Periaatteessa en lue toisten kirjoittamaa fiktiota ennen kuin oman kirjan käsikirjoitusversio numero yksi on valmiina, mutta koska a) tapasin Olli Jalosen Messilässä ja kovin pikaiseksi jääneen juttutuokion perusteella hän on äärimmäisen fiksu ja sympaattinen ihminen, b) koska hänen Messilä-alustuksensa teki vaikutuksen, c) koska Poikakirjaa (Otava 2010) kehuttiin Messilässä niin estoitta ja d) koska sen voi väljästi katsoen olevan (ainakin tunnelmiltaan) lähdemateriaalia Muurahaispuuhun, e) koska kirja tarttui kaupasta hihaan ja f) koska siltä nyt vain tuntui, vietin rauhallisen juhannuspäivän kuroen edes hivenen pienemmäksi kirjallisen sivistykseni erästä isoa aukkoa.

En tiedä missä määrin tätä romaania voi pitää omaelämäkerrallisena – muutama tekstin viite antaa ymmärtää että ehkä paljonkin – eikä se välttämättä ole edes oleellista, mutta etenkin tarinan alkupuolella olin aistivinani, että lähes vuosikymmenen ikäero Ollin, minun ja Kirjavaisen Saken välillä näkyy. Vaikutelma väheni kirjan etenemisen mittaan. Lopultakin Poikakirja on suhteellisen ajaton kuvaus koulupojan kasvamisesta perheen täyttämästä lapsuudesta koulun ja koulukaverien myötä aina siihen asti, kun teini-ikä ja alkuun pelottavakin seksuaalisuus alkavat hiipiä osaksi elämää.

Kirjan nimi on yksinkertaisuudessaan sikäli uteloittava, että 1950–60-lukujen koulupojan nuoruuteen (luultavasti väistämättä) kuulunut kirjallisuuden sittemmin hiipunut laji, poikakirjat, eivät nouse esiin kovinkaan vahvasti esiin. Poikakirjamentaliteettia edustaa kaikkein vahvimmin sotaveteraaniopettaja, jolle on yhä jäänyt päälle nuoruusaikojen jämerän militantti uho siitäkin huolimatta, mitä sota on tehnyt sekä hänelle itselleen että myös hänen tovereilleen (jos hänellä sellaisia on koskaan ollut). Opettajan kohtalon kautta Jalonen myös viestii, että jotakin on muuttunut lopullisesti, että entiseen ei ole paluuta, ei kirjan kertojan omassa elämässä eikä myöskään suomalaisessa elämänmuodossa. Aika on muuttunut, maailma myös, eikä Suomi voi jäädä eristyksiin sormet korvissa ja silmät ummessa.

Vaikka Jalonen ei asiaa suuremmalti korosta, olin lukevinani vähintäänkin rivien välistä saman kehityksen jota olen omalla kohdallani pohtinut viime aikoina paljon: kuinka koululaisen maailma pikku hiljaa alkoi laajeta, ensin kodin ja perheen, koulun ja luokkatovereiden ynnä lähimetsien leikkien ja seikkailujen pienestä, loogisesti toimivasta ja turvallisen rajatusta kehästä vähitellen yhä laajemmalle, muihin kaupunginosiin, perheystävien mökeille (jotka muodostivat toisaalta oman, pienen, suljetun kehänsä) ja lopulta lehtien, radion ja television kautta kattamaan ison osan maapalloa. Avaruuttakin: Jalosen koulupoika kasvoi teini-ikään silloin kun ensimmäiset avaruusluotaimet lensivät kohti muita planeettoja.

Tätä Jalonen ei suuremmalti korosta, eikä oikeastaan muutakaan. Hänen tarinansa on pienien sattumusten, hiljaisten tragedioiden, puoliääneen mumistujen surujen ja ilojen tarinaa, rivienvälien tarinaa. Kauniisti kudottu kertomus nuoren pojan elämästä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään erityisen poikkeuksellista kenenkään muun kuin pojan itsensä kannalta: se on hänen elämänsä, hänen ainoa elämänsä, ja hänelle asiat tapahtuvat aina ensimmäisen kerran. Vähitellen hän alkaa tajuta myös, että monet asiat tapahtuvat viimeisen kerran, että hitaasti muuttuva jatkuvuus saattaa toisinaan katketa hyvinkin terävästi.

