Joskus 1970-luvun viimeisenä vuonna tulin tilanneeksi Fazerin musiikkikerho -nimisestä postimyyntipuulaakista halvan neljän älpeen boksin nimeltä The First Years of The Beatles, Cream, Who, Procol Harum. Beatles-levy koostuu lähinnä Tony Sheridanin kanssa Hampurissa tehdyistä äänityksistä ja muusta varhaissälästä. The Who -osuus – joka levyn etiketissä oli muodossa The First Ten Years – olikin sitten erinomaisen pätevää kamaa. Procol Harum ei minulle (silloinkaan) niin suuresti kolahtanut. Mutta se, mikä kolisi, ja lujaa, oli jostakin syystä Cream.
Sittemmin minulle selvisi, että kansion Cream-levyn sisältö oli itse asiassa bändin esikoisalbumi Fresh Cream (1966) – tosin sellaisena kahdentoista raidan versiona, joka Wikipedian mukaan julkaistiin ainoastaan Ruotsissa ja josta, näin ollen, puuttuu jenkkiversion avausraita ”I Feel Free”. Niinpä aloitusraitana oli ”N.S.U.” ja kyseinen laulu teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Meidän kotistereomme kaiuttimet oli nimittäin sijoitettu kirjahyllyyn sellaisiin asentoihin, että kappaleen jännitteisen välikkeen bassokahdeksasosat kuulostivat aivan hillittömän makeilta.
Sitä kuunnellessa minä päätin haluta basistiksi.
Nykyään Fresh Cream kuulostaa soundeiltaan aika tumpulta, paikoin perin rosoiselta ja demomaiselta, minkä lisäksi sitä vaivaa 60-luvun kummallinen stereokuvaihanne: kitara soi vasemmassa kaapissa, basso ja rumut oikeassa, laulu on keskellä. 70–80-luvun taitteessa tuli kuunneltua kuitenkin paljon perin rosoisia ja demomaisia punkäänitteitä, eikä Creamin klassikko poikennut ajan normista niin paljon kuin nykyään. Esikoislevyllään Cream ei vielä sortunut myöhempien (osittain livenä äänitettyjen) albumiensa päämäärättömään (mutta kiinnostavan kuuloiseen) jammailuun, vaan biisit pysyivät koossa erinomaisesti ja soolot lyhkäisinä. Samoihin aikoihin kiinnostuin bändin kitaristin Eric Claptonin myöhemmästäkin tuotannosta, mutta siitä huolimatta minuun vetosi Creamissa nimenomaan ns. rytmisektio. Ginger Baker on jotakuinkin ainutlaatuinen rumpali, ensimmäisiä rockrumpaleita joka käytti kahta bassorumpua: hänellä ne olivat nykyisestä metallinormista poiketen erikokoisia ja eri vireessä. Hän ei soittanut niillä tasaista tykytykytykytyky-komppia vaan, kuten hän eräällä videolla on kertonut, käytti vasemman jalan isompaa (ja matalampaa) bassaria komppiin ja oikean jalan bassaria solistisempana instrumenttina. Fresh Creamin ”Toad” on jotakuinkin ainoa levytetty rumpusoolo, jota viitsii kuunnella muutenkin kuin vain tekniikkamielessä.
Mutta kaikesta huolimatta minun sankarini tässä bändissä oli alusta alkaen Jack Bruce. Hienoääninen laulaja, hyvä huuliharpisti, erinomainen lauluntekijä ja, ennen kaikkea, basisti, joka ei jäänyt bändikaveriensa varjoon. Olen sittemmin yrittänyt opetella soittamaan joitakin hänen riffejään, ja vaikka oikeat sävelet saakin haltuun kohtuullisella treenaamisella (ja jos ei muuta niin lunttaamalla jonkun parempikorvaisen transskribtiosta), oikea taimi ja soundi onkin sitten mutkikkaampi juttu. Cream ei tarvinnut toista kitaristia, ei koskettimia eikä muutakaan sälää. Ei niille olisi ollut äänikuvassa tilaakaan.
Viime aikoina, kun olen äänitellyt uusiksi joitakin parhaita biisejäni ja pyrkinyt basso-osuuksissa irtautumaan pelkästä (itse säveltämästäni) sointukulusta, huomaan turvautumani melkein vaistomaisesti jonkinlaiseen Jack Bruce -henkiseen työkalupakkiin. Olen jopa lisännyt bassosoundiin hieman säröä. Niin, ja muutama ensimmäinen säveltämäni ja silloiselle bändilleni Kumpula-projektille tuomani biisi olivat oikeastaan silkkoja bassoriffisarjoja. Yhden niistä osaan edelleenkin ulkoa.
Creamin tunnetuimmat ja ehkä parhaat biisit ovat myöhemmillä levyillä: ”Sunshine of Your Love” Disraeli Gearsilla (sillä jonka kannen katsomiseen tarvitaan aurinkolasit), ”White Room” Wheels of Firellä, ”Badge”* Goodbyellä. Fresh Cream oli minulle kuitenkin ensikosketus ja siksi erityisen rakas.
Yritin löytää hyvälaatuista videopätkää bändin 1960-luvun esityksistä, mutta hieman huonolla menestyksellä. Joten laitetaan ”N. S. U.” sellaisena versiona, jona se kuultiin vuoden 2006 reunion-keikoilla Royal Albert Hallissa. Äijät ovat vanhempia, soitto seesteisempää, mutta olennainen välittyy edelleen.
.
