Kesällä 1980 käväisin Tampereella tapaamassa kummitätiäni. Olin päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, ja yli kymmenvuotiseksi venähtäneen lähetyssaarnaajauransa jälkeen fysiikan- ja matematiikanopettajana työskennellyt Helvi-täti tarjosi minulle vanhoja yliopisto-oppikirjojaan. (Niistä ei ollut opintojen kannalta juurikaan hyötyä, lienevät jossain ullakolla kyllä edelleenkään. Mutta ele oli kaunis, ja Helvi-täti muutenkin loistava tyyppi.)
Ennen junan lähtöä piipahdin vielä Epeksessä kuluttamassa rahani äänilevyihin. Jostakin syystä rahaa vielä jäi, ja Sokokselta hihaan tarttui vielä yksi levy.
Olin luultavasti kuullut Peter Gabrielin kolmannelta Peter Gabriel -nimiseltä albumilta biisin tai pari radiossa: ainakin sen, jossa Kate Bush (kuten juontaja paljasti) lauloi toistuvaa säettä, jossa minun korvani mukaan sanottiin ”She’s so confident”. Sitä paitsi levyä kehuttiin Soundissa siihen tyyliin, että päätin ottaa riskin.
Olin kuitenkin luultavasti jotakuinkin valmistautumaton siihen, mitä sain levyltä kuulla. Peter Gabriel on itsekin todennut, etteivät laulujen henkilöt ole aivan… terveitä. Ja jos tekstimaailman pystyikin vielä sivuuttamaan, levyn äänikuva oli vuonna 1980 vähintäänkin omituinen.
Rumpusoundien kovaa rymisevä päällekäypyys hämäsi hieman sitä, ettei levyllä kilise, helise tai suhise ainoakaan symbaali. Soundimaailma oli aggressiivinen ja särmikäs, ei hevihengessä vaan jollakin aivan uudella tavalla. Toinen levyllä soittavista rumpaleista, Gabrielin vanha bändikaveri Phil Collins teki tällä levyllä kehitetystä rumpusoundista (symbaalien keralla, tosin) eräänlaisen tavaramerkkinsä muutamaa vuotta myöhemmin, ja ns. geitatulla kaiulla muokattuja rumpu- ja rumpukonesoundeja kuultiin vuosikymmenen kuluessa riesaksi asti. Silti PG III kuulostaa edelleenkin hämmentävältä. Gabriel oli kuulemma saanut vaimoltaan lahjaksi silloin upouuden (ja kalliin) Linn LM-1 -rumpukoneen, ja ruvennut säveltämään tämän laitteen avulla hyvin erilaista musiikkia kuin mitä hän oli tehnyt aikaisemmin Genesisissä tai kahdella ensimmäisellä soololevyllään. Rumpukonetta levyllä ei kuultu, vaan oikeat rumpalit soittivat samat rytmit uusiksi. Levylle koottiin muutenkin perin eksentristä porukkaa: progefanit saattoivat järkyttyä yhtä paljon kuin punkin ystävät siitä, että biiseillä soittivat kaikessa sovussa sekä King Crimsonin Robert Fripp että The Jamin Paul Weller.
Levyllä oli mukana Gabrielin hommissa vieläkin viihtyvä mestaribasisti Tony Levin, joka osaltaan sai minut innostumaan bassonsoitosta ja aukaisi korvia monille tyylilajeille ja soittotekniikoille.
Uusi aalto oli jo avannut korviani sille, että musiikissa voi laulaa… aika monenlaisista aiheista. PG III aukaisi lisää. Joskus yli viisitoista vuotta myöhemmin tulin tehneeksi jokseenkin suoran suomennoksen albumin kirskuvasta avausraidasta ”Intruder”:
Tiedän, miten tiirikoilla ikkunoita aukaistaan
Tiedän, miten hiljaisesti huoneen halki astellaan
Tiedän, miten laatikoistas tavaroita poimitaanPuhelinlangat
Puhelinlangat leikkurilla katkeaa
Hiljaisuus mua
Mua kiihottaaNautin, kun vaistoan sun tuloni aavistavan
Nautin tuntea sun hengitystäs salpaavan
Nautin koskettaa, sun vaatteidesi tuoksuaKuin varas yötä rakastaa
Kuin varas yöllä
Kuin varas yöllä uhrinsa rengastaa
Tämän laulun kertoja ei ole ainoa, jolla on ongelmia. ”Family Snapshot” kertoo pakkomielteestä saada kuuluisuutta poliitikon salamurhaajana. ”Not One of Us” jättää toisenlaiset ulkopuolelle, ”Games without Frontiers” laventaa samaa teemaa valtioihin, rajoihin ja sotiin. ”No Self Control” ja ”I Don’t Remember” kertovat nekin henkisistä ongelmista ja ”Lead a Normal Life” mielisairaalaan päätymisestä. ”And Through the Wire” puhuu kommunikaation vaikeudesta ja ennakoi, tavallaan, netti-ihmissuhteita. Levyn päätösraita ja luultavasti tunnetuin kappale ”Biko” antaa tavallaan esimakua Gabrielin seuraavasta soololevystä (jonka senkin nimi on Peter Gabriel, paitsi Yhdysvalloissa Security): se on rytmeihinsä afrikkalaisia aiheita hakeva kunnianosoitus poliisien murhaamalle eteläafrikkalaiselle kansalaisoikeustaistelijalle ja samalla (rauhanomainen) taistelulaulu:
Voit puhaltaa kynttilän
muttet voi puhaltaa tulta
kun tuli alkaa tarttua
tuuli kohottaa sitä korkeammalle
1980-luvulla Peter Gabrielista tuli myös musiikkivideotaiteen edelläkävijä. ”Games without Frontiers” näyttää nykysilmin ehkä primitiiviseltä, mutta monia sen kuvia ja aihelmia on kyllä käytetty myöhemminkin, monta kertaa… ja mukana olevia ”duck and cover!” -atomisota-valistusfilmipätkiä nähtiin pari vuotta myöhemmin hillittömässä absurdiudessaan pelottavassa Atomic Café -elokuvassa.
(Kate Bush muuten itse asiassa laulaa kappaleen nimeä ranskaksi: Jeux sans frontières.)
