Tekijä: jPekka

Ympäristöystävällinen Eko-basso

·

Samalla kun Oma studio -kirja – Kotistudio-kirjan uusi versio – on lähtemässä painoon, kotiin piipahti kylään aivan erilainen basso kuin olen koskaan päässyt soittamaan. No, ihan ensimmäinen bassoni, Ison Roban divarista joskus vuonna 1981 ostamani 70-luvun alun Ibanez, oli ehkä jossakin mielessä vähän samanhenkinen, mutta myin sen sadallaviidelläkympillä samaan paikkaan joskus vuoden 1982 lopulla, joten muistikuvat ovat vähän huteria.

Bassot ovat useinmiten melkoisen massiivisia instrumentteja: matalien taajuuksien soimaan saattaminen vaatii suhteellisen pitkiä ja paksuja kieliä, ja niiden jännittäminen riittävän kireälle vaatii suhteellisen tukevaa rakennetta. Niinpä bassojen kanssa vähän aikaa touhuttuaan niiden olettaakin olevan isoja, painavia ja raskaita soittaa. Kerran on tosin tullut kohdalle sellainenkin basso, josta ensimmäinen mieleen tuleva reaktio sen käteen otettuani oli ”ei teillä olis tätä pari numeroa pienempänä”? Kyseessä oli Kitarapajassa myytävänä ollut Alembic, ja pelkkä ajatuskin tunnin keikan soittaminen siihen ripustautuneena sai aikaan selkäsärkyä.

Kaveri toi pientä laittoa varten vanhan Eko-merkkisen italialaisbasson, jonka vanha (ei-alkuperäinen) mikrofoni oli päässyt elämänsä ehtoon tuolle puolen: Minulla sattui kuleksimaan nurkissa tarpeettomana sopiva mikki, joten tarjouduin laittamaan soittopelin kuntoon.

Pienellä nettihaulla Ekon mallimerkinnäksi paljastui Manta ja valmistusvuodeksi suunnilleen 1974-6. Lyhyt mensuuri, vanhaa rakasta Rickenbackerianikin ohkaisempi kaula, keskivertolankkukitaraa pienempi runko ja ennen kaikkea koko soittimen tavaton keveys toivat ensin mielikuvia vanhasta, hyvin pidetystä puulelusta, mutta lelumaisuus oikeastaan rapisi soittaessa. Ihan oikea basso se on, itse asiassa aivan hurmaava pomputeltava. Lyhyt mensuuri ja lankun keveys kuuluvat soundissa: siinä missä täysvaahterainen, läpikaulainen Rickenbacker sanoo Trrrrr ja perus-Precision (ynnä tuo kotitekoinen viisikieliseni) jotakuinkin Bummmm, Ekosta lähtee napakka, lyhyt Pom. Hurmaava soundi, joka toimii mainiosti äänitettynäkin. Juuri tämäntyyppistä soundia 50- ja 60-luvulla tehtiin pistämällä vaahtomuovipala kevyesti basson kielten alle niin, että turha sustain lakkasi häiritsemästä. Silloin basson tarkoitus oli pikemminkin kuulostaa siltä kuin bassorumpu olisi viritetty säveleen, ei erilliseltä soittimelta.

Ekon velmuudesta huolimatta en ole menossa alas nikkaritilaan sahan kanssa pienentämään projektibassoani uuden sointi-ihanteen mittoihin. Ei, sen lakka saa kuivua rauhassa, sillä siitä saa tulla rauhassa pitkämensuurinen, viisikielinen, jäykkä ja pitkäänsoiva (niin ainakin oletan, vaikka eihän tuolla ole vielä soittamaan päästy). Mutta eipä ole sanottu, etteikö joskus olisi hauska rakentaa myös tällainen kevyt, ilmava pikkubasso. Sitä projektia odotellessa käytin aamulla tilaisuutta hyväkseni ja äänitin Ekolla bassokulun keskeneräiseen biisiin, johon tuollainen pompotipom-soundi tuntuu sopivan mainiosti.