Näin kuuluivat Heikki Nurmion Saksassa vuonna 1917 kirjoittaman ”Jääkärimarssin” alkuperäiset sanat, kertoo Jussi Niinistön Heimosotien historia 1918–1922 (Suomalaisen kirjallisuuden seura 2005) ja tutustuttaa lukijansa aikakauteen, josta ei tosiaankaan ole hirveästi Suomessa huudeltu minun elämäni aikana.* Suomen sisällissota nimittäin ei oikeastaan päättynytkään huhtikuussa 1918, vaan se ulkoistettiin eri puolille Karjalaa ja Viroa. Seurasi sarja verisiä sotaretkiä ja konflikteja, joiden molemmilla puolilla taisteli suomalaisia: Valkoisen puolen liittolaisia olivat ”heimosoturit”, suomensukuisia kieliä puhuvat karjalaiset ja virolaiset, sekä ennen vuoden 1918 marraskuuta saksalaiset. Punaisen puolen liittolaisia olivat venäläisten ohella karjalaiset – ja englantilaiset.

Vaikka Venäjä olikin vetäytynyt I maailmansodasta lokakuun vallankumouksen jälkeen, sen entinen liittolainen Iso-Britannia katsoi aiheelliseksi suojella liittoutuneiden etuja Kuolassa ja Vienassa. Suomi oli helppoa (ja pitkälti oikeutettuakin) nähdä tässä vaiheessa pelkkänä Saksan näennäisitsenäisenä vasallivaltiona, joten britit aseistivat ja organisoivat karjalaisia taisteluun heidän kotiseuduilleen lännestä tunkevia ”ruotsheja” (ts. suomalaisia) vastaan. Karjalassakin oli nimittäin kyllä vahvaa halua irroittautua bolševikkien johtamasta, sisällissodan keskellä vääntelehtivästä Venäjästä, mutta toisin kuin Karjalan länsirajan takana kuviteltiin, suurin kohdistui itsenäisyyteen, ei länsinaapuriin liittymiseen. Suomensukuisten kansojen suurvaltahankkeet olivat ennen kaikkea länsisuomalainen keksintö, johon idempänä suhtauduttiin enimmäkseen perin epäluuloisesti – ja tulevaan Suur-Suomeen kuuluvaksi lasketussa Virossa haluttiin sielläkin mieluummin elää vapaassa Virossa kuin Etelä-Suomessa.

Heimosodat kestivät nelisen vuotta, paljon kauemmin kuin Suomen sisällissota. Taistelijoiden kokonaismäärä oli ehkä – ainakin suomalaisten osalta – vähäisempi kuin sisällissodassa, uhrimäärä on kaiken kaikkiaan saattanut olla suurempikin. Tätä edisti sodan tavaton raakuus ja sumeilemattomuus: vankeja ei otettu kummallakaan puolella, vaan kaikki vastaan panneet ammuttiin saman tien. Eikä kiduttaminenkaan ollut ilmeisesti mitenkään poikkeuksellista.

Heimosotaretket Karjalaan on usein kuitattu pelkkinä intomielten yksityishankkeina, mutta minun yllätyksekseni niillä oli enimmäkseen valtiovallan hiljainen tai avoin siunaus – ja rahoitus. Vuoden 1918 Vienan retkille komennettiin mukaan jopa asevelvollisia, vasten tahtoaan, ja vastentahtoisten hyökkääjien motivaation puute olikin yksi syy näiden hankkeiden kaatumiseen.

Suurimmat vastoinkäymiset johtuivat kuitenkin siitä, että innokkaiden fennomaanien pettymykseksi paikallinen asujaimisto ei innostunut suursuomalaisuudesta, vaan halusi mieluummin joko olla rauhassa tai auttaa karjalais-suomalais-venäläisiä punikkijoukkoja.**

Väestön enemmistön tuen saivat taaksensa oikeastaan vain Viron vapaussodassa vuonna 1919 taistelleet joukko-osastot, I Suomalainen vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Ne olivat myös ainoat sotilaallista menestystä saaneet suomalaiset koko heimosotakautena, ja oikeastaan ensimmäinen ja ainoa sodan voittajapuolella taistellut suomalaisjoukko sitten 30-vuotisen sodan.***

Yksi valtiovallan keskeisiä syitä olla mukana tällaisissa hankkeissa oli, ettei Suomella ollut olemassa itärajaa ennen Tarton rauhansopimusta (1920). Monien mielestä itsenäistä Suomea olisi mahdotonta puolustaa, ellei rajaa saataisi kulkemaan suunnilleen Suomenlahti–Laatokka–Ääninen–Vienanmeri-linjalle.**** Venäjällä riehuva sisällissota sitoi vallankumoushallituksen resursseja, joten nyt tuntui olevan paras mahdollinen tilaisuus hyötyä naapurin kaaoksesta niin paljon kuin mahdollista.

