Siinä vaiheessa kun pääsimme Howard-teatterin pöytään illallisen ja konsertin ääreen kello oli täälläkaupungissa kahdeksan illalla, mutta suomikotona ja elimistössä kolme yöllä. Olimme olleet valveilla noin 23 tuntia, siitä merkittävän osan lentokoneissa. Mutta kun kerran liput oli hankittu, niin lähdimme nukkumisen sijaan seikkailemaan Washingtonin metrojunilla kohti konserttipaikkaa.
Howard-teatterin konserttityylin soisi yleistyvän Suomessakin: siihen olen kotomaassa törmännyt vain Tampereen musiikkiteatteri Palatsin vähän koreampana ja kalliinpana versiona. Salissa on pöydät, esityksen alla (tai sen aikana) voi syödä hyvin ja juoda kaikessa rauhassa, jos siltä tuntuu. Joratakin voi, jos siltä tuntuu. Rock on jo kauan sitten ollut niin keski-ikäisten musiikkia, että sitä voisi ainakin jossain panna esille myös tyylikkään keski-ikäisesti… ja kissakala oli hyvää, ja S:n hampurilaisen mukana tulleet ranskikset todella hyviä.
Illan ensimmäinen esiintyjä Thom Chacoin soitti sympaattisen vanhakantaista singer/songwriter-protestikamaa. Pääesiintyjä, Los Lonely Boys, on (minun korvalleni) eräänlainen nuorempi ja aavistuksen verran popimpi versio Los Lobosista – tai, toisaalta, soittaa aika lailla samanoloista musiikkia kuin Los Lobos 1980-luvulla ennen akustista La Pistola y El Corazón -levyä ja sitä seurannutta kokeilevampaa kautta. Livenä Los Lonely Boys oli vallan toimiva trio, joka tosin sortui vähän turhan monta kertaa tylsähkön pitkiin sooloiluihin.
Ja koska täällä on sunnuntai vielä monta tuntia, saatte sunnuntaivideon Los Lonely Boysilta.
Sikeästi nukutun yön ja pikaisen aamiaisen (hotellin pikakahvilan croissantin rasvalla olisi saanut voideltua useammankin ompelukoneen) oli vuorossa kunnon turistitoimintaa: Washington-kiertoajelu.
Tämän kaupungin nähtävyyksiin on välillä vähän vaikea suhtautua: ne ovat teeveestä (ja elokuvista) niin tuttuja. Valkoinen talo. Lincoln Memorial -monumentti. Capitol. Oveliskimainen Washington-monumentti. Valkoisen talon edessä oli pakko sanoa ääneen: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington”. Ja Arlingtonin sotilashautausmaan kivirivistöjä katsellessa alkaa väistämättä soimaan päässä ”Let the Sunshine In” Milos Formanin Hair-elokuvatulkinnasta.
Washington on miellyttävän väljän oloinen, puistojen täyttämä kaupunki. Sellainen, mihin on helppo sijoittaa romanttisen elokuvan ulkokohtauksia (median luomista mielikuvista ei pääse eroon paikan päälläkään). Kaupungissa on ilmeisen erinomaisesti toimiva metroverkosto, mutta asemat ovat kyllä todella ankean oloisia, hyvin hämärästi valaistuja betonihalleja. Vielä ankeampaa arkkitehtuuria kuin VR:n kehnoimmat lähijuna-asemat Helsingin seudulla, ja se on jo aika ankeaa…
Sellaista täällä tänään. Huilaamme vielä tovin ja käväisemme kahvilla. Reissun konserttiputki jatkuu tänä iltana, itse asiassa aivan samassa salissa kuin eilinenkin keikka. Lisää kuvia ja kertomuksia, jahka keritään ja jaksetaan.
Täällä J. Pekka Mäkelä, Washington.
Vietnam-muistomerkin keskustelun olin jo kokonaan unohtanut. Pitääpä verestää muistikuvia siitä. 9/11 Memorial on jotenkin omassa mielessä tehnyt tuon nimilista-asian jotenkin itsestäänselväksi.