Tekijä: jPekka

Muovi antaa periksi

·

Iso osa 1900-luvun aineellista kulttuuriperintöä on vaarassa tuhoutua. Vaara uhkaa monia vanhempiakin aarteita.

Ongelma on muovi, tuo aikamme ilo ja riesa. Toisin kuin pitkään kuviteltiin, muovi ei ole ikuista, eikä edes erityisen pitkäikäistä. Muovit ovat orgaanisia polymeerejä, pitkiä hiili- tai piiyhdisteitä. Osa muoveista – kuten vanhemmissa filmimateriaaleissa käytetty räjähdysherkän selluloidin tilalle kehitetty turvallisempi selluloosa-asetaatti, lähes kaikkialla lähes kaikkeen käytetty polyvinyylikloridi (PVC) – hajoavat ns. autokatalyyttisesti: hajoavista hiiliketjuista syntyy kemikaaleja, jotka edistävät hiiliketjujen hajoamista. Alkuun päässyt hajoaminen muuttuu nopeasti pahemmaksi.

PVC:n kaltaisia muoveja on käytetty myös paljon vanhempien kulttuuriaarteiden säilyttämiseen: esimerkiksi 700-luvulta peräisin oleva belgialainen käsikirjoitus Codex Eyckensis säilöttiin 1950-luvulla silloin vielä ikuisena pidetyn PVC:n alle – mutta ehdittiin pelastaa, ennen kuin suojeleva muovi tuhosi suojeltavansa.

Jotkut muovilaadut kelpaavat myös mikrobien ravinnoksi.

Viime ja tämän vuosisadan kulttuurista valtava osa on tallennettu muoville: elokuvat, valokuvat, äänilevyt, cd-levyt, dvd-levyt, lelut, monet veistokset,… niiden päivät ovat ehkä luetut. Nykyajan teollinen paperi ei ole sekään kovin hyvin säilyvää. Ehkä informaatioteknologian aikamme muistetaan vuosisatojen päästä pimeänä aikana, jolta ei ole jäänyt talteen juuri mitään.

Toisaalta: enkäpä ihmiskunnan (kirjaimellisesti) suurin häpeäpilkku, Tyynenmeren jätepyörre, hajoaa sekin itsekseen. Ainakin, jos mantereilta tulevan uuden aineksen määrä saadaan vähenemään.

Kesää ja festareita

·

On aika kuunnella kotimaista livemusaa. Tämä tosin on soitettu ja kuvattu sisätiloissa niinä vuosina, jolloin en ihmissuhdessyistä käynyt festareilla – tai ylipäänsä näkemässä ja kuulemassa elävää musiikkia – lainkaan niin paljon kuin olisin halunnut. Ja biiseistä jälkimmäinen on minun suosikkejani ”kaikkien aikojen kesäbiisi” -kategoriassa (vaikka suosikkibiisini tältä bändiltä onkin perinteisesti ollut esikoisalbumin ”Mennyt maailma”).


Hei, minä täällä!

·

Viime päivinä ns. kirjallisissa piireissä – siis sellaisissa kirjallisissa piireissä, joiden liepeille minut on laskettu – on, sattuneista syistä, kiertänyt taajaan linkki viimesyksyiseen New Yorkerin pakinaan siitä, miten ei-bestseller-kirjailijat joutuvat markkinoimaan teoksiaan. Amerikkalaisia kirjallisia piirejä tuntevat ovat kertoneet, ettei juttu juurikaan liioittele. Uusien kirjojen kirjoittamiseen ei jää yhtään aikaa edellisten kirjojen ns. markkinoinnilta.

Huomaan, että olen itse asiassa jossain määrin käyttänytkin pakinan markkinointimenetelmiä – ihan vapaaehtoisesti ja kustantajan painostamatta. Pidän esimerkiksi tätä blogia, ja olen alusta lähtien myöntänyt, että yksi syy on omien tekemisteni markkinointi. Kirjailijatoveri on pohdiskellut bloggailunsa narsistisuutta: myönnän, että en ole ajatellut asiaa niin. Minusta tuntuu pikemminkin, että kirjojen kirjoittamisen kaltaisen narsismin rinnalla (”Hei, katsokaa! Minulla on hienompaa sanottavaa kuin muilla!”) nämä pienet lisäripellykset ovat aika vähäpätöistä ekstraa.

Itse olen keskittänyt kirjallisen ilmaisuni hyvinkin tarkoituksella nimenomaan kirjoihin ja suomennoksiin. Toisin kuin monet kollegat, en kirjoita lehtiin (enää), en pakinoi, minulla ei ole kolumnia missään paino- tai nettituotteessa. Tietyssä mielessä tämä blogi täyttää niiden paikkaa, täyttää sitä intoilun ja murjotuksen tarvetta johon olen aikaisemmin käyttänyt muutamiakin nettipalstoja ynnä Rumbaan kirjoittamiani juttuja, ennen kaikkea levyarvosteluja. Bloggailusta ei saa rahaa, mutta toisaalta: nykyisessä median tekijänoikeusilmapiirissä en myöskään joudu luovuttamaan päätösvaltaa näiden tekstien käyttöoikeudesta kenellekään muulle. Nämä ovat minun, minun, minun!

