Tekijä: jPekka

Muiden laskuun

·

Työpöydälle on ilmestynyt uusi tietokone. Oikein näpsäkkä, kevyt ja suhteellisen tehokas läppäri, neljä gigaa muistia, uusi käyttöjärjestelmä ja muuta kivaa. Eikä maksanut mitään, minulle. Ainoa vain, että käyttömahdollisuudetkin ovat rajatut.

Helsingin kaupungin lauta- ja johtokunnat siirtyvät päätöksenteossa sähköiseen asiakirjanhallintaan. Tässä on tietysti huomattavan paljon järkeä: Monen vilkkaamman lautakunnan viikottain käsittelemä paperimäärä liitteineen sun muineen on hyvinkin vanhan ajan HPY:n puhelinluetteloiden sivumääräluokkaa. Niiden monistamatta jättäminen säästää muutamankin metsän hakkuulta, ja vähentää melkoisesti sitä rahasummaa, joka kuluu lähettien pyöräilyyn ympäri kaupunkia. Kaikkien kokousmateriaalien pitäisi tulla tästä lähtien sähköisessä muodossa, ja esimerkiksi muutosehdotukset sanamuotoineen on helppo muotoilla etukäteen (tai vasta kokouksen aikana) pöytäkirjaan lisättäväksi ilman että sihteeri joutuu kirjaamaan asioita ylös sanelusta.

Jollen ole aivan väärin käsittänyt, kaupunginvaltuuston tavoitteena oli järjestelmä, jota itse kukin luottamushenkilö pystyy käyttämään omalta tietokoneeltaan, mahdollisesti itse hankitun tunnistekortinlukijan avulla. Tuntuu kuitenkin, että tehtävän saaneet viranomaiset ja järjestelmää suunnitellut yritys* ovat olleet tietävinään paremmin: järjestelmää voi käyttää ainoastaan sitä varten säädetyltä tietokoneelta. Näin ollen jokainen useista sadoista luottamustoimien haltijoista joutuu hakemaan näinä viikkoina itselleen Helsingin veronmaksajien kustantaman tietokoneen ohjelmistoineen: ei sentään omaksi, sillä paketti on palautettava luottamustoimikauden päättyessä vuoden 2013 alussa.

Kone on sinänsä paljon kevyemmin kannettavissa kokouksiin kuin oma vanha, mutta päivitysten myötä yhä pätevä IBM:ni (viimeisiä tuonmerkkisiä läppäreitä), ja huomattavan paljon tehokkaampi kuin toissa syksynä silmälasien kaupanpäällisenä saatu miniläppäri. Koneen käyttöä hankaloittaa kuitenkin se, ettei siihen oikein pysty asentamaan mitään.

Tietoturvallisuuden nimissä meille luottamushenkilöille ei nimittäin ole annettu koneiden ”järjestelmävalvoja”-oikeuksia, joten jos koneeseen haluaa asentaa jotakin muuten tarvitsemiaan ohjelmia (vaikkapa sähköpostiohjelman), joutuu ottamaan yhteyttä ”kaupungin IT-asiantuntijoihin”. Pientä säätöä on mahdollista tehdä itsekin: sain siirrettyä oman koneen Firefoxin asetukset asianmukaiset piilokansiot kopioimalla, ja tietysti taustakuvan. Mutta esimerkiksi meidän kotiprintteriämme ei ole näjemmä mahdollista ottaa käyttöön.

Itse kokoussovellus, jota näin suojellaan sekä koneen muuta käyttöä vaikeuttamalla, toimikortilla ja väestörekisteritietojen perusteella erikseen postitetuilla PIN-koodeilla, on Internet Explorer -selaimeen rakennettu ActiveX-palikka. Ymmärtääkseni sekä IE että ActiveX ovat tietoturvallisuudeltaan perin reikäisten maineessa. Koneessa on kyllä sivustatukea antamassa aivan asiallinen viruskyylä/palomuuriohjelmisto.

Minun koneellani ei kyllä mitään erityisen salaista liikukaan: sekä Työväenopiston johtokunnan että Teatterisäätiön edustajiston kokousmateriaali on järjestään julkisesti nähtävillä ennen kokouksia ja niiden jälkeen. On kuitenkin lautakuntia, joissa käsitellään esimerkiksi yksityisten ihmisten hyvin henkilökohtaisia asioita. Silloin hyvä tietoturva on tarpeen.

