Queenin musiikin diggailu on ollut yksi niitä epäkoleita asioita joihin olen syyllistynyt koko ikäni, sen jälkeen kun innostuin bändistä joskus 1970-luvun puolivälissä. Uuden aallon myötä bändin musiikki alkoi tuntua vähän mahtipontisen naurettavalta silloiselle vakavamieliselle minälleni, joka ei välttämättä oikein kyennyt hahmottamaan kaiken sen mahtipontisuuden takana piilevää tarkoituksellista huumoria. Pohjimmiltaan bändi oli eräänlaista velmua jatkumoa vanhalle music hall -perinteelle enemmän kuin puhdasoppista hard rockia tai puhdasoppista sitä tai tätä. Vaikuttava varttituntinen suorana katsellussa Live Aidissa hätkäytti – ”jumaliste, täähän on ihan oikeasti kova bändi” – mutta seuraavan kerran tuli asiaa levykauppaan vasta Innuendon myötä, kun yltiö-överiksi vedetty nimibiisi oli radiosta kuultuna paljastanut itseironisen velmuutensa. Pian sen jälkeen kuuluikin suru-uutisia.
En ole aikaisemmin tainnut lukea yhtäkään historiikkia yhtyeestä. 70-luvulla niitä ei ollut tai ainakaan niitä ei olisi saanut Suomesta. Sittemmin niitä on julkaistu, mutta eipä ole tarttunut hihaan, ennen kuin kirjaston palautettujen korissa pisti silmään Peter ”Phoebe” Freestonen (David Evansin muistiinmerkitsemänä) kirjoittama Freddie Mercury (Omnibus Press, 1998).
Oopperan puvustajana työskennellyt Freestone palkattiin ensin vuonna 1979 Queenin kiertueelle esiintymisvaatteiden hoitajaksi ja sittemmin Mercuryn kotiin majoitetuksi, täysipäiväiseksi (kirjaimellisesti) ”henkilökohtaiseksi avustajaksi”. Siinä hommassa hän jatkoi aina isäntänsä kuolemaan asti vuonna 1991. Asetelma vaikuttaa jossain määrin viktoriaaniselta ja sitä se ilmeisesti olikin. Faroukh ”Freddie Mercury” Bulsara oli syntynyt vauraaseen Brittiläisen Kansainyhteisön parsilaiseen virkamiesperheeseen ja tottunut sekä kotona Sansibarissa että sittemmin sisäoppilaitoksessa Intiassa siihen että talossa on palvelijoita. Viktoriaanisuudesta elämä poikkesi kuitenkin monessa suhteessa. Mercury oli työntekijöilleen myös lojaali ystävä (ainakin niin kauan kuin hänelle oltiin lojaaleja) ja katsoi heidät myös erinomaiseksi biletysseuraksi.
Kirja ei ole minkään kronologinen elämäkerta, vaan Freestone kertoo kahdestatoista vuodestaan Mercuryn hommissa löysän temaattisin luvuin: ensin Queenin kiertueista, sitten levytyksistä ja niin edelleen, kunnes lopulta päästään viimeisiin kuukausiin, jolloin Mercury luopui muista paitsi kipulääkkeistä päästäkseen lopultakin eroon parantumattomasta sairaudestaan. Freestone on aina valmis antamaan jutun vaellella luvun varsinaisesta aiheesta jonnekin muualle. Suurin osa kirjasta onkin varsin löysää ja pinnallista jutustelua. Lukujen varsinaisia aiheita käsitellään miltei pintapuolisemmin kuin vaikkapa Freddien kotitalojen kalustuksen yksityiskohtia. Lukija oppii, ettei kirjan sankari juuri lukenut muuta kuin huutokauppaluetteloita, viihtyi koti-iltoinaan verkkareissa telkkarin ääressä, bailasi ankarasti (kunnes sairastui) ja piti seksisuhteet jotakuinkin erillään ystävyys- ja (jopa) rakkaussuhteista (jos hänellä sellaisia loppujen lopuksi oli), mutta kovin lähelle sisintään hän ei tunnu päästäneen edes ystäviään. Muutama viittaus lapsuuteen ja nuoruuteen hyvin konservatiivisessa (joskin rakastavassa) perheessä ja parsilaisessa yhteisössä on selittävinään tätä ainaista etäisyyden pitoa. Taitavan ja monipuolisen musiikintekijän työskentelyprosesseista ei juurikaan puhuta ja parisenkymmentä vuotta samalla kokoonpanolla toimineen bändinkin muut kolme (yhtä lailla osaavaa ja lahjakasta) jäsentä jäävät sivuhenkilöiksi. Mihinkään ei syvennytä juuri sivua–kahta kauemmaksi ajaksi ja useimmiten jutustelu jää ”sattuipa hassusti matkalla klubista” -pinnallisuuksiin. Valokuvaliitteen kuvakokoelmakin on ikävystyttäviä, turistikuvamaisia näpsälaukaisuja viiksekkäistä miehistä tuolla tai täällä.
(Tässä ”viiksekäs mies” ei ole mikään eufemismi mistään, vaan tarkoittaa miespuolista henkilöä, jonka ylähuulessa on karvoitusta.)
Kirja olettaa, että lukija tuntee Queenin ja Mercuryn tarinan pääpiirteet ennestään (ja sen tapahtumathan joka tapauksessa alkavat vasta bändin kenties luovimpien aikojen jälkeen). Bändistä, sen musiikista ja jäsenistä lieneekin kirjoitettu paljon laadukkaampia, valaisevampia ja antoisampia kirjoja kuin tämä. Ainakin niin voi toivoa.
