Tekijä: jPekka

Ruississa, pitkästä aikaa

·

Festivaalien alla tulin pohtineeksi, koska olen mahtanut viimeksi käydä Ruisrockissa, ja vaikuttaa siltä että näin on päässyt käymään viimeksi joskus vuoden 1983 tienoilla. Maailma on (onneksi) muuttunut hivenen niistä ajoista. Rockfestaritkin ovat (onneksi) muuttuneet, ruoka on parempaa ja juomaksi alueelta saa muutakin kuin lämmintä limpparia ja yleistä halveksuntaa asiakaskuntaa kohtaan.

Tällä kertaa Ruissalossa tuli käytyä ihan vain päiväpiipahduksena, minkä voi tietysti ajatella olevan nostalgiapaluuta ensimmäiseen Ruisrockiini vuonna 1980 ja seuraavaan Ruisrockiini vuonna 1981, silloin kun festari oli vielä yksipäiväinen.

Tuomari Nurmion sopivasti rosoisen soolokeikan jälkeen kävimme katsomassa monen kehumaa Fleet Foxesia, joka ei kuitenkaan tehnyt oikein minkäänlaista vaikutusta. Stemmat ja melodiat soivat kyllä ylimaallisesti ja toivat mieleen 1970-luvun alun ynnä Crosby, Stills & Nashin: se taisikin olla ongelma, CS&N (tai myöhempi CSN&Y) ei yrityksistä huolimatta ole oikein koskaan kuulostanut minun korvissani muulta kuin tylsältä.

Onneksi Mark Lanegan ja Isobel Campbell osoittivat seuraavaksi, miten hienoa, koskettavaa, lyyristä ja tummissa uomissa virtaavaa musiikkia on mahdollista synnyttää oikeastaan hyvinkin samankaltaiselta, vanhahtavalta countryrock-pohjalta.

Tutuista nimistä huolimatta (Laneganiin olen törmännyt väkisinkin jo pelkästään Nirvana-aiheista kirjallisuutta suomentamalla) duon musiikki on jäänyt minulta kokonaan väliin, joten tätä voin pitää tämän festivaalin löytönä ja syynä tehdä vähintään yksi piipahdus myös levykauppaan. Hesarin kriitikkoa ärsyttivät muutaman kappaleen taustanauhalisäkkeet, ja turhia ne minustakin olivat: ei tällaista musiikkia ole oikeastaan mitään mieltä yrittää saada livenä kuulostamaan samalta kuin levyllä, se ei tarvitse sitä. Muuten ei totisesti valittamista, paitsi että viimeisten laulujen aikana viereiseltä lavalta kuuluva rytmi-ilotulitus häiritsi keskittymistä.

Manu Chaon takiahan Turkuun tuli lähdettyä, eikä herra tosiaankaan tuottanut pettymystä. Tällä kiertueella taustayhtyeenä toimi aikaisempien isojen kokoonpanojen sijaan La Ventura -niminen kitaristin, basistin ja rumpalin trio. Soitannollinen ote nojasi ehkä vähän näkyvämmin punkkiin kuin levyillä, mutta kohdalle sattuneiden livetallenteiden perusteella näin on ollut aikaisemminkin. Chaon musiikki on jatkuvaa ryöpsähtelyä tyylistä toiseen, näennäistä remellystä, joka (vaikkapa Gogol Bordellon tapaan) kuitenkin on äkkinäisten rytmivaihdosten (ja muunkin soitannan) tarkkuuden perusteella hyvinkin tarkkaan treenattua ja mietittyä. Mutta mitäs väliä sillä on? Jos homma toimii ja yleisö on ns. kybällä messissä, homma toimii.

Musiikki- ja festivaaliaiheisia kirjoituksia on lähiaikoina tulossa muutama muukin, koettakaa kestää.

Tätä myöten mennään

· 2 kommenttia ·

Televisiosarjoilla on – vierailevia ja puolivakinaisia käsikirjoittajia varten – ”raamattu”, jossa selitetään yksityiskohtaisesti, millaisessa maailmassa hahmot elävät, millaisia he ovat ja millä asioilla ko. maailmassa voi pelailla. Minulla on kutakin kirjaani varten paperinivaska jota kutsun, paremman termin puutteessa, ”lukusuunnitelmaksi”.