Aika näyttää, saadaanko järjestelmän lapsentaudit parannettua, toimiiko tietoturva niin kuin pitäisi, sujuvoituuko kokousmateriaalin jakelu ja käyttö. Aika näyttää myös, miten pärjäävät ne luottamushenkilöt, jotka eivät ole koskaan aikaisemmin käyttäneet tietokonetta: heitäkin on. Aika näyttää myös, miten pian pinna palaa niiltä rassukoilta, jotka joutuvat raahamaan kaupungilla mukanaan uuden luottamushenkilökoneen lisäksi myös työtietokonetta. Aika näyttää myös, miten esimerkiksi kaupunginvaltuusto suhtautuu siihen, että heidän hankkeelle antamansa ohjeistus jätetään tällä tavalla huomiotta. Yksityisessä yrityksessä ”IT-asiantuntijat” olisivat tuskin kovin kauaa palkkalistoilla, jos suhtautuisivat talon johdon tehtävänantoon näin välinpitämättömästi. Kuulemani mukaan vain vihreät kaupunginvaltuutetut ovat protestoineet sitä miten hanke on toteutettu, muut – persuja myöten – ovat nöyrästi alistuneet virkamiesten tahtoon.

___

* Entinen kesätyönantajani, muuten, tosin siihen aikaan 1980-luvun alkupuolella se oli vielä valtion laitos ja nimeltään Valtion tietokonekeskus (VTKK).

Corto Maltese Töölössä

· 5 kommenttia ·

Minulta meni kauan kiinnostua Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuvista. Olin selaillut niitä satunnaisesti ja tari, mutta jokin Prattin ilmaisussa tökki. Yksi todennäköinen syy selvisi sitten, kun aloin perehtyä Prattin tutantoon ja kävi ilmi, että hän on aikaisemmin kirjoittanut Korkeajännitys-tarinoita. Luin Korkkareita nuorena paljonkin*, mutta erityisesti Viidakon Korkeajännitys -lehdissä oli usein piirtäjä, josta en lainkaan tykännyt: hänen luonnosmainen tyylinsä poikkesi melkoisesti muiden piirtäjien ”realistisesta”, tummavarjoisesta mustavalkojäljestä.  Lapsi ei ole välttämättä kovin innoissaan erilaisuudesta.

Vasta joskus 1990-luvun puolivälissä päätin sivistää itseäni ja lainasin kaikki Corto-albumit mitä Tikkurilan kirjastosta löytyi. Visuaalisesti hienoimpaan päähän kuuluva Corto Maltese Etelämerellä auttoi totuttautumaan piirrostyyliin – ja tarinathan olivat historiasta ja merenkulusta kiinnostuneelle väistämättä lumoavia.

Corto Maltesen seikkailujen siirtämiseen Q-teatterin näyttämölle suhtauduin yhtä lailla epäluuloisesti. Eilinen esitys vahvisti osan epäluuloja, mutta kumosi toisia. Tommi Korpela oli sopivasti Corton näköinen, vaikka ei ollutkaan säästänyt nenäjobia varten**. Jani Volasen Rasputin-hahmo oli paljon parempi kuin ennakkokuvista olisi voinut päätellä. Pirjo Lonka,  Taisto Oksanen, Janne Hyytiäinen ja Kreeta Salminen selvisivät lukuisista roolinvaihdoksistaan aikamoisen tyylikkäästi. Oksasen hahmoista tyylipuhtaalla Adolf Ehrnrooth -nuotilla ideologiaansa julistanut venäläisparooni oli suorastaan hykerryttävä. Tarina poukahteli nihilistisestä tappamisesta koskettavaan välittämiseen ja humanismiin albumien lailla. Tarinan matkan edetessä Venetsiasta Samarkandiin vastaan poukahteli Corton vanhoja tuttuja aivan samaan yllättävään tyyliin mitä albumeissakin: näytelmä turvautui takaumiin, albumien lukijan oli kaivettava esiin aikaisempia albumeita jos halusi saada selville, mistä oli kyse ja millainen Corton suhde kuhunkin oli ollut.