Novelli Tähtivaeltajassa

· 2 kommenttia ·

Vuodenvaihteessa kirjoittamani ja blogissakin mainitsemani novelli on nyt julkaistu. ”Kolmekymmentä vuotta” löytyy uudesta Tähtivaeltajasta, joka kopsahti postilaatikkoon tänään. Kuten Toni toteaa lehden pääkirjoituksessa, novelli sijoittuu Karstan maailmaan, tosin noin kaksikymmentäviisi vuotta myöhäisempään aikaan.

Odotin jännityksellä millaisen otsikkokuvan novelli saa. Tähtivaeltajalla on kuvituksen suhteen tunnetusti, öh… tyyli. Tällä kertaa kuva on sentään suhteellisen hillitty, ihan ookoo.

Olen viime aikoina paiskinut töitä melkoisen tiiviisti, joten blogikirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Työt ovat tosin olleet muuta kuin Karstaa. Rahatilanteenkin takia on ollut pakko välillä paiskia (edes huonosti) palkallisia käännöstöitä, minkä lisäksi Kotistudio-kirjan uusi versio, nimeltään Oma studio, lähtee näinä päivinä painoon. Tämä tahdinmuutos tarkoittaa sitä, että Karstan käsikirjoituksen valmistuminen lykkääntyy luultavasti huhtikuun loppupuolelle. Saa sitten nähdä, kerkiääkö se Finnconiin vai jääkö julkaisu syksyyn. Riippuu ennen kaikkea siitä, miten paljon toimitustyötä teksti sitten lopulta vaatii.

Tähän ei eläin pysty

·

Michael S. Gazzanica:
Human – The Science behind what makes Us Unique.
 Ecco/HarperCollins, New York 2008.

Amerikkalainen aivotutkija Michael S. Gazzanica tekee kirjansa nimessä pitkälti selväksi mistä on kyse: vaikka ihminen on selvästi peräisin samasta evoluutiokehityksen sotkuisesta verkostosta kuin kaikki muukin tuntemamme Maan elämä, ihmisessä on koko joukko ainutlaatuisia piirteitä, joita – ainakaan kaikkia niitä – ei ole havaittu muilla planeettakumppaneillamme.

Gazzanican tärkeimpiä verrokkeja ovat parhaiten tutkitut eläintoverimme rotat ja muut ihmisapinat, etenkin simpanssit – ilmeisesti nimenomaan simpanssit, eikä geneettisesti (ja jossakin määrin käyttäytymiseltäänkin) meitä lähempänä olevat kääpiösimpanssit eli bonobot. Toinen Gazzanican lähtökohta on (ikään kuin Freudin velvoittavana perinteenä, hah) länsimainen kulttuuri ja sen erityispiirteet, jotka hän olettaa itsestään selvästi ”luonnollisena” ympäristönä: luonnollisena siinä mielessä, missä hän käyttää meistä ilmaisua ”fyborgi” eli ”funktionaalinen kyborgi”. Tällainen luontokappale on käytännössä täysin riippuvainen lajitoveriensa valmistamista keinotekoisista laitteista ja kapineista, joita ilman, entiseen luonnolliseen elinympäristöönsä Itä-Afrikan savannille päästettynä, fyborgi kuolisi luultavasti kuoli varsin pikaisesti. Näistä välttämättömäksi muuttuneista lisukkeista Gazzanica mainitsee esimerkkinä mm. kengät ja silmälasit.

Tietyssä määrin rajoittuneista lähtökohdistaan huolimatta Gazzanican kirja on vallan valaiseva ja mainio johdatus ihmisaivojen toimintaan sellaisena kuin se nykyään tunnetaan. Teksti pysyy koko ajan selkeänä ja käytännönläheisenä, ja mikä minusta ihailtavaa, se ei yritä luoda illuusiota siitä että kaikki olisi jo opittua. Ihmisaivojen toiminnasta ja ihmisaivojen fysiologian, biokemian ja fysiikan suhteesta ihmisen käyttäytymiseen tiedetään yhä vähän – erittäin paljon enemmän kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten, mutta edelleenkin hyvin vähän.

