Olin julkaissut kirjantekijä jo ennen 391:n ja Kotistudion ilmestymistäkin. Tilillä oli peräti neljä julkaisua: yhdessä olin kirjoittajan tittelillä, kolmessa toimittajana (joista kahdessa toisena kahdesta toimittajasta), joskin kaikissa oma kirjallinen panokseni oli kohtuullisen iso. Kolme neljästä oli ns. isojen kustantajien julkaisuja.
Aloitetaan komeron penkominen numero kakkosesta siitä yksinkertaisesta syystä, että numero ykkösen kappaleet (joita pari lienee tallessa) ovat ilmeisesti paljon syvemmällä komerossa. Tai ullakolla. Tai jossain. 
Norjalaisvitsit (toim. Juhani Mäkelä & Pekka Mäkelä, WSOY 1992) sai alkunsa televisiossa. Faija esitteli TV1:n Maailmankuvat-ohjelman eräässä jaksossa katsojille Norjassa suosittuja suomalaisvitsejä, niitä joiden sankareina seikkailivat Pekka, Toivonen ja Marja-Liisa. Hän julisti myös katsojakilpailun norjalaisvitseistä.
Muutamia valikoituja vitsejä kerrottiin myöhemmässä lähetyksessäkin, mutta koko kirjesaalis, kolmisen ratkeamaisillaan olevaa muovikassillista, tuotiin minulle toimitettavaksi. Olin ehtinyt tuossa vaiheessa roikkua netissä jo muutaman vuoden ja lueskella news-huumoripalstoja, joten odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla. Mutta itse asiassa yleistaso oli yllättävänkin hyvä. Oli mukana tietysti sellaistakin kamaa joka ei pahemmin naurattanut kertoessaan lähinnä lähettäjänsä maailmankuvasta tai mielenterveydestä (tyyliin Norjalainen ja suomalainen menivät syömään. Suomalainen söi ruokaa, norjalainen söi PASKAA), mutta paljon, paljon enemmän oli kohtuuhauskoja juttuja, joista pienellä toimittamisella sai ihan julkaisukelpoista kamaa. Vitsikirjamielessä, siis: WSOY ilmaisi halunsa julkaista parhaat palat kirjana.*
Koomikoilla on maine onnettomina tosikkoina, ja minäkin odotin toimitus- ja muokkaustyön olevan yhtä piinaa, mutta loppujen lopuksi tykkäsin työrupeamasta oikeastaan aika tavalla. Sitä paitsi vitsin kompaktin dynamiikan työstämisen harjoittelu ei ole wannabe-kirjailijalle varmaakaan huonoa oppia. Lähes kaikkia sinänsä hyviä jutunaihioita joutui joka tapauksessa hiomaan, tiivistämään, jämäköittämään, mehevöittämään tai muuten vain muokkaamaan.
Lopputuloksena putkahti noin 120-sivuinen pikku kirja, jota kai myytiin ihan mukavasti** televisio-ohjelman vauhdittamana. Luultavasti painos meni loppuun, ainakaan en muista että olisin koskaan saanut tietoa siitä että kirjaa olisi viety makuloitavaksi, kuten niin usein käy. En usko, että kovin moni on katsonut kovin tärkeäksi säilyttää tätä kirjallista helmeä. Antikvariaattiarvo ei silti liene kovinkaan korkealla: pikavilkaisten Huuto.netissä sitä on myyty huimaavalla yhden euron summalla. Jos minusta joskus tulee maailmankuulu kirjallinen nero (hah!), arvo voi tietysti nousta. Vaikkapa kahteen euroon.
– Tiedätkö, miten norjalaiset vastarintamiehet upottivat saksalaisia sukellusveneitä sodan aikana?
– ???
– He sukelsivat sen vierelle ja koputtivat oveen…
– Mutta eivätkös saksalaiset oppineet noin yksinkertaisen tempun aika pian?
– Tottakai. Kerrankin vastarintamiehen koputtaessa perämies aukaisi luukun sanoakseen että ”Emme me enää tuohon halpaan mene…”
___
* Ensimmäisellä neuvottelutapaamisella Södikan tiloissa Bulevardilla sain yhden niistä harvoista kustannusbisnestä koskevista opetuksista, jonka muistan vieläkin, lähes erehtymättä: Tulin palaveriin sovittuna aikana oikeaan osoitteeseen ja vedin WSOY:n pääkonttorin ulko-oven kahvasta. Ovi ei auennut. Kiskoin uudelleen. Ei auttanut. Astuin pari askelta taaksepäin tarkistaakseni, olinko sittenkin erehtynyt ovesta. Ei, muita kustantamon tiloihin vieviä ulko-ovia ei ollut. Tässä vaiheessa huomasin faijan, joka asteli jalkakäytävällä huvittuneena: ”Kuule, monen lupaavan kirjailijan ura on tyssännyt siihen, etteivät he ole saaneet kustantamon ovea auki.” Hän astui ovelle ja, äärimmäisen epäsuomalaisesti, työnsi sen auki.
** Suomen markkinoilla tämä tarkoittaa ehkä noin tuhannen–kahdentuhannen kappaleen myyntiä.
