Huomasin kyllä jo aikanaan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaarissa vuonna 2004, että runoilijat ovat aivan omaa porukkaansa.
Ei, en tarkoita missään negatiivisessa mielessä, päinvastoin. Se, että mainion seminaariporukkamme runoilijat viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa johtui yksinkertaisesti siitä, että he tunsivat toisensa jo ennestään. Heillä on ollut yhteisiä lausuntailtoja, tapahtumia, lehtiä, yhteinen kiinnostuneiden piiri – oikeastaan hyvin samassa hengessä kuin meillä spekulatiivisen fiktion kirjoittajilla ja ystävillä. Kun kyseessä on kirjallisen kentän pieni ja vähän esoteerinen laita, kaikki hyötyvät siitä jos porukka pitää yhtä. Sekä tekijät että lukijat. Eikä porukkahenki tarkoita sitä, että muut pitäisi sulkea ulkopuolelle. Pentinkulman porukasta löytyi ystäviä sekä proosan että runouden tekijöistä.
Me spefistit voisimme ottaa runoilijoista ainakin yhdessä suhteessa. Mekin voisimme järjestää kirjan julkaisubileitä.
Itselläni on ollut tapana, että saadessani painotuoreen romaanin käteen kaadan itselleni tujakan lasillisen hyvää viskiä tai sytytän sikarin ja istahdan talomme pihamaan pergolaan tuijottamaan hämärtyvässä illassa työni tulosta. Koska en normaalisti polta, sikari kihahtaa päähän ihan yhtä sutjakkaasti kuin viski. Tämä yhden hengen juhla on hauska pikku perinne, mutta asian voisi tosiaan tehdä toisinkin.
Juuli Niemi oli mukana samaisessa esikoiskirjailijaseminaarissa, Saila Susiluotoon tutustuin viime keväänä Pentinkulma-kaverini Sanna Karlströmin kautta. En ole vielä ehtinyt lukea Juulin Yömatkoja enkä Sailan Carmenia – sainhan ne käsiini vasta pari tuntia sitten – mutta luulisin niiden kiilaavan sujuvasti ”nämä kirjat pitää lukea ensi tilassa” -pinossa aiemmin hankittujen kirjojen edelle omalta osaltaan siksi, että a) Juuli ja Saila ovat mukavia ihmisiä ja b) julkkaribileissä oli mukavaa jutella monenlaisten fiksujen, kiinnostavia ajatuksia heitelleiden ihmisten kanssa, ja mukavaa muutenkin.
Samalla rupesi tietysti itämään ajatus: Miksipä minä en voisi järjestää julkkareita sitten kun seuraava romaani ilmestyy?
Proosapuolella sellaista ei ole harrastettu niin paljon – ellei kyseessä ole niin iso kirjallisen kentän nimi, että uusi teos on Tapaus. Hyvin helposti julkaisun juhlistaminen jää korkeintaan kirjamessu- tai kirjatapahtumaesiintymiseen. Mutta miksipä ei? Varaisi sopivan paikan, kutsuisi mukaan ateljeekriitikot, kustannustoimittajat, läheiset, ystävät, naapurit, spefi-tutut ja muita mukavia ihmisiä, ehkä vähän toimittajakuntaakin, ja juhlistaisi harvinaislaatuista tapausta kunnolla. Ei se niin monimutkaista ole. Ja jos joku toinen sattuisi julkaisemaan samoihin aikoihin, bileet voisi yhdistää. Kyllä se viskilasillinen ja kirjankannentuijottelu maistuisivat hyvässä seurassakin. Saattaisivat maistua paremmaltakin. Ja koska tykkään lukea omaa tekstiäni – kuin runoilijat – ja vielä kehitellä siihen taustalle pikku äänimaisemia, olisi oiva tilaisuus päästä harrastamaan tätäkin pahetta.
Mmm, pitäisiköhän varata vaikkapa tuo Kappelin kellari esimerkiksi… tammikuun toiseksi päiväksi 2012?