Minua jäi kuitenkin vaivaamaan melkoisesti tietynlainen sisäinen ristiriita kirjan eri osien välillä. Gazzanica pohtii perusteellisesti empatian ja ihmiselle viimeistään vauvaiässä kehittyvän ”toisten mielten teorian” merkitystä ihmiselle sosiaalisena eläimenä, mutta ihmisaivojen kehittymistä apinaserkuistamme erkaantumisen jälkeen käsitellään eräänlaisen lattapää-evoluutioteorian kautta: ”Mikä aivoihin vaikuttava mutaatio parantaa Y:n mahdollisuuksia päästä X:n pöksyihin ja tuottaa mahdollisimman paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä?” Monia ihmiselle luonteenomaisia piirteitä – taiteista ja musiikista alkaen – on nimittäin ilmeisen vaikeaa selittää näin yksinkertaisen evoluutiokäsityksen kautta.

Kirjan lopun nykyisyys ja tulevaisuus -osuudessa Gazzanica ottaa ihmisen fyborgiuden jo itsestäänselvyytenä eikä pidä fyborgiudesta GM-muunteluun ja kyborgiuteenkaan siirtymistä minään suurena hyppäyksenä. Ihminen nykyisellään on täysin riippuvainen lajikumppaneistaan eikä pystyisi lisääntymään ilman ei-sukulaistensa apua. Mutta onko tämä muka uusi ilmiö? Minusta on todennäköisempää, että tällainen ryhmävalinta-lamarckismi on alkanut vaikuttaa ihmisen evoluutioon jo viimeistään kivisen käsikirveen keksimisen ajoista alkaen, ja on saattanut olla jo tuolloin paljon lattapäädarwinistista lisääntyvimmän yksilön eloonjäämistä tärkeämpi valintaprosessi.

Jo bonobot ovat ”keksineet” sen, mikä saattaa olla ihmiskunnan ja ihmisyhteisön pärjäämisen kannalta hyvin merkittävää: seksuaalisuutta voi käyttää paljon muuhunkin vain tylsään lisääntymiseen. Sitä voi käyttää sosiaalisen yhteisöllisyyden tunteen kasvattajana, sitä voi käyttää konfliktien ratkaisukeinona, sitä voi käyttää… no, vaikka ihan silkkaan viihtymiseen ja hauskanpitoon. Seksuaalisuudelle on kehittynyt niin monia eri merkityksiä ja käyttötarkoituksia, että luontoäiti-evoluution on ollut pakko salata hedelmöittymisherkkä kierron vaihe mahdollisimman tarkkaan, jotta niitä jälkeläisiäkin tulisi joskus tehdyksi.

No, seuraavaksi lukulistalla on tietokirja, jonka käsittelemiä eläimiä on täysin mahdotonta tarkastella pelkästään yksilöiden kautta. Mutta siitä lisää myöhemmin.

(Kuvasta ja siinä näkyvästä joskus koulun käsityötunnilla tekemästäni kipsikoirasta tuli mieleen: Onko kukaan tarkastellut lemmikkieläinten pitämistä evoluutiobiologian näkökannalta? En tarkoita esimerkiksi eri koirarotujen kehittymistä susi-esi-isistään, vaan enemmänkin sitä, miksi lemmikkejä on alettu pitää ja miksi meille on niin helppoa pitää geneettisesti suhteellisen kaukana olevia eliöitä huolenpitomme kohteena? Gazzanica viittaa asiaan, mutta ei lainkaan kirjan kehitysosuudessa.)

(Ai niin: lisään tuonne linkkilistan sarjakuvaosuuteen Freefallin. Varsin mainiontuntuinen scifi-strippisarja. Arkiston läpikäymiseen voi mennä kyllä tovi, sillä sarja alkaa vuodesta 1998…)

Liukukitara

·

Jotta Loistava puhallus uskoisi että Sonny Landreth on slide-kitaran hallitseva kuningas:

Aloitetaan ”Leevee Townilla”.

Jatketaan live-instrumentaalilla ”Überesso”.

Sitten rauhallisempi pala ”Next to Kindred Spirit”.