Omalta kannalta katsoen tämä runsas takaumien käyttö olikin yksi näytelmän kolmesta isommasta ongelmasta: ne rikkoivat jo muutenkin mutkikasta, poukkoilevaa ja osin epämääräistäkin tarinaa. Toinen ongelma olivat Corton unet ja yksinpuhelut. Prattin Corto pysyy kaiken kaikkiaan arvoituksena sekä ympäristölleen että lukijoilleen: hänen motiivinsa jäävät epäselviksi, sillä hän ei koskaan selitä niitä kuin korkeintaan puolinaisilla heitoilla, joihin kukaan ei usko. Näytelmä yritti aukaista hahmon psyykeä, eikä se välttämättä tee hyvää (tälle) näytelmälle tai sen päähenkilölle. Laivaton kapteeni Corto Maltese ihmisenä on arvoitus, ja siinä on hänen lumonsa.

Ajoittain hyvinkin luonnosmaisesta piirustustyylistä huolimatta Hugo Prattin tarinoiden oleellinen osa ovat miljööt: 1900-luvun alkupuolen kadonnut monikulttuurisuus kansoineen ja tapoineen, aatelisineen ja anarkisteineen, pappeineen ja nihilisteineen, vapaustaistelijoineen ja seikkailijoineen. Pratt on perehtynyt aiheisiinsa ja albumit kertovat kiinnostavalla tavalla toista maailmansotaa edeltävien aikojen niistä alueista ja konflikteista, joita suomalainen(kaan) historianopetus ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut. Näytelmässä tämä puoli jää korkeintaan muutamien hassujen tyyppien lavalle (tai katsomoon) poukahtamisen varaan.

Cortonsa lukeneelle näytelmä oli kieltämättä kiinnostava ja oikeastaan toimi niin hyvin, kuin äärimmäisen hankalista lähtökohdista ponnistava näytelmä ylipäänsä voi toimia. Hugo Prattin tuotantoa tuntemattomalle, luullakseni, sen lumo jäänee edelleenkin hämäräksi.

___

* Olen varma, että nuoruuden vapaaehtoinen altistuminen valtavalle määrälle sotasarjakuvia ja -kirjallisuutta sai minut tympääntymään aiheeseen niin perusteellisesti, että täysi-ikäisyyden koittaessa sivariin meneminen oli itsestäänselvä vaihtoehto.
** Kramppeja ja nyrjähdyksiä -viite, kuten kaikki kulttuurillisesti sivistyneet lukijani epäilemättä tunnistivatkin.

Kaikki on maalaisten syytä

·

Kaksi kirjaa, jotka tuntuivat jo etukäteen parilta: John Newtonin The Roots of Civilisation – Plants that Changed the World (Pier 9, 2009) ja Spencer Wellsin Pandora’s Seed – The Unforeseen Cost of Civilization (Allen Lane, 2010).

The Roots of Civilisation lähentelee ns. kahvipöytäkirjaa: se on näyttävä, vanhoilla opetustaulutyylisillä väripiirroksilla kuvitettu kevyehkö johdatus kasvilajeihin, jotka ovat tehneet ihmiskunnasta sitä mitä se on nykyään: ruokakasvien ohella on esitelty nautintoaineita, maustekasveja, kuitukasveja, väriainekasveja, psykoaktiivisia aineita tuottavia kasveja ja lemmenlääkkeiksi käytettyjä kasveja. Kepeydestä huolimatta tietoa on paljon: minulle esimerkiksi oli uutta, että arkeologisten löytöjen perusteella oopiumia on valmistetty päihteeksi kauan ennen kuin alkoholia (joskaan en usko ihmisen poikenneen kehityshistoriansa aikana muusta nisäkäskunnasta, joka riemumielin käy vetämässä lärvit aina jos sattuu kohdalle vaikkapa käyneitä marjoja.)

Newtonin kirjaa on mukava lueskella pikku hiljaa, muiden kirjojen ohessa, kasvi tai pari silloin tällöin.

National Geographic Societyssä työskentelevä ja Cornellin yliopistossa professorina toimiva geneetikko/antropologi Spencer Wells on sekä syvällisempi että poleemisempi. Hän lähtee ihmisen perimästä ja kahdesta ajanjaksosta, joiden seuraukset näkyvät geeneissämme vieläkin. Toinen tapahtui noin 80 000 vuotta sitten, jolloin ihminen eläinlajina oli vähällä sukupuuttoon: arvioiden mukaan hengissä selvisi vain parisentuhatta yksilöä. Tämän ”populaatiopullonkaulan” ansiosta olemme edelleenkin toistemme kanssa geneettisesti lähes identtisiä eikä nykyisin elävää ihmiskuntaa voi millään geneettisesti mielekkäällä tavalla jakaa rotuihin.

