen lukenut vain Sivullisen (ja senkin kauan sitten), Toni Morrisoniin ja Margaret Atwoodiin on pitänyt perehtyä jo hyvän aikaa ja nyt siihen on lisäkannustimia. Mika Waltaria olen toki lukenut, häneen minua on verrattu ennenkin ja tunnustan hänen esikuvallisuutensa oikein mielelläni.

Arvion kirjoittanut Jani Saxell tuo ilahduttavasti esiin, miten eurooppakeskeisesti toista maailmansotaa Suomessa yleensä käsitellään (puhumattakaan siitä, miten irrallisena Suomen osuus sodassa valitettavan usein esitetään). Hieman harhaanjohtavasti hän kuitenkin antaa ymmärtää, että Kiinassa olisi alkanut jälleenrakennuskausi Japanin antautumisen jälkeen vuonna 1945. Näin ei tapahtunut, sillä sisällissota alkoi riehua uudelleen entistäkin verisempänä ja jälleenrakentamiseen päästiin vasta jonkin aikaa Kansantasavallan perustamisen jälkeen 1950-luvun alkaessa. Eikä tämä(kään) kausi ollut iloa ja auvoa, vaan kausi vaati miljoonia uhreja† jo ennen ”Kulttuurivallankumouksena” tunnettua anarkistista kaaosta.

Jani lienee oikeassa siinä, että kaunokirjallisuudessa suomalaisten merkittävää panosta kristillisessä lähetystyössä ei ole kovin runsaasti käsitelty, mutta tieto- ja muistelmakirjallisuudessa siitä on julkaistu paljonkin. Voisin ehkä jossakin vaiheessa listata ainakin joitakin aiheeseen liittyviä kirjoja, joita hyllyyni on muun lähdeaineiston pariin päätynyt.

 

Muutamia muita tähän mennessä ilmestyneitä Hunan-arvioita:

Riitta Ylilehto, Nousu

Markku Soikkeli, Aamulehti

Henri Nerg, Keskisuomalainen

Eniten minua kiinnostaa tie -blogi

Mikko Saari, Kirjavinkit

___
* En itse asiassa tiedä, kuka muotokuvan on ottanut, eikä minulla ole edes sen alkuperäistä vedosta (ellei sitä löydy äidin vielä setvimättömistä papereista), vain diakopio ja siitä skannattu tiedosto. Koska studiovalokuva on otettu 1920-luvun lopulla tai 1930-luvun alussa, on aivan mahdollista että sen ottanut kuvaaja on kuollut ennen vuotta 1948, jolloin tekijänoikeus on nyttemmin vanhentunut ja kuva vapaasti käytettävissä. Mikäli tilanne on toisin, pyydän asiasta tietävää ottamaan minuun yhteyttä niin selvitellään luvat ja mahdolliset käyttökorvaukset.
† ”Miljoonia uhreja” on sanapari, joka toistuu valitettavan usein niin Kiinan kuin muunkin Aasian viimeisten parinsadan vuoden historiassa. Generalissimus Tšiang Kai-šekin aikainen Kiinan ”tasavalta” ei tässä suhteessa ollut kommunistikomentoa syyttömämpi.

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

·

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 

 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 

 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”:

Wolandin laulu

·

Mihail Bulgakovin monitasoinen ja -säikeinen romaaniklassikko Saatana saapuu Moskovaan (eli, alkuperäisteoksen nimestä suoraan suomennettuna, Mestari ja Margarita) on ihan täysin mahdoton ajatuskin tehdä elokuvaksi, televisiosarjaksi tai, herra nähköön, näytelmäksi. Siihen nähden on mielenkiintoista, että olen onnistunut näkemään teoksesta jo kolme tai neljä varsin toimivaa teatteriversiota ja yhden ihan hyvän televisiosarjasovituksenkin.

Eilisiltana pääsimme lopultakin näkemään Kansallisteatterin tulkinnan, johon nimeksi on valittu Mestari ja Margarita, aivan syystä. Romaanin lukuisista säikeistä on esityksen keskiöön valittu nimenomaan Mestariksi kutsutun kirjailijan ja hienostorouva Margaritan rakkaustarina, sekä Mestarin kirjoittama epäonninen romaani Pontius Pilateksesta. Bulgakovin irvailu alkuaikojen Neuvostoliiton byrokratialle ja Stalinin kiristyvälle kuristusotteelle jäävät hieman sivummalle, samoin Moskovan kaupungin häly, melu, ilo ja elo. Mutta tokikin mukana on myös pimeyden ruhtinaan Wolandin räävitön seurue Begemot-kissoineen ja Hella-vampyyreineen, ja tietenkin kertomus alkaa Patriarkan lammilta, Wolandin kahdelle epäuskoiselle kirjallisuusihmiselle esittämästä omituisesta ennustuksesta ja sitä seuraavasta raitiovaunuonnettomuudesta, jossa äärimmäisen epätodennäköisten yhteensattumien jälkeen kriitikko-Berlioz menettää päänsä.

Etenkään näytelmän alkupuolen aikana ei voinut olla ihailematta, miten loisteliaasti tarina oli saatu mahtumaan Willensaunan ahtaalle näyttömölle. Valot, äänet, savut ja taustakankaalle heijastetut kuvat onnistuivat tekemään pikkuriikkisestä lavasta kokonaisen kaupungin. Kuusihenkinen näyttelijäkaarti kasvoi suuremmaksi taitavalla nukkien käytöllä. Väliajan jälkeinen puolisko ei ihan onnistunut tavoittamaan alkupään loistokkuutta, mutta olihan sielläkin kertakaikkisen loisteliaasti toteutettu tanssiaiskohtaus.

Jokaisella Bulgakovin kirjan lukeneella on epäilemättä hyvinkin vahva mielikuva siitä, miltä Woland, Begemot ja Hella näyttävät, niin minullakin. Minun Wolandini on oikeastaan miltei traaginen hahmo, oikeudenmukainen tuomari joka ei välttämättä lainkaan pidä siitä mitä joutuu (ikuisena) työnään tekemään – mutta samalla taitava keksimään rangaistuksen ansaitseville uhreilleen riemukkaan irvokkaita rangaistuksia.* Marc Gassot’n Woland on lähempänä Cabaret-elokuvan seremoniamestaria ja toimii hyvin sellaisena. Begemot-kissan suhteen olen yhä ja ikuisesti puolueellinen Heikki Paavilaisen huikealle tulkinnalle KOM-teatterin vuoden 1983 versiossa. Sitä on vaikea ylittää. Juha Varis vie hahmon aivan eri suuntaan – ei välttämättä huonompaan, mutta toisenlaiseen.

Tältä keväältä Mestari ja Margarita on loppuunmyyty, mutta syksyksi lippuja on vielä saatavana. Kannattaa käydä katsomassa, mutta sitä ennen on hyvää aikaa lukea kirja.

___
* Jos minut joskus jostakin käsittämättömästä syystä palkattaisiin tekemään castingia johonkin Bulgakov-tulkintaan, tiedän kyllä kenet palkkaisin Wolandiksi – jos kyseinen teatteri- ja dokumenttiohjaaja saataisiin jotenkin suostuteltua. Kyseisellä tyypillä on minun Woland-käsitykseeni juuri sopivan surumieliset kasvot – ja, toisinaan, riemukkaan pirullinen hymy.