Ja lopuksi pieni opetusvideopätkä Landrethin omintakeisesta soittotekniikasta.

Avaruusbluesia Lukupiirissä

·

Brian Francis Slatteryn Avaruusblues on päässyt Hesarin Lukupiiri-blogiin ihmeteltäväksi. Emäntä Kirsi Piha tuntuu olevan kirjan suhteen… öh, vähän hämmentynyt. Ei välttämättä mikään ihme, omalaatuinen teoshan kyseessä todella onkin.

(Pihan mainitsemista komisarioiden nimistä toinen on tosiaan viittaus juuri siihen mihin kirjallisesti sivistyneemmät ihmiset arvaavatkin sen olevan: BFS vahvisti asian käännösprosessin aikana vaihtamissamme sähköposteissa. Kirjassa vilahtaa myös Sturgeon-niminen lääkäri.)

Kuolauskirjallisuutta

·

Kitarat ja bassot ovat (usein) kauniita esineitä. Parhaimmillaan puhtaasti funktionaaliseksi ja ergonomiseksi suunniteltu kapine onnistuu olemaan myös visuaalisesti lumoava esine. Fenderin vuonna 1954 julkistettu Stratocaster-sähkökitara tuntuu käsissä miltei omaan kehoon kuuluvalta. Se on kelvannut myös lukuisiin museoihin loistavana esimerkkinä 1900-luvun teollisen muotoilun helmistä. Puu on jo itsessään elävä ja kiehtova materiaali.

En ole ainoa soittamisen harrastaja, joka aina silloin tällöin lainaa kirjastosta tai selailee kirjakaupassa upeasti painettuja kirjoja, joiden pääasiallinen sisältö ovat loisteliaat värikuvat hienoista soittimista. Onneksi niiden ostamiseen ei ole yleensä ollut varaa. (Ralph Denyerin The Guitar Handbook eli Suuri kitarakirja tai pari vuotta sitten suomentamani pienikokoisempi Richard Chapmanin Kitara ovat kyllä muutakin kuin pelkästään kuvia: Denyeristä opin aikanaan 80-luvulla huoltamaan ja hoitamaan soittimiani – sekä modifioimaan niiden yksinkertaista elektroniikkaa.)

Juha Vartiaisen Suomikitarat (readme.fi 2009) kuuluu pitkälti katselu- ja kahvipöytäkirjojen osastoon: kirjassa esitellään kuvin ja sanoin kymmenien suomalaisten soitinrakentajien töitä. Skaala ulottuu klassikoista (Jaakko Noso, Landola) toissa vuonna kuolleen Jussi Ala-Kuhan, Juha Lottosen ja Juha Ruokankaan kaltaisten nykypäivän ammattilaisten kautta innokkaisiin amatööreihin. Upeiden kuvien lisäksi mukana on tietoa soittimien syntyprosesseista – ja ideoita innokkaille soitinrakentajille.

Jestas, että tässä maassa on tehty komeita kitaroita! Melkein nolottaa oman esikoisbassoni pääsy tasaveroisena tähän koti- ja ulkomaisilta levyiltä tuttujen muusikoiden kauloissa roikkuvien soitinhelmien seuraan.

Mutta rakentelun intoa kirja kyllä lisää. Taidan kohta piipahtaa pajalle hiomaan numero kakkosta edeltäjäänsä näyttävämmäksi.

-testi?

· 2 kommenttia ·

Talvisena aamuna voi keittiöstä löytyä mielenkiintoisia asioita.

*

Iltapäivällä sähkökusti kantoi sähköpostilaatikkoon tiedon tämänvuotisista Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaista:

M. John Harrison: Nova Swing (Like) – ”Avaruussatamakaupungin kaduilla ja kuppiloissa soiva alakulon konsertto, joka visionäärisyydessään kumartaa Strugatskien Stalkerin suuntaan.”

Viivi Hyvönen: Apina ja Uusikuu (WSOY) – ”Tulevaisuuden arvoitukselliseen kaupunkiin sijoittuva film noir -sävytteinen taidonnäyte, josta löytyy viitteitä lukemattomiin kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan klassikoihin.”

