Tekijä: jPekka

Ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa

·

Naamattukaveri linkitti videopätkän Jackson Brownen ”Running on Emptystä”. Tuota kappaletta – ja samannimistä albumia – olen itsekin kuunnellut vuosien mittaan melkoisen paljon, vaikken muuten juurikaan perusta Brownen tuotannosta. Running on Empty (1977) on jotakuinkin maailman definitiivinen ”rockbändi laulaa rockbändin kiertueella olemisesta” -albumi, ja asiaankuuluvasti äänitetty kiertueella: lavalla, soundcheckeissä, hotellihuoneissa ja keikkabussissa.

Lainasin albumin luokkakaveriltani Olli-Pekalta hänen suosituksestaan, jota ehkä vähän ihmettelin: O-P kuunteli siihen aikaan enimmäkseen punkkia ja uutta aaltoa, ja Jackson Browne oli siinä vaiheessa kyllä täysin kiistaton vanha pieru, Kalifornian hippi ja juuri sitä lajia, joka muutti musiikin sanoman muodosta ”mulla on iso muna, nussitaan” muotoon ”olen herkkä, rakastele kanssani”, kuten vanha kansa asian ilmaisi. Mutta toisaalta tämä Brownen albumi on kestänyt aikaa siinä missä uuden aallon parhaimmistokin.

Mutta ei soiteta tänään Jackson Brownea, vaan hänen pitkäaikaista bändikaveriaan, jota kuulin ensi kertaa juuri tuolla levyllä. Kyseessä on tietenkin Polyesterin Prinssi, armoitettu slide-kitaristi, steel-kitaristi ja viulisti David Lindley, jonka ensimmäisestä soololevystä El Rayo-X innostuin vuonna 1982 aivan tavattomasti.

”Mercury Bluesista” innostuin aikanaan itse asiassa niin paljon, että sanoitin sen suomeksi ensimmäiselle bändilleni Kumpula-projektille:

Kertokaa mistä sitä saa
mitä maksaa – kaikki haluaa
Kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa

Joku sen sai, kehui totta kai
maanantaista lauantai:
Kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa

Samoihin aikoihin Pave Maijanen tietenkin levytti(kin) sen nimellä ”Pakko saada BMW”… no, kappalehan ei ole Lindleyn originaali, vaan alunperin K. C. Douglasin ”Mercury Boogie” vuodelta 1949.

David Lindley joka tapauksessa näyttää tässäkin videopätkässä, että steel-kitara kelpaa oivasti vähän roheampaankin meininkiin kuin vain ulisemaan imelien kantrijollotusten taustalla. Moinen instrumentti onkin ”tämän rakennan seuraavaksi” -listallani kakkosena tai ykkösenä…

”We don’t like to play to a conservative crowd”

·

Hienon konserttisyksyn jälkeen myös keväästä näyttäisi tulevan vallan vaikuttava, jälleen kerran paljolti Savoy-teatterin tasokkaan tarjonnan ansiosta.

En ole juurikaan kuullut Blind Bloys of Alabamaa, ehkä jokusen biisin sieltä täältä ja tietysti bändin kontribuutiota Peter Gabrielin levyllä ja dvd:llä. Bändin maine on kyllä tuttu, ja tämä vaikutti jälleen sopivalta tilaisuudelta ottaa käyttöön aikanaan Al Greenin Roskilden-keikalla hyväksi havaittu maksiimi: ”Kun on tarjolla kunnon gospelia, kannattaa tulla uskoon ainakin sen konsertin ajaksi.” Vaikka monet amerikkaiskirkot ovat opiltaan ja asenteeltaan vähintäänkin yhtä vastenmielisiä kuin talebanit pahimmillaan, amerikkalainen hengellinen musiikki on, parhaimmillaan, silkkaa loistavuutta.

Ja vuonna 1939 perustettu Blind Boys of Alabama on kiistämättä gospelin parhaimmistoa, sitä siipeä joka on kaveerannut monen alan muusikoiden kanssa ja toiminut (Staplesin perheen tavoin) 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeessä. Eilen nähdyssä kokoonpanossa ainoa alkuperäinen jäsen on laulaja ja juontaja Jimmy Carter (ei, ei se entinen presidentti), mutta bändijatkumo on ilmeisesti kantanut kaikki nämä 70 vuotta. Matkalla mukaan on tarttunut liuta muidenkin tuotannosta tuttuja lauluja: tämän tason bändin kohdalla on kuitenkin puhuttava ”tulkinnasta”, ei ”coveroinnista”.

