Periaatteessa en lue toisten kirjoittamaa fiktiota ennen kuin oman kirjan käsikirjoitusversio numero yksi on valmiina, mutta koska a) tapasin Olli Jalosen Messilässä ja kovin pikaiseksi jääneen juttutuokion perusteella hän on äärimmäisen fiksu ja sympaattinen ihminen, b) koska hänen Messilä-alustuksensa teki vaikutuksen, c) koska Poikakirjaa (Otava 2010) kehuttiin Messilässä niin estoitta ja d) koska sen voi väljästi katsoen olevan (ainakin tunnelmiltaan) lähdemateriaalia Muurahaispuuhun, e) koska kirja tarttui kaupasta hihaan ja f) koska siltä nyt vain tuntui, vietin rauhallisen juhannuspäivän kuroen edes hivenen pienemmäksi kirjallisen sivistykseni erästä isoa aukkoa.
En tiedä missä määrin tätä romaania voi pitää omaelämäkerrallisena – muutama tekstin viite antaa ymmärtää että ehkä paljonkin – eikä se välttämättä ole edes oleellista, mutta etenkin tarinan alkupuolella olin aistivinani, että lähes vuosikymmenen ikäero Ollin, minun ja Kirjavaisen Saken välillä näkyy. Vaikutelma väheni kirjan etenemisen mittaan. Lopultakin Poikakirja on suhteellisen ajaton kuvaus koulupojan kasvamisesta perheen täyttämästä lapsuudesta koulun ja koulukaverien myötä aina siihen asti, kun teini-ikä ja alkuun pelottavakin seksuaalisuus alkavat hiipiä osaksi elämää.
Kirjan nimi on yksinkertaisuudessaan sikäli uteloittava, että 1950–60-lukujen koulupojan nuoruuteen (luultavasti väistämättä) kuulunut kirjallisuuden sittemmin hiipunut laji, poikakirjat, eivät nouse esiin kovinkaan vahvasti esiin. Poikakirjamentaliteettia edustaa kaikkein vahvimmin sotaveteraaniopettaja, jolle on yhä jäänyt päälle nuoruusaikojen jämerän militantti uho siitäkin huolimatta, mitä sota on tehnyt sekä hänelle itselleen että myös hänen tovereilleen (jos hänellä sellaisia on koskaan ollut). Opettajan kohtalon kautta Jalonen myös viestii, että jotakin on muuttunut lopullisesti, että entiseen ei ole paluuta, ei kirjan kertojan omassa elämässä eikä myöskään suomalaisessa elämänmuodossa. Aika on muuttunut, maailma myös, eikä Suomi voi jäädä eristyksiin sormet korvissa ja silmät ummessa.
Vaikka Jalonen ei asiaa suuremmalti korosta, olin lukevinani vähintäänkin rivien välistä saman kehityksen jota olen omalla kohdallani pohtinut viime aikoina paljon: kuinka koululaisen maailma pikku hiljaa alkoi laajeta, ensin kodin ja perheen, koulun ja luokkatovereiden ynnä lähimetsien leikkien ja seikkailujen pienestä, loogisesti toimivasta ja turvallisen rajatusta kehästä vähitellen yhä laajemmalle, muihin kaupunginosiin, perheystävien mökeille (jotka muodostivat toisaalta oman, pienen, suljetun kehänsä) ja lopulta lehtien, radion ja television kautta kattamaan ison osan maapalloa. Avaruuttakin: Jalosen koulupoika kasvoi teini-ikään silloin kun ensimmäiset avaruusluotaimet lensivät kohti muita planeettoja.
Tätä Jalonen ei suuremmalti korosta, eikä oikeastaan muutakaan. Hänen tarinansa on pienien sattumusten, hiljaisten tragedioiden, puoliääneen mumistujen surujen ja ilojen tarinaa, rivienvälien tarinaa. Kauniisti kudottu kertomus nuoren pojan elämästä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään erityisen poikkeuksellista kenenkään muun kuin pojan itsensä kannalta: se on hänen elämänsä, hänen ainoa elämänsä, ja hänelle asiat tapahtuvat aina ensimmäisen kerran. Vähitellen hän alkaa tajuta myös, että monet asiat tapahtuvat viimeisen kerran, että hitaasti muuttuva jatkuvuus saattaa toisinaan katketa hyvinkin terävästi.
