Olen viime aikoina lukenut kohtuullisen paljon sarjakuvaa. Viiteen osaan jaettu Bloom County: The Complete Library (The Library of American Comics / IDW Publishing) kartoittaa Berkeley Breathedin Bloom County -strippisarjakuvan koko kaaren 1980–1989.
Samalla kirjat kartoittavat amerikkalaista (kulttuuri)historiaa Ronald Reaganin kauden alusta George Bush vanhemman kauden alkupuolelle. Amerikkalaisella poliittisella kartalla Breathed on kiistämättömän epäilyttävä vasemmistoliberaali, joten sarjakuvankin miljöönä toimiva Bloom County -niminen keskilännen pikkukaupunki on jatkuvassa vastahangassa etelän konservatiiveja, New Yorkin miljardöörejä ja Washingtonin haukkoja vastaan, siitäkin huolimatta ettei Radikaalilla Niittypuolueella ole asettaa republikaanien vastapresidenttiehdokkaiksi kuin kuollut (tai päihdekoomassa tajuton) Bill-kissa ja varapresidenttiehdokkaaksi naiivi ja herkkäuskoinen Opus-pingviini: ”America is ill, so is Bill: Bill the Cat for president!”
Albumien sivunlaitoihin sijoiteltujen kommenttien perusteella Breathed ei ollut kovin hyvin perillä sanomalehtisarjakuvan lainalaisuuksista eikä kirjaamattomista laeista: niinpä hänen stripeissään eläimet puhuvat ihmisten kanssa muina miehinä (paitsi Bill-kissa, joka enimmäkseen keskittyy karvapallojen oksenteluun ja kaiken mahdollisen päihdyttävän imuroimiseen), yksi päähenkilöistä istuu pyörätuolissa, joka kaverien kesken muuttuu välillä USS Enterpoop -avaruusalukseksi, hyvän maun rajoja koetellaan (ainakin varovasti) muun muassa esittelemällä, tekijän mukaan, valtalehtisarjakuvien ensimmäinen lesbosivuhenkilö Alf Mushpie ja sanfransiscolaista hotellia pitävä, tukevasti keski-ikäinen s/m-homopariskunta. Tähän aikaan kukaan ei vielä katsonut aiheelliseksi paheksua kyseisten hahmojen aikamoista kliseisyyttä: sen aika tuli myöhemmin. Melkoisen paljon sarja leikittelee muutenkin sukupuolirooleilla, näin jälkikäteen tarkastellen. Myös uskonnoilla ja uskoon hurahtamisella pilaillaan enemmän kuin nykyään ehkä pidettäisiin sopivana: Bill-kissaa käydään pelastamassa harekrišnojen kommuunista, mutta myöhemmin hänestä kuoriutuu yllättäen kiihkokristillinen teevee-evankelista. (Välillä hän ehti kuolla hedonistisena sarjakuvatähtenä, tulla kloonatuksi eloon juuri ajoissa ennen presidentinkampanjansa huipennusta ja tehdä uraa saatanallisena hevimetallitähtenä.)
Luin Bloom Countya ensi kertaa vasta 1990-luvulla, jolloin sarjakuvan pikkukaupungin ulkopuolisen maailman kylmyys ja kovuus tuntui olevan paljon lähempänä lama-Suomen tunnelmia kuin vielä hippimäisen positiivisella 1980-luvulla (kuten sen itse koin). Niinpä sarjoissa on remellyksen, kohelluksen ja ilkeilevänkin irvailun alla laatuhuumoriin monesti oleellisena osana liittyvä surumielisyys ja haikeus, muuallakin kuin vain sarjan naissivuhenkilöiden (tai Opuksen) katseessa. Kaikkien kymmen vuoren pitkien ja lyhyiden, suunniteltujen ja spontaanisti syntyneiden juonikaarten lukeminen lähes putkeen vain korostaa surumielisyyden sävyjä.
Mutta vaikeaa näitä juttuja on silti lukea vetämättä suupieltä vinoon virneeseen. Edes silloin, kun niitä lukee tiesmonetta kertaa. Ja joka tapauksessa tässä täydellisessä kattauksessa on mukana monta sivujuonta jotka ovat puuttuneet aikaisemmista valikoima-albumeista.
Ah, nämä kokoelmat ovat kyllä houkuttaneet, olen niitä aikaisempia valikoimia lukenut mutta niissä tosiaan on skippailtu joitain pätkiä (ainakin se Alf Mushpie oli vain viittauksena mukana).
Sukupuolirooleista löytyy tosiaan muutama pitempikin tarinakokonaisuus ja politiikkaa pyöriteltiin ahkerasti (vaikka verrokkiinsa Doonesburyyn verrattuna Bloom County onkin paljon populaarikulttuurikeskeisempi ja anarkistisempi).
Ja omaan kielenkäyttööni on sarjasta tarttunut ainakin ”Stereotypes: language of hate”. Ja ”weighty brass”.
Sarjan naishahmoilla oli kyllä valitettava taipumus kadota kuvioista kesken kaiken, lukuun ottamatta tietenkin sitä yhtä jota ensin luultiin mieheksi ja joka pysyi ainakin satunnaisesti mukana melkein loppuun asti…