”We don’t like to play to a conservative crowd. We like to play to a loud crowd”, Carter ilmoitti heti alkuunsa. Ja yleisö olikin mukana. Miksi ei olisi ollut? Tällaisesta musiikista saa paljon enemmän irti kun ottaa kroppaa mukaan edes käsien yhteenhakkaamisen verran.

Ehkäpä piankin

·

Vanhemmat teistä muistanevat minun varoitelleen joskus ammoisina aikoina, että Yrttimaa.netin sivuilla on menossa uudistus, joten ulkoasu ja osin sisältökin muuttuvat pian… pian… no, kohtapuoleen. Itse asiassa olen tässä viime päivät ihmetellyt html- ja css-komentojen mystistä maailmaa ja saanut uudesta sivupohjasta jotakuinkin mieleiseni. Kohta alkaa olla aika… ensin vaihtuvat ”staattiset” Yrttimaa.net-sivut, sitten blogi.

Sitten kun alan nostella uusia sivuja palvelimelle, seuraa luultavasti tovi, jolloin oikein mikään ei toimi. Sen jälkeen seuraa pitkä tovi, jolloin jokin asia, jota en ole huomannut, ei toimi. Toivon lukijakunnalta a) pitkämielisyyttä ja b) kärkkäyttä raportoida toimimattomista asioista. Kiitoksia!

Jotkut ovat muuten saattaneet huomata, että yhä tuoreemmista blogiartikkeleista on estetty kommentointi. Pitkän hiljaisen kauden jälkeen spam-robotit olivat löytäneet jälleen Yrttimaan aikakirja II:n, joten yritin torjua tulvaa pistämällä suosituimmat artikkelit kiinni. Ei kovin tehokas menetelmä, robotit siirtyivät sitten johonkin toiseen. Nyt on taas hiljaisempaa (kop kop), toivottavasti pysyykin.

Menoa

·

Vanha Rumba-tuttava linkitti Naamattuun Carmelin ”Sally”-klassikon, joten tässä tämä myös teidän iloksenne. Kuvanlaatu ei ole kaksinen, mutta viesti välittyy. Jos minä joskus kuolen, haluan tällaiset hautajaiset!

Carmel (laulaja Carmel McCourt, basisti Jim Parris ja rumpali Gerry Darby) tuli nähtyä livenä Kaivopuistossa joskus vuoden 1984 tietämissä joillakin rauhanfestareilla. Upea The Falling -albumi (jolta löytyy myös toinen ikiklassikko ”I’m Not Afraid of You”) ilmestyi vasta myöhemmin, ja Carmelista tuli jälleen yksi hieno bändi jonka näin livenä tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Niin musiikkia pitääkin kuunnella.

Valmista kamaa pitkästä aikaa

· 2 kommenttia ·

Edelliset minun nimeäni kantavat käännöskirjat tulivat painosta lähes vuosi sitten. Sittemminkin on töitä paiskottu, mutta kustantamot ovat aikatauluttaneet työtäni tämän vuoden alkuun. Viime kesänä suomentamani Giles Miltonin Postia paratiisista ja syksyllä työstämäni Jonathan Tropperin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää ilmestyvät molemmat helmikuussa Karistolta. Viime keväänä kääntämäni Nick Hornbyn Juliet riisuttuna -romaanin (WSOY) kääntäjänkappaleet kävin juuri äsken hakemassa postista.

Tämä kirja tuli käännettäväksi oikeastaan juuri oikealla hetkellä. Ylityöllistetyn ja muutenkin rankan syksyn jälkeen olin sitä aloittaessani tätä myöten täynnä muusikkoelämäkertoja ja bändihistoriikkejä. Ei niissä kirjoina mitään vikaa ole: olen sitä mieltä että niitä pitää suomentaa vieläkin enemmän kuin nykyään suomennetaan ja omalle kohdalleni on sattunut enimmäkseen erittäin hyviä, kiinnostavia ja tärkeitä muusikkokirjoja. Teen niitä jatkossakin erittäin mielelläni. Mutta muusikkoelämäkerrat ovat perin usein ylettömän pitkiä ja paksuja kirjoja, joten niiden kanssa on aina tullut kiire ja kiire lisää stressiä. Nykyinen puolitoistavuotinen romaanien ylellisen rauhallinen käännösputki onkin tehnyt erittäin hyvää, vaikka tiedän oikein hyvin, ettei näin leppoisaan työtahtiin ole jatkuvasti varaa.

