Amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, kitaristi ja äänittäjä J. J. Cale on menehtynyt eilen sydänkohtaukseen.

Monen muun lailla tutustuin Calen musiikkiin ensin muiden cover-versioiden välityksellä: olin kuullut Eric Claptonin tulkinnat ”Cocainesta” ja ”After Midnightista” hyvän aikaa ennen kuin sain käsiini alkuperäiset levytykset. Orkkisten kuulemisen jälkeen muiden tulkinnat eivät enää tuntuneet niin hienoilta. Ne olivat professionaalimpia, taitavampia ja hyväsoundisempia, mutta Calen musiikkiin ja ennen kaikkea hänen esityksiinsä oleellisesti kuuluva lämmin kodikkuus oli kateissa.

Kesti kauan tajuta, etteivät Calen levyt olleetkaan syntyneet siten miltä ne kuulostivat: niin, että joukko hyviä kavereita oli kokoontunut samaan huoneeseen soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa leppoisan rennosti. Vanhana äänittäjänä Cale oli äärimmäisen taitava luomaan illuusioita. Hänen esikoisalbuminsa Naturally on yksi ensimmäisiä äänitteitä jolla kuullaan rumpukonetta, ja myöhemmin hän on tyytyväisin mielin käyttänyt kaikkia mahdollisia äänitys- ja soitintekniikan uutuuksia vireenkorjauslaitteista synakitaroihin. Mutta levyt eivät kuulosta siltä. Ne säilyttävät leppoisan, kiireettömän luomutunnelman.

Laulajana ”Oklahoman kuiskaaja” on ollut myös hyvin tärkeä innoittaja ja rohkaisija minulle, joka ei ole koskaan onnistunut kuulostamaan rajulta rokkarilta tai jämerältä blues-shouterilta.

Livenä en Calea koskaan päässyt näkemään – hän inhosi lentomatkailua eikä ilmeisesti juuri poistunut kotimaastaan 1970-luvun jälkeen. Olen kuitenkin viettänyt ikimuistoisen puolituntisen juttelemalla hänen kanssaan puhelimessa 90-luvun puolivälissä, kun haastattelin häntä Rumbaan. Kyseessä oli niitä tapauksia, jolloin vietin jälkeenpäin hyvän tovin tuijottaen luuria ja miettien ”jumaliste, mä olen just jutellut puoli tuntia J. J. CALEN kanssa!”

Koetan etsiä haastattelun käsiini ja julkaista sen täällä blogissa, kunhan kerkiän.

• Tweet
• Pin It