Toinen järistys tapahtui aivan äskettäin, vaivaiset kymmenkuntatuhatta vuotta sitten. Kyseessä oli ilmastonmuutos: maailmanlaajuinen lauha ja lämmin kausi päättyi ns. nuorempaan dryaskauteen. Edeltävän leppeän ajan kuluessa ihmiskunta oli levinnyt syntysijoiltaan Afrikasta muillekin mantereille. Runsaan ravinnon ja (keräilijä-metsästäjäkulttuureille tyypillisen) runsaan vapaa-ajan ansiosta ihmiskunta oli lisääntynyt varsin vauhdikkaasti. Kun sää kylmeni ja ravintokasvillisuus väheni, oli pakko keksiä jotakin. Samankaltaisia ratkaisuja keksittiin suunnilleen (muutaman tuhannen vuoden tarkkudella) samoihin aikoihin monella Maapallon kulmalla: maanviljelys ja karjanhoito.

Tämä oli, tietysti, monessakin suhteessa järisyttävä muutos. Aikaisemmin ihmiset olivat eläneet kuten muutkin eläimet ja syöneet mitä saivat, mitä kohdalle tuli. Jos täältä ei löytynyt riittävästi ruokaa, muutettiin tuonne tutkimaan, olisiko siellä paremmin. Yhteisöt olivat pieniä, arvioiden mukaan (ja 1900-luvun metsästäjä-keräilijäkulttuurien perusteella) suunnilleen 150-henkisiä. Väkivaltaa oli, mutta sotia ei käyty: miksi olisikaan käyty, kun muilla ei ollut mitään sen kummempaa omaisuutta eikä kukaan ollut niin naurettava, että olisi mennyt väittämään jotakin joutavanpäiväistä maaplänttiä ”omakseen”?

Sen jälkeen kaikki oli toisin. Sekä maanviljely että karjanhoito vaativat pitkäaikaista suunnittelua ja maanviljely pitkälti myös yhteen paikkaan asettumista. Vähitellen yhteisöt paisuivat, organisoituivat – ja eriarvoistuivat: Çatal Hüyükin kaltaisissa varhaisimmissa kiinteämmissä yhteisöissä talot olivat vielä jokseenkin samankokoisia, mutta pian jotkut oppivat keräämään itselleen enemmän tavaraa ja tilaa kuin olisivat oikeastaan tarvinneetkaan. Vaikka sitten väkivalloin: näihin aikoihin ihmiskunta oppi käymään järjestelmällisiä sotia. Ravitsemus yksipuolistui, sillä monet ihmisen luontaiset ravinnonlähteet eivät sopineet viljeltäviksi ainakaan kaikkialla. Ravitsemus myös vääristyi, sillä monien viljelykasvien energia on ihmiselle huonosti sopivien hiilihydraattien muodossa. Hengissäpysymiseen tarvittavan elannon hankkimiseen kuluvien työtuntien määrä moninkertaistui verrattuna jopa karujen seutujen keräilijä-metsästäjiin. Myös tautiperintö muuttui: keräilijä-metsästäjien terveysongelmia ovat lähinnä tapaturmat, mutta etenkin karjatalouden vaatima geneettisten lähisukulaisten majailu samoissa tiloissa ihmisen kanssa aloitti tartuntatautien ja epidemioiden ajanjakson.

Vaikka ihmiskunta onkin geneettisesti perin yhtenäistä, muutamia paikallisia sopeutumia kehittyi. Pohjoisen Euraasian paimentolaiskulttuureissa syntyneen mutaation ansiosta joillakin aikuisilla säilyy aikuisiälläkin kyky käyttää laktoosia ravinnokseen. Sääsken välityksellä leviävän Plasmodium-loisen kotiseuduilla muutamissa Afrikan ja Aasian kolkissa kehittyi mutaatio, joka parantaa vastustuskykyä loisen aiheuttamalle malarialle: paha vain, että tiettyinä, molemmilta vanhemmilta saatuina yhdistelminä tämä geenimuunnelma aiheuttaa myös sirppisoluanemian kaltaisia vakavia sairauksia.

Eipä ihme, että keräilijä-metsästäjäkulttuureista kohti ”sivistystä” siirtymistä murehditaan Raamatussakin karkoituksena Paratiisista, jolloin ihmiskunta tuomittiin työhön.

Mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Wells tarkastelee nykymaailman oikeastaan viimeistä jäännettä keräilijä-metsästäjäkulttuurista: kalastusta. Tähän asti meren satoa on vain korjattu, ei kylvetty, mutta tämä(kin) paratiisillinen tila alkaa olla nyt peruuttamattomasti menetetty. Kalakantojen maailmanlaajuinen romahtaminen on pakottanut pohtimaan ja kokeilemaan muidenkin kuin vain lohikalojen viljelyä.

Myös muiden nykyiselle elämäntyylillemme välttämättömien raaka-aineiden maailmanlaajuiset varannot alkavat olla jotakuinkin lopussa. Wells siteeraa James Howard Kunstlerin kirjoitusta Washington Postissa:

”Mikään aurinko-, tuuli- tai ydinvoiman, etanolin, biodieselin, öljyhiekan tai käytetyn uppopaistorasvan yhdistelmä ei salli meidän pitää käynnissä Wal-Martia, Disney Worldia ja moottoritieverkostoa – ei edes murto-osaa niistä. Meidän on järjestettävä asiat toisella tavalla.”

Wells huomauttaa, että ainakin jossakin mielessä pohjimmiltaan ihmiselle luonnollisinta elämäntapaa harjoittavat nyky-yhteiskunnan puitteissa ne, jotka ajelehtivat paskaduunista toiseen, palkkapäivästä toiseen, keräämättä säästöjä tai ajattelematta huomista, ilman mitään mikä kiinnittäisi heitä tiettyyn paikkaan tai oikeastaan edes tiettyyn maahan. He elävät kuten ihmisen on tarkoitettu. Monessa suhteessa suurin ongelma ihmiskunnalle ovat – viimeisten kymmenen tuhannen vuoden aikana – olleet ne, jotka keräävät itselleen enemmän kuin (välittömästi) tarvitsevat, pistävät jemmaan pahan päivän varalle, hankkivat vähän ylimääräistä.

Wells arvelee muutaman pikku ajatusloikan jälkeen, että maanviljelyn mukanaan kantama ajatus ympäristön hallitsemisesta (ympäristössä toimeen tulemisen sijaan) osaltaan on myös aiheuttanut sen, että nykyelämässämme logos dominoi mythosta: antropologina hän on seurannut viimeisten keräilijäkulttuurien tapaan siirtää katoavaa perintöä sukupolvelta toiselle tarinoiden myötä. Hän näkee fundamentalismin nousun sekä Yhdysvalloissa että Lähi-Idässä vastareaktiona logosin suhteettomaan ylivaltaan, ehkäpä jopa jonkinlaisena irrationaalisena (ja tosiasioista mitään tietämättömänä) kaipuuna kadotettuun menneisyyden paratiisiin.

Tietystä ituhippi-puunhalaajahengestään sekä toisinaan aivan turhan kautta rantain polveilevasta tyylistään huolimatta Pandora’s Seed on sujuvasti kirjoitettu, tiivis (parisataasivuinen), monitieteinen ja monipuolinen katsaus muutamiin keskeisiin tekijöihin, joiden vuoksi ihmiskunta on nyt tällaisessa tilanteessa kuin on. Siinä mielessä vallan suositeltavaa luettavaa.

Niin hyvä olla, haetaan aamiaista

·

Flunssaisena ei juuri ole tullut päivitettyä, mutta kun tämä tuli kohdalle (kiitoksia, Risto!) niin eipä tarvitse pahemmin miettiä, mitä soittaisi teille tänä sunnuntaina. Little Featilta nimentä vääntänyt Pienet miehet teki 1980-90-lukujen taitteessa kaksi albumillista hienoa kantrirockia. Suomirockin suuriin klassikoihin kuuluva ”5 laiskaa auringossa” on siltä ensimmäiseltä, jota ei ole vieläkään julkaistu cd:nä.

Pienet miehet on samalla varoittava esimerkki: hyvin vauhtiin päässyt homma kaatui rumpali/laulaja/lauluntekijä Jäky Järnefeltille kehittyneeseen tinnitukseen, joka esti lopulta kaikenlaisen esiintymisen. Mutta vuonna 2007 yhtye onnistui kuitenkin tekemään silmittömän hienon levy-comebackin 13 nuolta -albumilla. Hankkikaa se käsiinne, heti!

Älkääkä unohtako, että ihan kohta on kesä, hiki ja kärpäsiä.