Juliet riisuttuna on sitä paitsi jossakin määrin parodiaa sekä muusikkoelämäkerroista ja muusikkojen elämien yksityiskohtien äärimmäisen tarkkaan setvimiseen omistautuneista faneista. Kirjan kuvitteellisen, myyttisen laulaja/lauluntekijä Tucker Crowen sanoitusten yksityiskohtia setvivät ”crowologit” toivat kerran toisensa jälkeen mieleen esimerkiksi Nick Johnstonen (sinänsä vallan ansiokkaan) Patti Smith -elämäkerran pohdiskelut siitä, mitä Wave-levyn kansikuvan käsien asento kertoo Smithin senhetkisestä mielentilasta ja tulevaisuudensuunnitelmista. (Oma veikkaukseni on, että Smith pelkäsi käsissään pitelemiensä valkoisten pulujen joko paskantavan hänen valkoiselle mekolleen tai räpistelevän karkuun.)

Luullakseni Hornby on itsekin joutunut kestämään faneja, jotka lukevat hänen tekstiään aivan liian tarkkaan Hornbyn omana elämäntarinana. Itse olen onnistunut moiselta toistaiseksi välttymään – scifin kirjoittaminen auttaa – mutta muutamat ystävät ovat kyllä tunnustaneet miettineensä, mikä on todella tapahtunut, etenkin silloin kun kirjat ovat hipaisseet samankaltaisia tapahtumia tai samoja paikkoja joita he muistavat minun elämästäni. Kyllä, on kirjoissa sellaisiakin tapahtumia jotka ovat tosia, mutta todennäköisesti aivan eri paikoissa ja asiayhteyksissä mistä etsitte: minusta ei ole erityisen reilua todellisia ihmisiä kohtaan pistää omaa tulkintaani heistä painettuun sanaan, ilman että heillä on mitään tilaisuutta puhua puolestaan. (Okei, yhdessä kirjassa on yksi kohtaus, jonka käyttämiseen olen pyytänyt toiselta asianosaiselta luvan. Mutta se on poikkeustapaus.)

Joka tapauksessa Juliet riisuttuna on miellyttävän kiireettömästi etenevä, salaviisas ja leppoisanlämpimän hauska tarina musiikista, fanituksesta, odottamattomista yhteensattumista ja kivirekenä perässä laahautuvista menneistä tekemisistä. Suosittelen.

Itse olen jo siirtynyt työstämään putken seuraavaa romaania, China Miévillen The City and the Citya. Uuden lukemisen myötä mielikuva tarinasta on muuttunut paremmaksi ja siitä on löytynyt uusia tasoja. Ei loppuratkaisukaan tuntunut enää niin kliseiseltä kuin ensilukemalla, ja hyvän kirjan merkki perinteisesti on, että uusilla lukukerroilla löytyy uusia asioita ja uusia näkökulmia.  Teksti ei ole helppoa romaanin tapahtumapaikan arjen kummallisen piirteen vuoksi. Joudun kehittelemään muutamia uudissanoja, etenkin kirjan tekstille ja tapahtumille keskeiselle unsee-käsitteelle. Olen keräillyt ideoita sekä naamattuystäviltä että kirjallisuudenkääntäjäkollegoilta (siunatut postituslistat!), ja eiköhän tämä tästä. Tällä hetkellä vahvin ehdokki on (itse asiassa kai itse kehittelemäni) näkemätöntää, jossa luullakseni on ainakin jotakin alkuperäisen sanan sisältämää aktiivista toimintaa. Kyse ei ole pelkästään siitä ettei näe, vaan siitä että kykenee muuttamaan jo nähdyn näkemättömäksi.

Mutta saattaa olla, että keksin jotakin parempaakin. Deadlineen on vielä kolme ja puoli kuukautta aikaa.

Pitkä kilvoittelu

·

Ei ole ihan helppoa elättää itseään rockmusiikin tekemisellä suotuisissakaan olosuhteissa. Entistäkin hankalammaksi homma menee, jos sattuu olemaan Yhdysvalloissa nuoruutensa viettänyt, pakistanilainen uskovainen muslimi, joka musiikin tekemisen ohella haluaa kaataa raja-aitoja ja estää (suunnan tai toisen) ääriliikkeitä kaappaamasta uskontoaan ja uskontonsa käsitteitä käsikassaroikseen. Esimerkiksi käsitettä jihad, jonka pitäisi tarkoittaa pikemminkin samaa kuin kristillinen ”kilvoittelu” eikä ”pyhää sotaa”. Tästä syystä Salman Ahmad halusi pitää sanan omaelämäkertansa Rock & Roll Jihad (Free Press, 2010) nimessä.