Oli myös tärkeitä taloudellisia etuja puolustettavana. Maan johdolle nämä olivat heimoaatetta tärkeämpiä, kuten Tarton lopullinen sopimus osoitti: kovin suomalaismieliset Repolan ja Porajärven pitäjät vaihdettiin – repolalaisten ja porajärveläisten kiihkeistä anomuksista huolimatta – surutta Petsamon nikkeliin ja Jäämeren satamaan. Tämän jälkeen ylioppilas Bobi Sivén, Repolan entinen nimismies, ampui itsensä ja hänen surmanluotinsa kätkettiin Akateemisen Karjala-seuran lippuun muistuttamaan Tarton rauhan epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että Karjalan haltuunottoa oli vain lykätty, ei hylätty. Tolkuttomat Suur-Suomi-haaveet haudattiin lopullisesti vasta vuoden 1944 tietämissä, vaikka jokunen haamu silloin tällöin kummitteleekin.

Jälkeenpäin voi tietysti pohtia, olisiko karjalaisten sittenkin kannattanut liittoutua kielisukulaistensa eikä heille historiallisesti, uskonnollisesti ja kulttuurillisesti paljon läheisempien venäläisten kanssa. Neuvostokommunismi ei tehnyt kovinkaan hyvää kauniille Karjalan maille, tai karjalaisille. Sen ajan arpia parannellaan vielä pitkään. Mutta toisaalta ei Suomikaan ole kohdellut valtakielensä sukukieltä puhuvia kansoja omien rajojensa sisällä kovinkaan armollisesti: kysykää vaikka saamelaisilta, joiden maat vietiin ja joiden kulttuuria vainottiin aina 1970-luvulle asti. Itä-Karjalasta olisi voinut hyvin tulla Lapin kaltainen ryöstöhyödynnettävä raaka-ainereservi Helsingin pankkiireille ja teollisuusmiehille.

Kirjoittaja-Niinistö on kyllä puolensa valinnut, vaikkei vaihtoehtohistorialla spekuloikaan. Hänen mielessään punaisten raaka sodankäynti oli julmuutta ja raakalaismaisuutta, valkoisten raaka sodankäynti taas taistelutilanteen aiheuttama välttämättömyys. Hän myös suorastaan ylpeilee sillä, että on jättänyt käyttämättä venäläisiä tietolähteitä sotien historiaa selvitellessään. Mutta toisinaan on antoisampaa lukea tekstiä, jonka kirjoittaja on niin varma asiansa oikeutuksesta, että jokainen  täysjärkinen lukija on väkisinkin epäluuloinen.

___

* Tämähän on tietysti ollut vakioruikutusaiheita monenkin historian tapahtuman suhteen: aina on vaiettu jostakin, ennen kaikkea tietysti sotaveteraaneista. Omalta osaltani voin kyllä vakuuttaa että jopa 1970-luvun suomettumisaikoina nuorison päätä hakattiin sotaveteraanien uhrauksilla ja kohtaloilla sellaisella voimalla että aihe ärvöttää vieläkin. No, auttoihan tuo päähänhakkaaminen estämään minua koskaan sortumasta kokoomuslaisuuteen tai perssuomalaisuuteen, vaikka olinkin teinivuosinani varsin kiinnostunut sotahistoriasta. Mutta heimosodista tosiaan on oltu aika hissun kissun.

** Sama ilmiöhän toistui sittemmin jatkosodan aikana saksalais-suomalaisen hyökkäysrintaman edetessä syvälle Karjalaan

*** Ellei Lapin sotaa lasketa.

**** Ja, kuten parikymmentä vuotta myöhemmin osoittautui, he olivat itse asiassa ihan oikeassa.