Englantilainen Sound On Sound -lehti viettää parhaillaan 30-vuotisjuhliaan, ja juhlan kunniaksi julkaistiin uudessa numerossa kiinnostava juttu siitä, millaista – nykyajan perspektiivistä – oli äänittää lehden syntyajan 1980-luvun puolivälin kotistudiossa. Lehden artikkeli ei luultavasti avaudu kokonaan kuin tilaajille, mutta äänitysprojektin lopputulos löytyy myös Soundcloud-palvelusta.

SOS:n väellä oli, minun näkökulmastani, aikamoisen hulppea kalusto käytettävissään: kunnollinen miksauspöytä, kahdeksanraita-kelanauhuri, Atari-tietokone sekvensseriohjelmineen synkronoituna nauhuriin niin ettei nauhurin kallisarvoisia raitoja tarvinnut tuhlata rumpuihin tai kosketinsoittimiin – ainoastaan tallentaa yhdelle raidoista synkronointisignaali, jonka avulla rumpukoneet ja syntetisoijat – sekä varhainen Akai-sampleri peliefektiääniä varten – saadaan pyörimään samaan tahtiin nauhalle tallennettujen laulu- ja kitararaitojen kanssa.

Työryhmä kohtasi aika monta ongelmaa matkan varrella, joista osa johtui siitä että käytetyt laitteet olivat yksinkertaisesti kolmekymmentä vuotta vanhoja,  eikä elektroniikkaa ole yleensä suunniteltu tai valmistettu kestämään niin kauan: kasiraituri suostui tallentamaan ainoastaan viidelle kahdeksasta raidasta, joten synkkasignaalin keralla tämä merkitsi sitä että ”oikeita” soittimia ja duettolaulua varten käytössä oli vain neljä raitaa.

Saman veran kuin minulla oli aikoinaan kaiken kaikkiaan.

Alunperin tarkoituksenani oli vuoden 1984 aikoihin ostaa itselleni ainoastaan toinenkin (käytetty) kasettidekki, ja rakennella bändille biisiaihioita äänittämällä dekiltä toiselle. Tiesin kyllä, että tällä tavalla äänenlaatu heikkenisi aika nopeasti äänityskertojen myötä, mutta en pitänyt asiaa olennaisena: ei ollut tarkoitus tehdä julkaisukelpoista materiaalia, ainoastaan jotakin mistä kaverit kuulisivat, miten olin ajatellut biisin menevän.

Ostamani dekki kuitenkin hajosi yhden illan käyttämisen jälkeen, joten vein sen takaisin kauppaan ja sain rahat takaisin. Viereisessä radioliikkeessä Liisankadulla oli tarjouksena Fostexin uusi ja markkinoiden halvin neliraita-kasettinauhuri X-15. Dekin palautuksesta saamani summa riitti käsirahaan. Kotistudioharrastajan varustelukierre oli alkanut.

Fostex oli jopa sen ajan kasettiraituristandardien mukaan perin primitiivinen laite. Sillä saattoi äänittää ainoastaan kaksi raitaa kerrallaan, basso- ja diskanttikorjaimet olivat käytössä ainoastaan äänittäessä (jolloin äänittäjän oli siis syytä tietää mitä oli tekemässä) ja muistaakseni laitteessa ei ollut erillisiä ulostuloja äänitetyille neljälle raidalle, joten miksausvaiheessa oli mahdollista käyttää vain laitteen omaa ”mikseriä”, joka käsitti kaikille neljälle kanavalle ainoastaan äänenvoimakkuus- ja panorointisäätimet. Lisäksi laitteen kohinanvaimennusjärjestelmä (Dolby-B) oli ihan pätevä normaalissa kasettidekkikäytössä, mutta päälekkäisäänittelyssä se ei vaimentanut kohinaa kovinkaan hyvin (etenkin kun muutkin laitteeni kohisivat) ja suhinoita tarttui nauhalle kerrassaan runsaasti.

(Tästä syystä olen edelleenkin vähän yliallerginen kaikelle, mikä äänittäessä kohisee tai suhisee.)

Olin joka tapauksessa päässyt alkuun. Pian ruokahalu kuitenkin alkoi kasvaa, ja Fostexin puutteet harmittaa, joten investoin (edes) pykälää parempaan neliraiturimalliin.