Lahoressa vuonna 1963 syntynyt Salman Ahmad pääsi näkemään maailmaa tavallista enemmän jo lapsena, koska hänen isänsä työskenteli Pakistanin lentoyhtiössä PIA:ssa. Ahmadin teinivuodet perhe asui Tappanissa New Yorkin lähellä. Eräänä päivänä ”Sal” tuli ostaneeksi konserttilipun Madison Square Gardeniin koulukaveriltaan Danny Spitziltä*. Lipun ostaja ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut konsertin tähteä, englantilaista yhtyettä nimeltä Led Zeppelin. Siitä päivästä lähtien Sal Ahmad halusi tulla rockkitaristiksi.

Unelmat romahtivat ensimmäisen kerran, kun perhe joutui (jälleen isän työn vuoksi) muuttamaan takaisin Pakistaniin vuonna 1981 ja bändikaverit jäivät taakse. Vanha kotimaakin oli muuttunut toisenlaiseksi kuin lapsuuden ajan muistoissa: kenraali Muhammad Zia ul-Haqin diktatuurin myötä maahan oli juurtunut saudiarabialaisperuinen wahhabistinen fundamentalistiliike, jota tähän aikaan tuki myös Yhdysvallat: kaikki, mikä vastusti silloista Pahan Valtakuntaa Neuvostoliittoa, sai jenkkien siunauksen, ja rajan takana Afganistanissa islamistikapinalliset kävivät parhaillaan sotaa Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Pakistanissa kaikki oli kiellettyä, ja jos ei diktaattori kieltänyt, niin ainakin kiihkoilijat. Salman Ahmadin ensimmäinen konsertti päättyi siihen, että fundamentalistit rikkoivat hänen rakkaan kitaransa.

Perheensä toivomuksesta (ja saadakseen tulevan vaimonsa Saminan perheen suostumaan avioliittoon) Ahmad opiskeli lääkäriksi, mutta kitaran ja musiikintekemisen lumo ei kadonnut. Eräänlaisena rauhanomaisena Zian diktatuurin vastaisena maanalaisena liikkeenä alkanut Pakistanin rockmuusikkoyhteisö synnytti lukuisia bändejä, ja Ahmad oli lopulta mukana Vital Signsissa, joka teki historiaa olemalla ensimmäinen Pakistanin televisiossa esiintynyt rockbändi. Tällöin Zia oli jo kuollut ja Benazir Bhutton pääministerikausi näytti vielä lupaavalta, ennen kuin Bhutto sortui korruptioon ja islamistien mielistelyyn – kuten seuraajansa Nawaz Sharifkin, Ahmadin entinen krikettijoukkuetoveri.

Vital Signsista erottuaan Ahmad oli perustanut laulaja Ali Azmatin kanssa Junoonin, jossa hänen missionsa oli yhdistää suufilaisen qawwali-musiikin ja rockin aineksia: tyylilajia on sittemmin kutsuttu sufi-rockiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin trioon liittyi Pakistaniin muuttanut Tappanin coverbändien aikainen soittokaveri, kitaristi/basisti Brian O’Connell. Junoonin esiintymisiä ja levyjä kiellettiin Pakistanissa eri aikoina eri syistä: siksi että lauluteksteissä käytettiin suufilaisia uskonnollisia ja/tai pakistanilaisten kansallisrunoilijoiden tekstejä, siksi että Junoon veljeili intialaisten kanssa ja keikkaili Intiassa, siksi että keikkayleisössä naiset ja miehet olivat sekaisin, siksi että rock oli länsimaista hapatusta – tai siksi, että fundamentalistien mielestä kaikki musiikki, tyylilajista tai sanomasta riippumatta, oli Saatanasta.

Mutta Junoon sinnitteli ja sai puolelleen yhä enemmän kuulevia korvia Pakistanin ohella myös naapurimaasta Intiasta (huolimatta siitä että virallinen Intiakin paheksui ”vihollismaan” musiikin kuuntelua) ja länsimaista: Junoon kierteli Yhdysvalloissa alkuun pakistanilaissiirtolaisten parissa ja vähitellen yhä isommilla estradeilla. Bändi soitti vuonna 2000 hienon keikan Roskilden festivaaleilla, ja onneksi minäkin satuin poikkeamaan kyseiselle lavalle vilkaisemaan bändiä, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Keikka nimittäin oli todella komeaa kuunneltavaa ja katsottavaa.