Hiljaiseloa

·

Ei, en ole yrittänytkään syödä merimakkaraa,* vaikka moisia otuksia tulikin nähtyä jouluntienoissa Monacon merimuseossa. En ole kauheasti blogannutkaan. Kaikenlaista on kyllä tapahtunut, mutta ei välttämättä sellaista mikä olisi kirvoittanut kommentoimaan. Erään suuren suomalaisen kustantamon viimeaikaiset tapahtumat tietysti herättävät ajatuksia, mutta pidän ne ainakin toistaiseksi omana tietonani. Siihen on monta syytä. Ensinnäkään en tiedä talon touhuista juuri sen enempää kuin mitä keskiverto lehdenlukijakaan, eikä minulla ole myöskään mitään erityisen nokkelaa omaa kulmaa tahi näkemystä asian suhteen. Sitä paitsi kyseessä on yksi kääntäjä-Mäkelän työnantajista. Tai, jos toisin ajatellaan, yhteistyökumppaneista. Tai, jos toisin ajatellaan, kustannuspalveluntarjoajista.

Alkukesä on enimmäkseen sujunut leppoisissa merkeissä. Giles Miltonin According to Arnoldin suomentaminen etenee rauhalliseen tahtiin. Viimekeväinen Juliet, Naked oli siitä kummallinen käännösprojekti, ettei minulla tullut sen kanssa missään vaiheessa kiire. Tunne oli varsin miellyttävä, joten yritän saada käännöstä tuotettua ikään kuin varkain itseltäni niin, että homma olisi paketissa jo ennen elokuun lopun deadlineä. Muurahaispuun suunnittelu etenee pikku hiljaa: mieleen putkahtelee ideoita ja henkilökehitelmiä, saattaa olla että pari pientä, aivan erillään ja oikeastaan mihinkään kirjaan tai muuhunkaan tekstiin tarkoittamatonta tarinanideaa saattaa hyvinkin uida mukaan. Tällä hetkellä ne vaikuttaisivat siltä, että ne saattaisivat sopia. Katsotaan: vapaan suunnittelun aikaahan minulla on toukokuulle asti.

Musiikin kanssa on tullut pläträttyä jonnin verran. Oskari Jakosen Glance Beyond Nature -projekti, jossa olen mukana basistin, perkussionistin ja äänittäjä/tuottajan ominaisuudessa, on pikku hiljaa päässyt voiton puolelle. Viime kesän rumpusessioista alkanut hanke uupuu enää osaa lauluosuuksistaan ja paria soitinraitaa. Ynnä tietysti miksausta. Omaakin musiikkia on tullut tehtyä. Olen saanut taannoisesta ”Vanhat & viisaat” -laukusta sen verran hyvää palautetta, että intoa työstää muitakin pöytälaatikon lauluja julkaisukuntoon on nyt paljon. Sitä paitsi olen saanut luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni kehuja myös omasta lauluäänestäni, tuosta perinteisesti niin tuskallisesta ja nolostuttavasta asiasta. Eipä tuo lauluraita kuulosta itsestänikään pahalta: joko olen vain lopultakin tottunut omaan ääneeni, tai sitten olen lopultakin oppinut a) laulamaan, b) äänittämään lauluani ja c) löytänyt omalle äänelleni sopivan signaalitien.**

Tarkoitus on koota albumillinen lauluja, ja laittaa niitä jonkinlaiseen nettilevitykseen. Tällä hetkellä kiinnostavana kanavana on Bandcamp.com, jos jollakulla on siitä kokemuksia, kuulisin mielelläni.

Tällä hetkellä odottelen sitä lähipäivää, jolloin Finnconin ohjelma julkistetaan. Olen lupautunut muutaman paneelikeskustelun lisäksi viimekesäiseen tapaan suomentamaan yleisön edessä (tosin China Miévillen The City and The Cityä Miltonin romaanin sijaan – Miéville sopii paremmin tilaisuuden luonteeseen ja siinä on pari juttua, joita mielelläni kuulostelisin raadilta) ynnä esittämään iltatilaisuudessa lyhyen, itse säestetyn lausunta- ja laulantahetken, joten olisi mukava vähitellen tietää, mitkä ohjelmankohdat lopulta toteutuvat. Taloyhtiömme nikkaritilaksi muutetussa entisessä pannuhuoneessa on sitä paitsi valmistumassa viimeiseen ohjelmaehdotukseen sopiva säestysväline:

Joka tapauksessa: Mukavaa juhannusta kaikille! Erityisonnittelut ja -terveiset Leenamaijalle ja Sampolle, joille syntyi viime yönä tytär!

