Maanpakolaisten planeetta on kirjoitusjärjestyksessä toinen Ursula K. LeGuinin ”hainilaissyklin” kirjoista. Se ilmestyi alkuaan vuonna 1966, samana vuonna kuin edeltäjänsä Rocannonin maailma. Suomennosta (Jyrki Iivonen, Avain) jouduttiin odottamaan viime vuoteen asti.

On kyllä ihan ymmärrettävää, etteivät nämä hainilaissyklin alkupään teokset ole olleet kustantajien kannalta kovinkaan kiinnostavia. Kirjasarjan kantavat ideat – ennen kaikkea ajatus monien planeettojen Ekumeeni-nimisestä yhteisöstä – ovat vielä olleet hakusessa. Rocannon oli lähinnä tavanomaisehko fantasia-seikkailu/matkatarina, Maanpakolaisissakin pysytään lähellä tallattuja polkuja. LeGuinin mestariteoksille niin oleelliset sosiaali- ja kulttuuriantropologiset (nekin ovat tieteitä!) teemat ovat vasta tulossa muutamaa vuotta myöhemmissä helmissä, ennen kaikkea Pimeyden vasemmassa kädessä ja Osattomien planeetassa.

Tämän kirjan kohdalla tuntuu, että LeGuin on tavallaan aavistellut tulevia, mutta ei vielä tuntenut itseään riittävän valmiiksi sukeltamaan syviin vesiin. Tältä kantilta lukien ajatus sijoittaa joukko (tulevan) Ekumeenin tutkijoiden jälkeläisiä loukkuun primitiivisten ihmisen sukulaisten asuttamalle planeetalle – vailla matkustus- ja kommunikaatiomenetelmiä muun Linnunradan kanssa – tuntuu ikään kuin turvalliselta ratkaisulta jättää niihin liittyviä kysymyksiä sivuun. Kohtaamisen ja outouden teemat itävät, mutta eivät vielä kuki. Tuloksena on sujuvasti kulkeva pieni seikkailutarina talven tulosta, pohjoisen barbaareista ja heidän hyökkäyksestään.

Onneksi LeGuinilla oli sitkeyttä ja kustantajan armoa jatkaa asetelman kehittelyä. Kirjailijalle Maanpakolaisten planeetta on tavallaan lohdullinen: mestarikin oli ensin pelkkä kisälli.

• Tweet
• Pin It