Torvisoittokuntasunnuntai

· Yksi kommentti ·

Balkanilainen musiikki on minulle jäänyt aina jossain määrin vieraaksi. Turkkilainen musiikki toki menee, mutta sitä hyvin paljon muistuttavaa kreikkalaista tulee kuunneltua vähemmän, eteläslaavilaisesta kulttuuripiiristä puhumattakaan. No, olihan mainio 3 Mustaphas 3 tietysti ainakin muka-balkanilaista…

Sivistyksen aukkoja paikkaamaan Savoyhin saapui mainio serbialainen kolmetoistahenkinen puhallinorkesteri Boban i Marko Markovic Orkestar. Flyygelitorvisti-isän ja trumpetistipojan johtama soittokunta ei tyydy pelkkään perinteen toistamiseen, vaan yhdistelee musiikkiin aineksia tuolta ja täältä: sieltä täältä korva tunnisti jazzklassikoiden teemoja tai poppishittejä. Funkyimmillään ryhmä toi mieleen viime kesänä Roskildessa riemastuttaneen chicagolaisryhmä Hypnotic Brass Ensemblen.

Aika ajoin Markovicien orkesteri sai pohtimaan samanlaisia ajatuksia kuin muutama vuosi sitten Ilosaarirockissa nähty romanialainen Fanfare Ciocârlia: vaikka nykyaikaiset vaskipuhaltimet ovat pitkän kehittelyn tulosta, niiden soundissa on jotakin tavattoman primitiivistä ja alkuvoimaista. Didjeridu saa aikaan samanlaisen reaktion: tuntuu kuin pelkkä ääni koskettaisi jotakin hyvin syvällä geeniperimässä olevaa.

Serbialaisen puhallinorkesterin harmonioissa, melodioissa ja rytmeissä oli myös hyvin vahvoja turkkilaisvaikutteita. Yllättäväähän olisi, jos ei olisi: serbit ja turkkilaiset ehtivät kuulua samaan valtakuntaan melkein parituhatta vuotta, eikä musiikki milloinkaan kunnioita mitään kansallisuus-, kieli- tai heimorajoja.

Ennen kaikkea Markovicien soitanta on loistavaa biletys- ja tanssimusaa. Savoyn sali rohkaisee yleisöä lähinnä istumaan tyylikkäästi paikoillaan, mutta osa kansasta intoutui joraamaan käytävillä ja lavan edessä. Muutamakin tuttava arveli keikan jälkeen nähneensä jotakuinkin vuoden parhaan konsertin. Itse en väittäisi vielä tässä vaiheessa niin, sillä tiedossa on vielä monta huikeaa hetkeä… mutta Markovicit jättivät kieltämättä riman perin korkealle.

Postia Hämeenlinnasta

·

Kustantaja lähetti kääntäjänkappaleet viime kesänä suomentamastani Giles Miltonin romaanista, jonka lopulliseksi nimeksi sitten asettui – pitkän kustannustoimittajan kanssa pohdiskelun jälkeen – Postia paratiisista. Ehdotus ei ollut omani, mutta olen siihen vallan tyytyväinen. Alkuperäisnimi According to Arnold ei taipunut kovin siististi suomeksi.*

Kyseessä taisi olla kaiken kaikkiaan ensimmäinen kirja, jonka suomensin ilman että minulla olisi ollut alkuperäistä kirjaa – pelkkä pdf-tiedosto taitosta. Tällaisen käytännön luultava yleistyminen on yksi syy siihen, miksi halusin tietokoneeseen kolmannen näytön: nyt näkyville sai yhtä aikaa alkutekstin, käännöstekstitiedoston, tietokonesanakirjat ja selaimen, jota tarvittiin tässä työssä tavallistakin enemmän. Kirjan päähenkilö Arnold Trevellyan sattui nimittäin olemaan sieniasiantuntija, ja eri sienilajien suomenkielisten nimien selvittäminen vaati vähän etsimistä.

Mutta vallan mukava työ muuten, tunnelmaltaan leppoisa ja sävykäs romaani. Hupaisaa kyllä, muutamiinkin tähän 1980-luvun loppuun sijoittuvan romaanin sivuamiin tositapahtumiin törmäsin juuri taannoin eräässä toisessa kirjassa. Voimme olla erittäin tyytyväisiä, ettei tapahtumien takana ollutkaan niitä tahoja, joista Miltonin romaani puhuu. Matti Klinge on luultavasti eri mieltä, mutta se on hänen ongelmansa.

___

* Kustannustoimittajan käydyissä keskusteluissa pyöri ideoina mm. Sanoo Arnold, Sieniä ja kruunupäitä sekä Keisarinkärpässieni.