Paperinipussa on jokaiselle tulevan kirjan luvulle oma liuskansa, johon on listattu pääkohtia luvun tapahtumista. Siinä saattaa olla yksityiskohtaisempiakin pätkiä, dialogia, luonnoksia kirjan henkilöiden lukemista teksteistä ja heidän ajatuksistaan. Kaikkea sellaista. Muurahaispuun tapauksessa kansilehtenä on, kuten näkyy, pohjapiirros asunnosta, jossa päähenkilö majailee kirjan tapahtumien aikana. Kyseessä on (Neduista poiketen) ihan oikeassa talossa sijaitseva oikea asunto, joskaan ei se, mihin kävin taannoin tutustumassa, vaan isompi huoneisto samasta taloyhtiöstä. (Pohjapiirros löytyi nettimyynti-ilmoituksesta.) Kyseisen taloyhtiön taloista toinen näkyy parhaillaan tietokoneeni taustakuvakarusellissa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun lukusuunnitelma on ns. vähän vaiheessa vielä silloin kun aloitan kirjan ensimmäisen luvun kirjoittamisen (mikä tapahtui aikaisemman päätöksen mukaisesti Messilän kirjailijakokouksen jälkeisenä torstaina). Karstan tapauksessa lukusuunnitelma jäi varsin ohueksi ja luonnosmaiseksi koko kirjoitusprosessin ajaksi, mikä ei totisesti helpottanut kirjoitustyötä. Muurahaispuun nivaska on aika tavalla tuuheampi, vaikka ei se vieläkään lopullinen ole. Nivaskaan ilmestyy jatkossa yhä enemmän ja enemmän merkintöjä, täydennyksiä, siirtoja, poistoja, ehkä uusia juonisäikeitäkin entisten rinnalle. Tai tilalle.

Joka tapauksessa minulla on nyt käsissäni ohje, mistä päähenkilön pitäisi päätyä mihin ja minkälaisten vaiheiden kautta. Se helpottaa kummasti kirjoittamista.

Eläviä kuvia, ehkä

· 2 kommenttia ·

Isän tavaroista löytyi kapine, jonka muistan 1970-luvulta: Admira-merkkinen 16-millinen elokuvakamera.

Kuvasimme vuosikymmenen alussa silloin tällöin kaitafilmejä, kuten tapana oli, sekä matkoilta että kotoa. Kamera oli yksinkertainen Super 8 -laite, perusvehje. Mutta perusvehkeetkin olivat siihen aikaan hintavia. Jossakin vaiheessa isä toi kotiin työkaverilta käytettynä ostamansa kuusitoistamillisen, eli laitteen jota voi vieläkin pitää aivan täysiverisenä elokuvakamerana. Erinäisiä klassikkoelokuvia on kuvattu 16-milliselle filmille. Tšekkiläisvalmisteinen Admira 16 A1 Electric ei ole mikään turha laite muutenkaan, nykyään se lasketaan muutaman kohdalle sattuneen nettilinkin perusteella hyvinkin keräilyarvoiseksi laitteeksi.

Jos eivät superkasikamerat tai -filmikasetit olleet aikanaan halpoja (tosin filmin hintaan taisi sisältyä kehitys ainakin joillakin filmimerkeillä, ellen väärin muista), kuusitoistamillinen filmi oli jo ihan oikeasti kallista. Näin ainakin isä sanoi, ja päätti että ensimmäinen 16-millinen kotielokuvamme piti suunnitella huolellisesti ettei kallista filmiä kuluisi turhuuksiin.

Suunnittelun asteelle se sitten jäikin. Muistini mukaan kameralla ei filmattu lainkaan. Se pyöri nurkissa monta vuotta ja lähti sitten isän mukaan hänen muutettuaan kotoa.

Kamerassa on kuitenkin sisällä melkein loppuun kuvattu filmirulla. Saatan muistaa väärin. Voi olla, että filmi on valottunut piloille tai muuten hapertunut vuosikymmenien mittaan, voi olla että siellä on minusta ja siskosta elävää varhaisnuoruuskuvaa, jota kukaan ei ole nähnyt. Täytyy ottaa selvää.

Asiaa hankaloittaa, että kameran irrotettavaan kahvaan sijoitettu akku on (ymmärrettävästi) lopussa, eikä laturikaan näytä toimivan. Voi olla, ettei kummastakaan tule enää kalua. Ilmeisesti näitä Admiran kameroita on saatu toimimaan ihan normaaleilla sormiparistoilla: täytyy viritellä joku päivä sopiva välijohto. (Olisi tietysti mukava tietää, millä jännitteellä kamera on alun alkaen toiminut: akussa, kahvassa tai kamerassa ei ole tästä mitään tietoa.) Voi tietysti olla, että kamera on muutenkin rikki. Mutta jos se toimii, niin laulun sivutaskussa on myös korkkaamaton filmirulla.

