Olen luultavasti liikkunut Jyväskylässä keskivertohelsinkiläistä enemmän, parin ystäväni ja muutaman järjestön ansiosta. Se ei kuitenkaan oikein riittänyt Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä (Atena, 2010) lukiessa. Aloin kaivata romaanista hyvin toimitettua e-kirjaversiota, johon olisi hyperlinkitetty Jyväskylän kartasto ja valokuvia keskeisimmistä kirjan tapahtumapaikoista. Sikäli kuin ne ovat ns. oikeasti olemassa. Samalla kirjaan voisi lisätä ainakin still-kuvia niistä klassikkoelokuvien kohtauksista, joihin kirjassa viitataan. E-kirjaan olisi sitä paitsi luultavasti helpompi upottaa kirjan kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua.
Perinteinen paperikirja lähtee jyväskyläläisen kustantajan Olli Suomisen arkisesta elämästä ja uusien Facebook-tuttavien mieleen palauttamista lapsuudenmuistoista, tuo välillä hetkittäin mieleen Thomas A. Cookin verisen väkivaltaisia nuoruudenmuistoja luotaavat romaanit, ja tekee muutaman kuukauden tapahtuma-aikana vaikuttavan kaaren eräänlaiseen goottilaisen kauhutarinan ja pohjoisen šamanismin loveenlankeamiskuvauksen ristisiitokseen. Ollilta vaaditut tehtävätkin vastaavat perinteistä šamaanitarinaa, ja lapsuudenystävä Karri Kultanen on sekä fyysisten ominaisuuksiensa että kirjassa saamansa roolin osalta ilmeinen henkiopas. Leikittelin itse vähän samanlaisilla perinneaineksilla Neduissa, joten niitä oli helppo tunnistaa tästäkin tulkinnasta. Pasilla langettavat lovet tosin ovat vielä konkreettisemmin maanalaisia koloja – käytäviä – kuin minulla.
Oman lukemiseni kannalta pahimmaksi ongelmaksi muodostui päähenkilö-Suomisen hahmo. Alussa pitkään kuvatussa arkielämässä hän on tyhjä hahmo, oman elämänsä sivustakatsoja, jota klassisen suomalainen ”koivuklapiproosa”-kirjoitustyyli vain korostaa. Voisi kuvitella, että hän kokisi elokuvakerhon ja ensirakkautensa Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan ”cinemaattisen”* maailman jotenkin todellisempana, mutta ei: hän on sielläkin kuin kustantamon kokkareilla salin nurkassa tarjottua kuohuviinilasia kädessään pitelevä tyyppi, joka ei oikein itsekään tiedä, miksi hänet on bileisiin ylipäänsä kutsuttu ja miksi hän ei ole lähtenyt kotiin jo toista tuntia sitten.
(Olen ollut – oikeassa elämässä – sellaisilla kustantamon kokkareilla juuri sellaisena hahmona. Itse asiassa moniakin kertoja, ennen kuin minusta tuli ensin suomentaja ja sitten itsekin kirjailija. Pystyinkö siis sittenkin samaistumaan Olli Suomiseen? En.)
Vieraannuttamisefekti toimii vielä silloinkin, kun lukijan pitäisi uskoa Ollin heittäytyneen kokonaan uudelleen löytyneen rakkautensa ihmeelliseen maailmaan, ja vaikka teksti alkaa juosta paljon sujuvammin ja ilmavammin. Molempien loppukohtauksienkin elokuvallisuus jää pikemminkin jostakin Peter von Baghin kirjasta luetun juoniselostuksen elokuvallisuudeksi kuin itse teatterissa istutun ja koetun tuntuiseksi: rouge-version viimeinen virke tietysti viittaa siihen, että näin on tarkoituskin. Samaan tietysti viittaa Ollin halki koko elämänsä harjoittama, näköjään jotakuinkin välinpitämätön suhtautuminen elämänsä tärkeiden ihmisten kuolemisiin, katoamisiin tai kidnappaamisiin. Tämä kirja kertoo ihmisestä, joka pysyy omassa elämässään sivustakatsojana, vaikka kuinka ravisteltaisiin?
Onhan siinäkin tietysti jotakin tuttua. Ja elokuvallista.
___
* Kirjan viljelevä sana cinemaattinen tökkii oikeakielisyyshenkistä kustannustoimittajaminääni. Sanan alkuperähän on kreikan liikkumista tarkoittavassa verbissä κινεῖν, samassa josta ovat peräisin vanha elokuvateatterien nimitys kino ja koulun fysiikan tunneilta tuttu liikeoppi eli kinematiikka, joten ns. oikeasti pitäisi tietenkin puhua kinemaattisista asioista. Mutta ehkä se ei kuulostanut riittävän cinemaattiselta?