VestaFire MR-10 ei ollut niin arvostettua merkkiä, mutta äänenlaadullisesti se oli, ainakin jossain määrin, laadukkaampi. Säätömahdollisuuksiakin oli enemmän, ja kohinanvaimennus toimi tähän tarkoitukseen sopivammalla dbx-tekniikalla. Kerrallaan saattoi edelleenkin äänittää vain kaksi raitaa, ja mikseriosasto oli yhtä vaatimaton. Tässä laitteessa oli kuitenkin erilliset ulostulot raidoille, joten miksausvaiheessa saattoi käyttää erillistä mikseriä – tai olisi voinut käyttää, jos minulla olisi sellainen ollut. Aux-sisääntulon ansiosta oli kuitenkin mahdollista kytkeä systeemiin miksausvaiheessa esimerkiksi kaikulaite, ja sellainen minulla oli. Vuosien mittaan niitä oli minulla erilaisia: useimmat olivat lähinnä kitaroille tarkoitettuja kaikupedaaleja, mutta niiden impedanssisovitusten kaltaiset hienoudet eivät olleet mikään erityisen iso ongelma minun taidoillani. Oli minulla vähän aikaa myös Fostexin massiivinen stereo-jousikaikutankki, jollainen olisi varmankin nykyään kuuminta vintage-hottia, mutta itse olin tyytyväinen päästessäni siitä eroon. Se kohisi kuin faan.

VestaFirellä opin myös, että äänenlaatu ja dynamiikka paranevat korvin kuultavasti, kun nauhanopeus kasvaa. Niinpä opin vääntämään vehkeen nauhannopeussäätimen maksimiinsa (plus 15 %) ja aloin haaveilla sellaisesta hienommasta vehkeestä, joka pyörittäisi kasettinauhoja oikeasti ja kunniallisesti tuplanopeudella. Jonkin verran haaveilin myös pikku hiljaa edullistuvista kahdeksan- ja kuusiraitureista, vaikka tiesinkin kyllä, että jos C-kasetin nauhan leveyden jakaa neljän sijaan vielä useampiin raitoihin, äänenlaatu heikkenee entisestään.

(Muistaakseni Akai valmisti jonkun aikaa kaksitoistaraitanauhuria, joka käytti C-kasetin sijaan leveänauhaisempaa videokasettia, mutta se oli kyllä jo reippaasti minun rahojeni ulottumattomissa.)

Kaikkein isoin ongelma VestaFiressä olivat häiriöäänet. Nauhoituksille ilmaantui satunnaisesti pieniä ”prt”-äännähdyksiä, jotka vähintäänkin häiritsivät kuuntelua. Monta kertaa otin kitara-, basso- tai lauluosuuksia uusiksi kun häiriö oli tullut väärään paikkaan, vaikka ei tietenkään ollut mitään takeita siitä etteikö uuteen vetoon olisi tullut samanlaista.

Vuosia myöhemmin, vanhoja neliraitanauhoitteita kuunnellessani, tajusin että ”prt”-häiriöitä esiintyi vain niissä kappaleissa joita olin nauhoitellut silloisessa asunnossamme Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Ilmeisesti sähköverkossa oli häiriöitä, jotka jotenkin pääsivät sitten verkkomuuntajan kautta nauhurin äänipuolelle ja nauhalle. Joka tapauksessa tämä oli vähitellen tärkein syy alkaa etsiskellä uutta ja parempaa neliraitanauhuria.

Muistaakseni VestaFire vaihtui tuplanopeusnauhuri Yamaha MT-100 II:een vasta 1990-luvun puolella. Äänenlaatu parani korvin kuultavasti, mutta asiaan tietysti vaikutti sekin että olin epäilemättä oppinut äänittämään jossain määrin paremmin. Nyt alettiin kuitenkin jo elää minun kasettiraiturikauteni iltaruskoa, osittain siksi että avoeron ja siitä seuranneen masennuksen vuoksi äänittelin seuraavina vuosina varsin vähän. Myös musiikintekomenetelmät muuttuivat, sillä kotiini oli lopulta tullut myös tietokone. Ensi alkuun tietokone toimi ainoastaan (SOS:n tyyliin) midi-sekvensserinä – olin lopultakin hankkinut samanlaisen ”synkkaboksin” jota varakkaammat olivat käyttäneet jo edellisellä vuosikymmenellä – ja erilaisten ”kosketinsoitin”- ja rumpusoundien lähteenä, mutta aikaa myöten ja äänikorttien parantuessa aloin pohtia myös kokonaan tietokonepohjaiseen äänittämiseen siirtymistä.

Yamaha on kyllä edelleen tallella, ja toimi erinomaisesti ainakin viimeksi kun digitoin vanhoja neliraitaäänityksiäni tietokoneelle. Toistakymmentä vuotta pläträämistä kasettineliraitureiden kanssa saa minut silti edelleenkin tuhahtamaan halveksivasti, jos joku vintagehipsteri jaksaa paasata siitä kuinka analogitekniikka on (aina ja ehdottomasti) laadukkaampaa kuin moderni digitaalinen ääni. Ei nimittäin ole.

Äänikortti- ja tietokoneäänitysjutuista voisi ehkä kirjoitella ja muistella lisää joskus tuonnempana.

 

• Tweet
• Pin It