Totesinkin tuossa viime heinäkuussa, etteivät Sielun veljet olleet koskaan parhaimmillaan festarikeikoilla. Kyseinen kvartetti kannatti mennä katsomaan klubiympäristöön, suljettuun tilaan, missä sekä nelikon holtittomuutta lähentelevä kohkaus että romuluisen rosoinen soundi ja soitto sopivat paremmin. Siihen nähden viime kesän Ilosaarirockkeikka olikin oikeastaan positiivinen yllätys, ja odotukset olivat korkeammalla eilen kun pääsimme näkemään Siekkarit pitkästä aikaa ns. luonnollisessa ympäristössä Tavastialla.

Setti oli muuttunut kesästä (esimerkiksi ”Lapset” oli tipahtanut pois), mutta pysytteli edelleenkin enimmäkseen alkuaikojen esoteerisemmissa paloissa. Tämä sopi mainiosti, sillä itselläni kiinnostus alkoi aikanaan hiipua joskus Kuka teki huorin -levyn tietämissä bändin ilmiselvästi itsekin leipääntyessä.

Vuoden 2011 Sielun veljet on selkeästi ammattimaisempi, rutinoituneempi ja tavanomaisemmin ”rock” kuin joskus silloin. Holtiton kohkaus ja improvisoidut yllätykset on hylätty, lauteilla soittaa osaava, luistava, kulkeva, isosoundinen rockbändi. Vanhojen aikojen henkeä (tai ainakin sellaisen jäljitelmää) näkyi hetkittäin vaikkapa Alangon ja Orman kieliäkatkoneessa kitarapanokohtauksessa – en tiedä oliko homma mietittyä vai ei, mutta illuusioillahan taiteessa on ennenkin pelattu.

Ihan samanlaiseksi ”hetken paluu vuoteen 1980” -yhteislauluksi keikka ei sentään mennyt kuin Pelle Miljoona OY viime keväänä, mutta nostalgiaa oli ilmassa riittämiin. Kiertueen eräänlaiseksi ajankohtaiseksi tunnussävelmäksi muodostunut ”On mulla unelma” tavoitti paljon vanhasta vimmastaan: ”Mä pyyhin perseeni siniristilipulla / ja laitan älläsdeetä syömään Suomen leijonan!” Encorena soitettu ainoa hitti ”Peltirumpu” soi vähän intohimoisemmin kuin Rokissa, keikan huippuhetkeksi muodostui kuitenkin, kuten viimeksikin, raivokas tulkinta Tuomari Nurmion ”Huda hudasta”. Sen verran ajat ovat muuttuneet, että Tavastia oli liian täysi kunnon joraamiseen (ja yleisö osaltaan liian keski-ikäistä), mutta paikoillaan hytkyenkin sai kyllä sujuvasti hien pintaan.

Siekkari-reunion oli pitkään ajatuksissa pikemminkin pelottava kuin innostava ajatus: tähän yhtyeeseen liittyi liian paljon mielettömän hienoja keikkamuistoja ajan tuomine lisäkultauksineen. Ei bändi tietenkään ole sama kuin silloin – enhän minäkään ole sama – eikä meno ole alkuunkaan yhtä mieletöntä, mutta parempia nämä kaksi keikkaa ovat oikeastaan olleet kuin etukäteen osasi odottaa. Tai pelätä. Toivottavasti tyypit tajuavat pistää homman tällä kertää ajoissa pakettiin. Livelevyn voisivat kyllä julkaista keikkojen parhaista paloista, Siekkarien vanhat konserttitallenteet ovat järjestään teknisesti niin surkeaa kamaa.

• Tweet
• Pin It