* * *

Pieni päivitys: onnistuin saamaan vekottimen toimimaan yhdeksän voltin paristolla. Ainakin filminsiirto kelasi eteenpäin ja kuulosti siltä että suljin toimi… Täytyy viritellä vähän luotettavammat kontaktit patterin ja kameran väliin.

Varhaistuotanto I

·

Lopultakin onnistuin löytämään käsiini esikoisteokseni vuodelta 1988.

Siihen aikaan olin onnistunut puhumaan itseni myymään mikrotietokoneita opiskelijoille. Gaudeamus Data oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistama lafka, eikä puhumista välttämättä lainkaan haitannut, että silloinen pomo oli vanha lukioaikainen luokkakaverini. Mikrotietokoneita käsittelevät tietoni, ne joita olisin tarvinnut sovellusneuvojan työtehtävissäni, olivat kieltämättä varsin puutteelliset.

Niinpä vetäytymiseni kesäksi kotiin kirjoittamaan Mikroista-nimen saanutta pientä tietokoneen ostajan opasta oli vähintään yhtä lailla omaa opettelua kuin asiakaskunnan valistusta. Opin hommassa melkoisesti – enkä vähiten kuvankäsittelyä tai taitto-ohjelman käyttöä.

Kesä 1988 oli harvinaisen helteinen. Asuimme silloisen avovaimoni kanssa Itäkeskuksessa vastapäätä nykyistä Iiris-keskusta, jonka tilalla oli siihen aikaan avoin pelto. Näin ollen iltapäiväaurinko pääsi paistamaan vapaasti punatiilipinnoitetun talomme länsiseinään, ja parvekkeettoman kaksion sisälämpötila pysyi viikkokausia reippaasti kolmenkymmenen kuumemmalla puolella. Ikkunat oli pakko pitää levällään ympäri vuorokauden, mikä aiheutti yöaikaan meluhaittaa. Pellolla nimittäin piti reviiriään muuan aloitteleva satakieli, joka korvasi laulutaitonsa heikkouden ja ohjelmistonsa yksitoikkoisuuden silkalla äänenvoimakkuudella. Työasunani toimi ohut puuvillainen lannepyyhe, ja joinakin päivinä pidin jalkojani tyhjässä pesusoikossa ettei lattialle olisi kertynyt kovin isoja hikilammikoita.

Siinä vaiheessa kun kokeneempien työtovereiden tarkastama teksti pääsi lopulta taittovaiheeseen, työtahti rauhallistui (entisestään). Sen aikainen taitto-ohjelmien huippu, Xerox Ventura Publisher toimi työpaikalta lainatussa Osborne-pc:ssä (80286-prosessori, 640 kilotavua muistia, 20 megatavun kovalevy, EGA-näyttö) melkoisen hitaasti, varsinkin jos halusi saada aikaan jotakin eksoottista – vaikkapa automaattisesti generoidun sisällysluettelon. Laitoin koneen laatimaan sisällysluetteloa, menin keittiöön laittamaan lounasta, söin sen, keitin kupillisen kahvia, join sen, lueskelin vähän aikaa lehtiä… tämän jälkeen oli aika katsoa, oliko sisällysluettelo syntynyt oikein. Muussa tapauksessa piti muuttaa asetuksia ja laittaa kone raksuttamaan uudelleen…

Kirjan primitiivinen grafiikka – kansikuvineen –meni vielä julkaisuvuonna melkein ns. täydestä. Suurin osa mustavalkokuvista oli pelkkiä yhdelmiä Arts & Letters -nimisen grafiikkaohjelman ”clip art” -kirjastosta. Pari vuotta myöhemmin samat kuvat löytyivät jotakuinkin joka toisesta julkaisusta.

Kirjaa myytiin muistaakseni kymmenellä markalla tietokonemyymälämme tiskiltä, ja luullakseni painos meni loppuun. Toinen, päivitetty painos tehtiin pari vuotta myöhemmin, mutta sitä ei taidettu koskaan julkaista. Siinä vaiheessa oppaita alkoi olla saatavilla myös ns. oikeilta kustantajilta ja ihan oikeasti asiansa osaavien kirjoittajien tekeminä. En usko, että Mikroista-kirjalla on nykyään jälleenmyyntiarvoa.

Mutta onpahan tuokin tullut tehtyä.

