Kun revin ensimmäisestä hyvästä bassostani* nauhat pois, muutamakin soittajakaveri kysäisi miltei itsestäänselvyytenä: ”Taidat digata Mick Karnia.” En diggaillut, olin kuullut hänen Japan-yhtyettään joskus radiosta ja lukenut siitä muutaman jutun. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota Karnin ekaan soolosingleen (”Buoy”), joka kuulosti radiossa lähinnä… kummalliselta. Taisi kulua vielä vuosi–pari, ennen kuin sain kaverilta lainaan Japanin viimeiseksi julkaisuksi jääneen livetuplan Oil on Canvas (1983). Sen ensikuuntelu kyllä jäi mieleen: puolitoistaminuuttisen, tunnelmallisen nimikappaleen jälkeen levyllä pärähtää käyntiin ”Sons of Pioneersin” bassoriffi, ja silloin minua ns. vietiin.
.
.
Englantilainen Japan oli kuulunut niihin 1970–80-lukujen taitteen uuden aallon hörhöbändeihin, joihin olin siihen asti suhtautunut erittäin epäluuloisesti, koska tietyt rokkitoimittajat olivat niistä niin innoissaan.† Epäluuloa kasvatti vielä näiden meikkaavien töyhtöhyyppien ”tyyli on köyhän perusoikeus” -ulkonäkö. En ole muutenkaan kovin ketterä innostumaan uudenlaisista asioista tai musiikkityyleistä. Mutta kun Japanista kiinnostuminen sitten tapahtui, sen musiikki taisi sitten helpottaa kiinnostumista ei-euroamerikkalaisista kevyen musiikin tyyleistä: bändin rytmiikassa on hyvin vahvoja vaikutteita niistä tyyleistä, joita on sittemmin ruvettu lokeroimaan ”maailmanmusiikiksi”.
Kuulemma vuoden 1980 tienoilla Japan-kvartetille (Mick Karn – basso ja klarinetit, Steve Jansen – lyömäsoittimet, Richard Barbieri – koskettimet, David Sylvian – laulu ja kitarat) selvisi, että heidän pitkäaikainen levy-yhtiönsä Virgin suostui julkaisemaan heiltä vielä yhden LP:n, minkä jälkeen tulisi kylmästi kenkää. Nelikko käytti tilaisuutta hyväkseen, ja teki juuri sellaisen levyn kuin halusi, piittaamatta siitä kiinnostaisiko se ostavaa yleisöä. Kävi kuitenkin niin, että Tin Drumista (1981) tuli kohtuullisen iso hitti, ja Virgin alkoi kärttää bändiä jatkamaan. Yhtyeen sisällä oli kuitenkin melkoisen pahoja jännitteitä** eivätkä he suostuneet muuhun kuin viimeiseen kiertueeseen ja siltä julkaistavaan livetuplaan (joilla molemmilla mukana on täydennyksenä kitaristi Masami Tsuchiya).
Ajan tavan mukaisesti Japan käytti keikoillakin jonkin verran taustanauhoja‡ mutta silti minun korvaani kuuluu oikeastaan ensimmäiseksi Karnin, Jansenin ja Barbierin huikea ja omintakeinen rytminen yhteispeli. Tälläistä komppiryhmää ei ole ollut toista, eikä tulekaan. Ja kun komppi toimii, kaikki toimii: silloin on helppoa jättää sivummalle Sylvianin teennäinen ja epävireinen ”väsynyt David Bowie” -laulutyyli tai se, etteivät bändin kaikki sävellykset ole suinkaan huippuhetkien tasoa. (Sen bändi taisi tajuta itsekin, sillä levyllä on monta melkoisen melodiatonta, ”ambienttia” instrumentaalitunnelmapalaa, joten setistä on voitu tipauttaa heikompaa lauluaineistoa pois.) Huippuhetket jaksavat kantaa kokonaisuuden. ”Sons of Pioneers” vetoaa ehkä lähinnä meihin basisteihin, mutta on tuplalla myös muita helmiä: tunnelmalliset ”Nightporter” ja ”Ghosts”, funkyt ”Cantonese Boy” ja ”Still Life in Mobile Homes”, voimallisesti rullaavat ”Gentlemen Take Polaroids”, ”Quiet Life”, ”Methods of Dance” ja ”The Art of Parties”, hieno instrumentaali ”Canton” sekä minun ikilempparini ”Visions of China”.
.
(Albumille tallennettu Hammersmith Odeonin keikka on julkaistu myös dvd:nä nimellä The Very Best of Japan. Suositellaan erityisesti David Sylvianin lähikuvista pitäville: näistäkin näytteistä huomataan, ettei muuta bändiä hirveästi viitsitä näyttää.)
1980-luvun alussa Japan-nelikko palasi vielä yhteen, mutta kieltäytyi (levy-yhtiön painostuksesta huolimatta) käyttämästä vanhaa nimeään, vaan julkaisi uuden levyn nimellä Rain Tree Crow (1991). Ratkaisu oli luultavasti järkevä sikälikin, että musiikki on jossain määrin toisenlaista – seesteisempää, askeettisempaa, hitaampaa ja maalailevampaa. Sylvian ajautui pian riitoihin muun yhtyeen kanssa ja RTC hajosi, mutta Karnin, Jansenin ja Barbierin ainutlaatuista yhteistyötä kuullaan vielä Karnin mainiolla Bestial Cluster -levyllä (1993).
___
* Kiinnostaisi sinänsä tietää, mitä kyseiselle bassolle on sittemmin tapahtunut. Annoin sen vaihdossa silloiseen Aron Soittimeen, ja siellä se pyöri vielä vuotta myöhemminkin, mutta katosi jossakin vaiheessa. Ehkä ostaja löytyi? Kyseessä oli Yamaha SuperBass 500S, punaruskea soitin, jossa oli kaksi yksikelaista mikrofonia, ruuvikiinnitteinen kaula ja vaahteraotelauta. Nauhojen poistamisen lisäksi minä hioin kaulan mattapintaiseksi ja kolvasin alkuperäisten säätimien tilalle yhdistelmän, jossa oli yksi äänenvoimakkuussäädin ja kaksi mikrokytkintä mikrofoneille – toisessa vielä vaiheenkääntömahdollisuus, jonka totesin pian täydellisen turhaksi kapineeksi bassossa. Jos tuollainen sattuu kohdalle, kerro.
† Sittemmin olen onnistunut jälkijättöisesti kiinnostamaan muutamasta muustakin tämän kategorian yhtyeestä, esimerkiksi Talking Headsista, Dead Can Dancesta ja U2:sta. A Certain Ratio Duran/Duran tai The Pop Group eivät oikein putoa vieläkään, Depeche Mode ja Gang of Four ovat vähän niillä rajoilla.
** Mick Karn on kertonut, että erityisesti häntä pänni Sylvianin tapa merkitä omiin nimiinsä yhdessä tehtyjä lauluja – mikä tietysti tarkoitti sitä, että laulujen teostokorvauksetkin kilisivät ainoastaan Sylvianin tilille.
‡ Samplerit tulivat laajempaan käyttöön vasta muutamaa vuotta myöhemmin.
