Tapio Koivukari luki viime kesänä Messilän kirjailijakokouksen Avoimen mikin illassa pätkän valmistumaisillaan olevaa romaaniaan Ariasman: kertomus valaanpyytäjistä (Johnny Kniga 2012), ja kun kirja sitten ilmestyi, piti se saada käsiin jo ihan tuon pätkän vetovoimasta.
Eletään 1600-luvun alkua. Islannin vesillä alkaa liikkua baskilaisten valaanpyytäjien suuria laivoja. Islantilaisten itsensä suhtautuminen vaihtelee ihmisestä ja tilanteesta riippuen ilahtuneisuudesta epäluuloon ja, lopulta, myös silmittömään vihaan. Kaukaa etelästä tulleiden suurten laivojen mukana syrjäisellä saarella tapahtuu pitkästä aikaa edes jotakin uutta. Toisaalta tummapintaisten etelänmiesten uskotaan tulleen pahoissa aikeissa, viemään rehellisten islantilaisten valaat (joita islantilaiset eivät itse osaa pyytää), lampaat, elinkeinot ja (tietenkin) naiset.
Kuulostaako tutulta? Niin minustakin.
Ariasman perustuu vahvasti tositapahtumiin ja pian tapahtumien jälkeen muistiin kirjoitettuun aikalaiskertomukseen. Koivukarille pitkään pohdiskellun tarinan uuden version kirjoittaminen on epäilemättä motivoitunut osittain siksi että se on, monessakin suhteessa, edelleen perin ajankohtainen. Muukalaispelon harhaisimmat, lapsellisimmat ja naurettavimmatkin muodot putkahtelevat pintaan milloin mistäkin, joskus jopa akateemisten kansalaisten muka vakavaan tietoon perustuvina ”totuuksina”. Mutta tässä romaanissa kyse ei ole pelkästään siitä. Kirjan nimen motiivi selvisi vasta vähitellen, kun erään henkilön motiivit (ja mahdollisuudet) lietsoa muukalaisvihaa alkoivat paljastua. Toisaalta leppoisantahtisen tarinoinnin myötä paljastuu, miten lähellä kaukaisten maiden kansojen edustajien toiveet, haaveet, tarpeet ja tavoitteet pohjimmiltaan ovat. Ongelmana on kommunikaatio, ennen kaikkea sen puute, ja lyhytnäköinen tahtootahtoo-ajattelu, sekä auktoriteettiusko, johtajuuden ottaminen ja palvominen, joiden jalkoihin luontainen terve järki, reiluus ja inhimillisyys kovin kerkeästi jäävät.
Kirja kertoo, osin rivien välissäkin, myös siitä miten suuria ympäristömuutoksia ihmiset ovat aiheuttaneet jo kauan ennen teollistumisen aikakautta. Syy baskien yhä kauemmaksi ulottuville johtui siitä, ettei tuotetta enää saanut lähempää. Traania eli valaanrasvaa oli poltettu jo satoja vuosia (mm.) kirkkojen kynttilöissä, ja Biskajanlahden kotivesien muinoin runsas valaskanta oli teurastettu sukupuuttoon jo monta sukupolvea sitten. Islantilaiset ovat puolestaan jääneet rantavesien kalastajiksi, muistelemaan menneiden aikojen laivanrakentajia ja merenkulkijoita, koska menneiden aikojen laivanrakentajat ovat kaataneet saaren harvat metsät laiva- ja polttopuita saadakseen. Nuorempi polvi joutuu keräilemään satunnaisesti rantaan kulkeutuvia ajopuita ja rakentamaan pienet kalastusveneensä ja talonsa niistä, niistä ja rantaan ajautuneiden kuolleiden valaiden luista ja hetuloista. Muuta ei ole, paitsi kiviä ja kehnoja laitumia lampaille. Nämä asiat on hyvä muistaa nykymaailmassa, jolta on muutamassa vuosikymmenessä loppumassa sekä traanin korvikkeeksi keksitty maaöljy että moni harvinainen, mutta kommunikaatio- ja tietotekniikalle korvaamattoman arvokas metalli.
Koivukari kuvaa 1600-luvun maailmaa, merenkulkua ja valaanpyyntiä leppoisan tarinoivaan, murteensävyiseen tyyliin. Epäilen, etten olisi pysynyt merielämän kuvausten kohdalla kartalla lainkaan niin hyvin, ellen tietäisi asioista jo valmiiksi yhtä ja toista; paha toisaalta sanoa, olisiko lukunautinto siitä mitenkään suuresti vähentynyt. Sillä hieno kirja on kyseessä.