Tursaan puutarhassa

· 2 kommenttia ·

Mustekalojen, etenkin tursaiden älykkyydestä on tiedetty jo pitkään. Parin viikon takainen New Scientistin artikkeli (olen vähän myöhässä lukemisteni suhteen) löi lisää löylyä kiukaalle: ainakin joidenkin tutkimusten perusteella mustekaloilla saattaisi olla alkeellinen tietoisuus, ne ovat oppivaisia ja kykenevät oppimaan myös seuraamalla lajitovereidensa toimia. Kuten ihmiset ja vain pari muuta lähisukulaisselkärankaistamme. Joissakin suhteissa (joitakin) mustekaloja on pidetty jopa älykkäämpinä kuin kaikkein lähimpiä (eläviä) sukulaisiamme simpansseja ja bonoboja. Parhaillaan yritetään keksiä keinoja tutkia, olisiko niillä jopa samantapaisia ”peilineuroneja” kuin ihmisillä.

Homma ei ole lainkaan niin helppoa kuin lähisukulaistemme – vaikkapa hiirien – kohdalla. Mustekalojen äly, sikäli kuin sitä on, on todellakin vierasta älyä jotakuinkin kaikissa niissä merkityksissä, mitä englanninkielen hauskalle pikkusanalle alien voidaan kuvitella. Ei yhdelläkään nisäkkäällä tai linnulla ole osaa aivoista hajasijoitettuna raajoihin, eikä yhdenkään nisäkkään tai linnun ruoansulatuskanava kulje aivojen läpi.

Eihän yhdelläkään nisäkkäällä tai linnulla ole kahdeksaa (tai kymmentä) tavattoman herkkää ja taitavaa raajaa.

Äly on vain yksi niistä syistä, miksi mustekalat ovat aina kiehtoneet minua. Tuota artikkelia lukiessani tulin tosin, kiusallisesti, tajunneeksi että kaikki jo nytkin suhteellisen hyvin varmistettu tieto mustekalojen älykkyydestä horjuttaa pahan kerran erästä mieliteoriaani.

Minulla on nimittäin ollut jo kauan yksi (mielestäni hyvin) perusteltu suosikkiratkaisuehdotus Fermin paradoksiin (”Missä kaikki muut ovat?”). Ajatelkaapas nyt: Maan elämästä olemme oppineet ainakin sen, että evoluution myötä kehittyy samankaltaisia piirteitä ja ominaisuuksia kehittyy kohtuullisen kaukana toisistaan oleville eliöille, koska kyseiset ominaisuudet toimivat hyvin niissä olosuhteissa missä ko. eliöt elävät. Esimerkiksi valaat ja kalat muistuttavat melkoisesti toisiaan, koska sukkulamainen muoto ja raajojen sijainti sopivat erinomaisesti vedessä uimiseen. Tai linnut ja lepakot.

Entäs äly sitten? Delfiinit ja jotkut muut valaat ovat melkoisen älykkäitä, mutta eivät juurikaan manipuloi ympäristöään tai käytä lainkaan työkaluja. Simpanssit ja bonobot käyttävät työkaluja, mutta siihen se suunnilleen jääkin. Suurimman osan nykyihmisen esihistoriaa planeetalla on ollut muitakin ihmislajeja, jotka ovat kyenneet suunnilleen samaan kuin me (siihen aikaan), mutta muut lajit ovat kuolleet kauan sitten sukupuuttoon. Ja voisi perustellusti sanoa, ettei meilläkään mene niin suunnattoman hyvin. Voi hyvin olla, että kohtapuoleen – sanotaan vaikka, no, miljoonan vuoden kuluttua – tämäkin laji on sukupuutossa.

Tällä perusteella voisi väittää, että vaikka evoluutio näyttää kykenevän kehittämään mitä merkillisempiin ekologisiin lokeroihin sopivia eliöitä, ihmistyyppinen äly ei ole kovinkaan erinomainen keino pärjätä… yhtään missään.

Mutta sitten ovat nämä mustekalat. Ne käyttävät työkaluja. Ne manipuloivat ympäristöään. Ne kommunikoivat toistensa kanssa ja näyttäisivät oppivan toisiltaan. Eihän niillä ole ihan yhtä näyttävää ja tilaa vievää kulttuuria kuin meillä – no, emmehän me tiedä oikeastaan mitään mitä tapahtuu meressä jossakin kilometrin–parin syvyydessä, missä mustekalat ovat kuin kotonaan – mutta silti. Mustekaloilla on kaikki tarvittavat palikat, vaikka niistä ei olekaan rakennettu kovin korkeaa tornia. Ainakaan vielä. Joten vähän meikäläisiä muistuttavaa älyä on kehittynyt muillekin kuin lähisukulaisillemme nisäkkäille, eikä se ole mitenkään hirveästi haitannut mustekalojen olemassaoloa: niitä on elellyt Maapallolla paljon kauemmin kuin nisäkkäitä.

Joten pikku teoriani perustelu vaikuttaa perin horjuvalta. Tässä vaiheessa mieleen tuleekin vain yksi kysymys: Missä kaikki muut ovat?