Viimelauantaisen bloggauksen hengessä meillä oli erinomainen tilaisuus nauttia laadukkaasta kulttuurista kävelymatkan kanssa, kun Juuso Kekkosen monologi Outo homo oli nähtävänä Tapanilan teatteri Tuikkeessa.
Kekkonen on kiertänyt esityksensä kanssa jo hyvän aikaa ja tehnyt siitä myös kouluissa kiertävän, yläasteikäisille soveltuvan ilmaisversion. Erään vironniemeläisen paikallislehden jutussa kerrotaan monologissakin esitetty tarina, joten sen pääkohdat voinee kertoa. Tarina kyllä kantaa, vaikka kuvion tietäisikin: itseään jotakuinkin perusheterona pitänyt Juuso rakastuu naiseen, jolla on jo poikaystävä. Tunne ei ole kuitenkaan yksipuolinen, joten suhteesta tulee, kaikkien osapuolten tahdosta, polyamorinen. Vähitellen tyttöystävä uskaltautuu paljastamaan Juusolle, että hän kokee olevansa mies, joten hänestä on – lääketieteen avustuksella – tulossa mies myös fyysisesti.
Kolmituntinen monologi kuulostaa aika rankalta pläjäykseltä, mutta ei se siltä tuntunut. Esitys kantoi pituutensa vallan komeasti. Kekkosen monologissa on stand up -komiikan rytmiä, samanlaista poukkoilevaa ”tuostapatulikinmieleeni”-henkeä aina siinä mitassa, että välillä hän kommentoi asioita jotka ovat tapahtuneet aikaisemmilla esityskerroilla tai koulukeikoilla. Huumoriakin toki on mukana, ei kovin paljon stand up -komiikan mittapuulla, mutta samanlaisella terveellä itseironialla. Eipä monologia voisikaan tehdä pistämättä itseään peliin, nahkoineen ja karvoineen – tällä kertaa jotakuinkin kirjaimellisesti.
Esitys on ns. taiteen lisäksi myös hyvin avoimesti valistuksellinen, mutta faktojen runsaus ei ainakaan minua mitenkään kiusannut, vaikka iso osa asioista olikin ainakin jollakin etäisellä teoreettisella tasolla tuttua.* Näistä asioista on syytä puhua isompaankin ääneen ja näistä asioista on syytä puhua. Meillä voisi olla sukupuolineutraalin avioliittolain lisäksi myös sukupuolineutraali sosiaaliturvatunnus: miksi hitossa tämä naurettava juridinen detalji jakaa ihmiset jyrkästi kahteen ryhmään, kun erilaisia X- ja Y-kromosomien yhdistelmiä on (ainakin esityksen mukaan) olemassa yhdeksäntoista, eivätkä kromosomeista edes voi välttämättä tietää minkä sukupuolen edustajalta niiden haltija näyttää aikuisena, jos saa kasvaa luonnollisesti? Puhumattakaan siitä, millaiseksi hän itsensä tuntee.
Suomi voisi tässä olla oiva edelläkävijä, meillähän on etuna vielä sekin ettei meidän kielemme jaottele maailmaa keinotekoisesti kahteen (tai kolmeen) osaan kuten kaiken maailman naurettavat indoeurooppalaiset kielet naurettavine maskuliineineen, feminiineineen ja neutreineen. Ehkä jo seuraava eduskunta ryhtyy toimiin? Vaaleihin ei ole enää kauaa.
Outo homo siis kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, etenkin jos sitä esitetään kävelymatkan päässä.
___
* Vaikka itse satunkin kuulumaan seksuaalisuuden osalta aika lailla vaniljaiseen, perusheteroon kansanosaan, ystävä-, kaveri-, sukulais- ja tuttavapiirissä on kyllä aikamoinen kirjo sellaista väkeä mistä esitys puhui. Kuten useimmilla lienee, tietävävät he asiasta tai eivät. Nämä tuntemani ja tietämäni ihmiset vain sattuvat olemaan siinä onnellisessa tilanteessa että he voivat olla vähän avoimemmin sitä mitä ovat.
Minäkin muuten luin varhaisteininä Herra Jackin ihmeellistä huonetta, mutta se ei vaikuttanut minuun samoin kuin Juusoon. Ehkä se johtui siitä, että minun ei tarvinnut varastaa kirjaa kirjastosta, vaan poimin sen meidän kotimme kirjahyllystä. Salaa, tosin, mutta olisi sen voinut tehdä avoimestikin. Ehkä vaikutusta laimensi, että olin aloittanut seksuaalisuutta käsittelevän kirjallisuuden lukemisen jo vähän aikaisemmin poimimalla samaisesta hyllystä Mastersin ja Johnsonin tiiliskivitutkimuksen nimeltä Raportti ihmisen seksuaalisista reaktioista. Se – sekään – ei auttanut ujoa teiniä yrityksissä lähestyä kiinnostuksen kohteita.
