Suomen vuoden 1918 sisällissota lienee monessa suhteessa tyypillinen sisällissota. Se oli verinen, katkera ja kaoottinen. Sen tapahtumista, niiden oikeutuksista ja jopa sodan nimestä on kinasteltu vuosikymmeniä. Muistot, katkerat muistot, eivät suostu vieläkään kuolemaan, vaikka käytännöllisesti katsoen kaikki mukana olleet ovat kuolleet. Nykyisten kinastelijoiden muistot ovat usein koulussa (huonosti) opittua, jo oppiessa vääristynyttä tietoa (suuntaan tai toiseen), tai sitten kirjoista, elokuvista tai näytelmistä (Täällä Pohjantähden alla kaikissa kolmessa formaatissa) omaksuttua ja kuviteltua.

En tiedä, onko suomalaisten vimma pitää omia sotiaan jonakin aivan erityisenä ja poikkeuksellisena yleismaailmallinen ominaisuus, vai onko kyse esimerkiksi siitä, että jatkosotaa on niin paljon vaikeampaa puolustella, jos se liitetään osaksi toisen maailmansodan yleistä kulkua ja saksalaisten silmittömän aggressiivista ja totalitaristista hyökkäyssodankäyntiä? En tosiaan tiedä. Vasta suurvaltamiehityksestä vapautuneissa itsenäistyneissä maissa äärimmäisen väkivaltaiset kriisit, despotismi ja joukkomurhat ovat joka tapauksessa perin yleinen ilmiö. Suomi ei ollut poikkeus.

Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun toimittama Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY 2009) pyrkii olemaan objektiivinen, toteava ja analysoiva alkuvuoden vuoden 1918 tapahtumien ynnä niiden syiden ja seurausten yleisesitys. Se pohjustaa kuvailemalla Suomen suuriruhtinaskunnan osuutta Venäjän sotaponnisteluihin maailmansodassa: Suomalaisia vapaaehtoisia värväytyi aluksi jonkin verran Venäjän armeijaan, muuten suomalaiset lähinnä hyötyivät sodasta, koska tarviketilaukset toivat maahan rahaa ja työpaikkoja. Yksikamarinen eduskunta oli tuonut valtiopäiville jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin työväestön edustajat, mutta isot kysymykset – torpparikysymys, työaikalait – odottivat yhä ratkaisemistaan. Muun Venäjän sota oli sen sijaan kuihduttanut nälänhätien partaalle, ja lopulta keisarivalta romahti maaliskuun vallankumouksessa 1917, ja sitten kaoottinen porvarishallinto romahti puolta vuotta myöhemmin lokakuun vallankumouksessa bolševikkien valtaannousuun. Suomessa sekä oikeiston että vasemmiston itsenäisyysmieliset näkivät tilaisuuden koittaneen. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen hetkellinen yksimielisyys alkoi nopeasti rakoilla, katastrofaalisin seurauksin.

Kuten Pikkujättiläinen toteaa, Suomen sisällissota oli siinä suhteessa merkillinen, että jotakuinkin kaikki hävinneen osapuolen vaatimukset toteutettiin muutaman vuoden kuluessa: torpparit ja mäkitupalaiset saivat maata, säädettiin työaikalaki, kaikki pääsivät kouluun ja sitä myötä urakehitysmahdollisuudet demokratisoituivat. Eikä Suomesta sittenkään tullut Saksan keisarikuntaan sitoutettua kuningaskuntaa.

Saksalaismielisyys kyllä jatkoi vimmaista, yksisilmäistä voittokulkuaan aina siihen asti, kun Helsingin herrat lakkasivat pakon edessä lyömästä päätään Karjalan mäntyyn vuonna 1944. Myös kommunisteja tai kommunisteiksi kuviteltuja vainottiin vielä vuosikymmeniä. Varsinaisen sisällissodan päätyttyä alkoivat vainot, ns. valkoinen terrori, kosto todellisista ja kuvitelluista hirmuteoista. Ilmeisesti ainakin Kannaksella terrori johti silkkoihin etnisiin puhdistuksiin, kun mm. Viipurin ja Raivolan venäjänkielistä siviiliväestöä teurastettiin täysin järjestelmällisesti. (Kuten taannoin totesin, epäilen että etnisiä puhdistuksia on tapahtunut muuallakin. Ainakin Helsingistä tuntuu sisällissodan jälkeen kadonneen kaikki sitä edeltänyt luonteva, reipas ja iloinen monikulttuurisuus.)

Yrjö Varpion kirjoittamasta luvusta ”Vuosi 1918 kaunokirjallisuudessa” pomppaa silmille katkelma Lauri Pohjanpään runosta vuodelta 1920, joka voisi olla peräisin vaikkapa amerikkalaisten kuvitelmasta siitä, millaista islamistinen runous on, tai islamistien kuvitelmaa siitä mitä länsimaiskristittyjen runous on:

Ja siks’ on hurmein huuruva nyt
tänä yönä leirin hiekka,
me olemme kutsutut kostamaan,
me olemme Herran miekka.

Ei tästä sodasta ole kovin kauaa. Ei sitä pidä unohtaa, eikä sen aikana ja jälkeen tehtyjä ihmisoikeurikoksia pidä painaa villaisela. Niitä pitää yrittää oppia ymmärtämään, ei siksi että tekijät kaipaisivat armoa, vaan siksi että voisimme ainakin yrittää välttämästä samanlaisten tapausten toistumista Suomessa tai missään muuallakaan. Ei sellainen helppoa ole – niin on nähty Jugoslaviassa, Ruandassa, monessa muussa paikassa – mutta vaivan arvoista.

• Tweet
• Pin It