Cormac McCarthy: Tie (WSOY) – ”Vähäeleisesti paperille kudottu kuvaus postapokalyptisestä tulevaisuudesta sekä toivon ylläpitämisestä toivottomassa maailmassa.”

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko) – ”Upeasti rakennettu monipolvinen kertomussikermä, jonka sisäkkäiset tarinat kattavat ihmiskohtaloita satojen vuosien jatkumolta.”

Maarit Verronen: Karsintavaihe (Tammi) – ”Ajankohtainen, ajatuksia herättävä ja taitavasti kirjoitettu selviytymiskertomus yhteiskunnasta, jossa vain jaksavimmat pärjäävät.”

Toisin kuin odotin, Avaruusblues ei sittenkään mahtunut listalle. (EDIT: Mutta sai erinomaiset arvostelut Kiiltomadossa.) Mutta olen noista kaikista mukaan päässeistä kuullut sen verran paljon kehua ja ylistystä, että ”nämä pitää lukea ensi tilassa” -kirjakasa kasvoi taas. Mutta fiktion lukeminen saa silti odottaa niin kauan, että ensi vuoden Tähtivaeltaja-palkintoehdokas (hah!) on saanut viimeisen lukunsa viimeisen pisteen. No, yhden poikkeuksen saatan tehdä, sillä seuraavaksi lukuvuorossa olevan (omaan kirjaani liittyvän) tietokirjan teemoihin sopisi taannoin lahjaksi saatu romaani. Katsotaan.

Lopultakin

· Yksi kommentti ·

Olen kehunut Alison Bechdelin Fun Homea blogissani aikaisemminkin, mutta kirja kyllä totisesti ansaitsee kaiken minulta ja muilta saamansa suitsutuksen – etenkin nyt kun Taina Aarnen suomennos on lopultakin käsillä.

Bechdel on loistava arjen detaljien kuvaaja, kuten kaikki hänen jo parikymmenvuotiaaseen (ja tällä hetkellä muiden kiireiden vuoksi tauolla olevaan) Dykes to Watch Out For– eli Lepakkoelämää-sarjakuvaansa tutustuneet tietävätkin. Minun, heteroseksuaalisen ja lapsettoman mieslukijan kannalta sarjan (useimpien) päähenkilöiden lesbous (tai joidenkin perheellisyys) on jossain määrin epäoleellista: samanlainen kamppailu oman radikalismin ja konservatiiviuden, maailmanparannusyritysten ja arjesta selviytymisyritysten kesken on aivan tuttua omastakin elämästä.

Eisner-palkinnon pari vuotta sitten napannut Hautuukoti on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani – luulisin että tämä on oikea luokitus – omaa itseään etsivän tyttären ja oman itsensä kaappiin sulkeneen isän suhteesta. Tarina lähtee keriytymään muutamasta ajallisesti lähekkäisestä tapahtumasta: ensin opiskelemaan lähtenyt Alison ilmoittaa vanhemmilleen olevansa lesbo. Paria viikkoa myöhemmin isä kuolee jäätyään rekan alle: kyseessä saattoi olla itsemurha. Äidiltään Alison saa kuulla isän epäonnisista ja lakitupaankin johtaneista seikkailuista nuorten miesten kanssa. Vähitellen hän alkaa yhdistellä lapsuusaikansa tapahtumia ja kummallisuuksia tähän tietoon isän kaappihomoudesta.

Yksinkertaisista lähtökohdista kiertyy auki kaunis, haikea, mietteliäs ja lumoava tarina toisen kasvamisesta ja toisen kasvamatta jäämisestä, ranskalaisesta laatukirjallisuudesta ja arkisesta elämästä pienessä Appalakkien taajamassa, jossa Bechdelin perhe pyörittää hautaustoimistoa molempien vanhempien opettajantointen, isän talonparannusprojektien ja äidin teatteriharrastuksen ohessa.

Tunnen itseni kovin helposti naurettavaksi, jos rupean ylistämään holtittomasti teosta, joka on itseeni tehnyt vaikutuksen. Lukekaa itse ja keksikää omat ylisananne.