Vuotta myöhemmin WTC-iskut palauttivat asenteet molemmin puolin takaisin mustavalkoiseen aikakauteen, ja YK:n hyvän tahdon lähettilääksi nimetty Ahmad joutui osittain aloittamaan asennemuokkauskampanjoitaan alusta uudelleen. Yhdysvaltain ja Pakistanin kaksoiskansalaisuus on tehnyt hänelle helpommaksi liikkua (kuviteltujen) rintamien molemmin puolin, mutta vaaratonta elämä ei ole ollut.

Ahmadin omaelämäkerran kerrontatyyliä voi hyvällä syyllä pitää jotakuinkin omahyväisenä. Mutta toisaalta – eipä omahyväisyyttä ole esimerkiksi Lemmynkään omaelämäkerrassa pidetty minään syntinä, ja Salman Ahmadilla on sentään aika paljon enemmän perusteita itsetyytyväisyyteen. Lukemisen (ja kääntämisen!) arvoinen kirja, joka tarjoaa myös näkökulmia ainakin minulle heikosti tuttuun Pakistanin lähihistoriaan.

Pistetään tähän perään Salman Ahmadin (joka lienee nykyään Junoonin ainoa ”virallinen” jäsen Azizin ja O’Connellin lähdettyä omille teilleen) yhdessä intialaistähtien (intialaisen klassisen musiikin laulajatar Shubha Mudgal ja näyttelijätär Nandita Das) kanssa duetoima ja vastanäyttelemä video ”Ghoom Tana”. Videon alkupuolella vilahtaa kuvauspaikkakunnan nimi: Patiala, kaupunki josta Ahmadin äidin perhe joutui pakenemaan henkensä kaupalla silloin, kun Intia jaettiin keinotekoisesti Intiaksi ja Pakistaniksi.

Videon YouTube-sivulla on sympaattinen kommentti, jonka Salman Ahmadkin todennäköisesti allekirjoittaisi:

The normal Indian and the normal Pakistani always feel like brothers , because we are sons of the same soil once upon a time. Its the extremist elements that brainwash and innocent man to a terrorist.

I love India. I love Pakistan too. Wish we never got divided. Imagine the cricket team we would have had. And also , hockey.  🙂 🙂

___

* joka sittemmin perusti Anthraxin.

Ja vielä

·

Muistellaan Mick Karnia vielä vähän. En erityisemmin pidä David Sylvianin lauluäänestä, mutta ”When Love Walks Inissä” – joka on peräisin Karnin toiselta soololevyltä Dreams of Reason Produce Monsters, vuodelta 1987 – se ei häiritse niin pahasti kuin tavallisesti. Ja bassomelodiat ovat silkkaa Karnia.

Mick Karn 1958–2011

·

Aikanaan Rumban avustajana tulin jutelleeksi puhelimessa ja joskus kasvokkainkin useammankin todella merkittävän musiikintekijän kanssa. Silti muistan vain kaksi kertaa, jolloin olen jäänyt puhelinhaastattelun jälkeen kirjaimellisesti tuijottamaan luuria ja miettimään: ”Jumaliste, mä olen just puhunut puoli tuntia sen tyypin kanssa!” Toinen oli J. J. Cale, toinen oli Mick Karn.

Karn oli tulossa Suomeen keikalle Alicen yhtyeessä, johon kuuluivat myös hänen vanhat Japan-bändikaverinsa Steve Jansen ja Richard Barbieri. Komea bändi, hieno laulajatar/lauluntekijä ja loistava keikka. Ja huikea basisti. Ja se jäi ainoaksi kerraksi, jolloin näin Mick Karnin livenä. Tämänaamuisen uutisen mukaan pitkään syöpää sairastanut Mick Karn on kuollut 52-vuotiaana.

Nuotinlukutaidottomuudestaan ja teoriatietämättömyydestään miltei legendaarinen, itseoppinut Karn teki valtavan vaikutuksen nuoreen basistinalkuun 80-luvun alkupuolella. Vaikka itsekin soitan nauhatonta bassoa, en ole ikinä oppinut soittamaan kuin Karn enkä ole oikeastaan koskaan edes yrittänyt. Hänen soittotyylinsä on niin ainutlaatuisen omintakeista – ja teknisesti haastavaa. Mutta se aukaisi ahdasmielisen nuoren korvia monenlaisille musiikillisille ilmaisukeinoille. Ja bassonsoiton lukemattomille mahdollisuuksille.

Juutuubista löytyi ilmeisesti Hollannin televisiolle kuvattu ”Bestial Cluster” -esitys. Kappale on samannimiseltä levyltä, ja tälläkin kertaa Jansen ja Barbieri ovat mukana.