___

* Obskuuri kulttuuriviite 1950-luvun suomalaiseen runouteen – ja erääseen niistä harvoista runoista, jonka osaan ulkoa.

** Jos jotakuta kiinnostaa: Mojave Audio MA-201fet -mikrofoni, Universal Audio Solo/610 -mikrofonietuvahvistin, RME Fireface 800 -äänikortti. Lauluosuudessa oli hyvin vähän jälkikäteistä efektointia, vain hivenen kompressointia ja pikkuriikkisen viivettä.

He leikkivät taas tuolla kadulla

·

Kadotetut ovat (edelleenkin) yksi lempparibändejäni 80-luvun alkupuolelta. Ja ”Hiljaiset kyyneleet”, joka jostakin käsittämättömästä syystä puuttuu muutaman vuoden takaiselta kokoelmalevyltä, on lempparibiisini Kadotetuilta. Tässä hommassa kiteytyy juuri se mistä minä uudessa aallossa pidin: musiikillisesti voi tehdä mitä tahansa, sanoitus sanoo jotakin eikä vain ole täyttämässä tilaa. Eikä laulun sanoma edelleenkään ole vanhentunut, valitettavasti.

Kadotetu on jossain muodossa kokoillut rivejään aina silloin tällöin. Tämän levyn kokoonpanosta saksofonisti/lyömäsoittaja Kimmo Helistö on nykyään (mm.) vihreiden kaupunginvaltuutettu, sittemmin Avanti!ssakin soittanut viulisti Sanna Salmenkallio elokuvasäveltäjä.

Karstamusiikkia

· 3 kommenttia ·

Karstan lukeneet tietävät, että lukujen lomittajana toimii laulunsäkeitä, ja Kosmoskynän lukijakunta tietää, että olen väsäillyt noista laulunsäkeistä laulua nimeltä ”Vanhat & viisaat”. Laulu on ehtinyt versioitua moneen kertaan sitten viime syksyn, tällä hetkellä se kuulostaa jokseenkin tältä:

J. Pekka Mäkelä: Vanhat & viisaat

Copyright © 2010 J. Pekka Mäkelä

En mene vannomaan, ettenkö vieläkin rukkaisi tuota johonkin suuntaan… se on valitettavan helppoa ja houkuttelevaa. Miksaukselle voisi ainakin tehdä vielä jotakin. Ehkä sitten kun kasassa on vähän enemmänkin valmiiksi tehtyjä lauluja ja hommaa voisi pohtia jonkinlaisen kokonaisuuden kautta?

(Olen kokeillut upottaa blogiin muutamaakin erilaista flash-pohjaista soitinta, mutta huonohkolla menestyksellä. Ne joko toimivat silloin tällöin tai eivät toimi lainkaan. Siksi linkki aukeaa uuteen ikkunaan.)

Esikaupunkilaiselämää

·

Jokos se spammikommenttien tulva laantui? Muutaman viikon ajan kymmeniä epämääräisiä mainostusyrityksiä per päivä, muutamaan päivään ei mitään? (Kop kop.)

Oli miten oli, blogin pitkäaikaiset lukijat muistavat minun kehuneen ennenkin Alison Bechdeliä. Tutustuin Dykes to Watch Out For -sarjakuvaan ystäväni Evan välityksellä ja olin hänen kanssaan mukana valmistelemassa silloiselle Kääntöpiiri-kustantamolle ensimmäistä DTWOF-suomennosvalikoimaa. Ellen väärin muista, kirjan suomenkielinen nimi Lepakkoelämää syntyi minun ja Evan sähköpostiaivoriihen tuloksena: albumi oli kulkenut ennakkopuffeissa suunnilleen nimellä ”Varokaa, lesboja liikkeellä”, mutta paremmin stripin alkuperää vastaava suora suomennos ”Huomionarvoisia lesboja” toimi ihan yhtä huonosti.

Albumi ei mennyt kovinkaan hyvin kaupaksi – tuntui että kaikilla lesbosarjakuvasta kiinnostuneilla lesboilla oli ilmeisesti alkuperäisteokset jo ennestään eikä puskaradio tavoittanut kunnolla muita – joten strippisarjakuvan jatko jäi odottamaan loistavan omaelämäkerrallisen Hautuukoti-sarjakuvaromaanin suomennoksen jälkeistä aikaa.

Tarja Sahlstenin suomentama Lepakkoelämää II noudattelee ulkoasultaan paljon paksumpaa The Essential Dykes to Watch Out Foria ja jatkaa siitä mihin ykkösalbumi aikanaan jäi. Tässä mielessä uuden albumin alkusivuille sijoitettu kaupungin kartta on vähän hämäävä: se nimittäin esittää sankarittarien (ja sankarin) asuinpaikat sellaisina kuin ne ovat vasta näiden alkuaan vuosina 1993–98 julkaistujen strippien jälkeen. Tässä albumissa sarjan keskushenkilönä (puolijatkuvajuonisten DTWOF-strippien alusta alkaen) toimiva radikaalivasemmistolainen vaihtoehtokirjakauppatyöntekijä Mo vasta tapaa elämässään sittemmin melkoisen isoa osaa näyttelevän feministiprofessori Sydneyn, hahmon jota monet sarjan lukijat tuntuvat pitävän varsin jääräpäisesti todellisena pahiksena. (Itse en kyllä ole sitä mieltä.)*

Lepakkoelämää voi lukea varsin arkisena, Kotikatu-maisena ihmissuhdesarjakuvana jokapäiväisine sattumuksineen, romansseineen, yhteenmuuttamisineen ja eroineen (tietysti sillä erotuksella, että sarjan ystäväpiiri koostuu lähes pelkästään naisista ja rakkaudetkin ovat enimmäkseen naistenvälisiä), mutta samalla se on amerikkalaisen arjen 1990-luvun kulttuurihistoriaa itärannikon (erään) vaihtoehtokulttuurin näkökulmasta. Elettiin Clintonin presidenttikautta näennäisliberalismeineen ja seksiskandaaleineen. Jälkiviisauden valossa on helppo nähdä tunnelmien kiristyminen ja ahdistuneisuuden kasvaminen rivien välistä. Myöhemmissä, Bushin ajan stripeissä nämä tunnelmat tulevat tietysti paljon vahvemmin esiin. Bechdel jätti nettisivuillaankin ilmestyneen sarjan tauolle vuonna 2008 keskittyäkseen välillä pidempiin tarinoihin, mutta toivottavasti jatkoa tulee. Olen tämän sympaattisesti ja osin kivuliaastikin keski-ikäistyvän ystäväpiirin tekemisiin ihan yhtä koukussa kuin vaikkapa Questionable Contentin paljon nuorempaan (ja jonnin verran heteroseksuaalisempaan), mutta yhtä lailla itärannikkolaiseen ja lähes yhtä vaihtoehtokulttuurilliseen kaveriporukkaankin.

___

* (Jos jollekin Karstan lukijalle tulee nyt mieleen kirjassa ohimennen mainittu samanniminen vanha pariskunta, niin myönnän auliisti.)

Näkyjä Kiinasta

· 2 kommenttia ·

Revin bassostani nauhat irti joskus vähän ennen 80-luvun puoliväliä. Se taisi olla ensimmäisiä yhtään isompia soitinmodifikaatioitani. ”Ai, sä tykkäät Mick Karnista?” kysyivät kaverit. Tiesin kyllä nimen ja tiesin hänen yhtyeensä Japanin nimen, mutta en ollut koskaan kuullut tuon ajan ehkä huomiotaherättäneimmän nauhattoman basson soittajan (no, Pino Palladinon ohella)  musiikkia. Vuotta–paria myöhemmin kaveri lainasi minulle Japanin viimeiseksi levytykseksi jääneen tuplaliven Oil on Canvas ja olin ns. kerralla koukussa. ”Visions of China” on yhä edelleenkin yksi kaikkien aikojen lempparibiisejäni.

Vähitellen aloin kuulemaan, että huikean basistin lisäksi bändillä oli muutenkin jotakuinkin ainutlaatuinen rytmisektio: Karnin ohella myös rumpali Steve Jansen ja kosketinsoittaja Richard Barbieri olivat aika eto eläviä – ja osasivat, ennen kaikkea, soittaa yhteen niin että lopputuloksesta tuli jotakin ainutlaatuista. He osasivat (tuolla livellä) soittaa myös taustanauhojen tukemana ilman että taimi kangistui, mikä on harvinainen taito. Kolmikkoa on kuultu yhdessä myöhemmin Japanin ydinnelikosta kootun Rain Tree Crow’n ainoaksi jääneellä levyllä ja vielä Mick Karnin soololevyjen parhaisiin kuuluvalla Bestial Clusterilla.

Japanin tunnetuinta jäsentä, Steve Jansenin laulajaveljeä, en ole tosin koskaan oikein oppinut sietämään. Minusta hän on aina ollut kolmosluokan teennäinen Bowie-wannabe. Videolla – jopa Oil on Canvas -keikalta kuvatulla konserttivideolla – hän kuitenkin osaa aina kaapata suurimman osan kuvaruutuaikaa.

No niin, Esan iloksi lisää kasarifunkia. 😎 Ja kasari-promovideoestetiikkaa…