Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.
Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:
• Verkostoidu
Yksin omassa työhuoneessa nyhertäminen käy ajan mittaan hermoille. Hankkiudu siis ainakin silloin tällöin samanmielisten seuraan järjestöihin ja tapaamisiin. Jos et muuta keksi, perusta muutaman muun tyypin kanssa uusi kirjailijaryhmä tai -koulukunta… Hyvässä lykyssä voit törmätä potentiaaliseen ystävään tai tarkkasilmäiseen vapaaehtoiseen ateljeekriitikkoon. Jokunen ideakin saattaa lennellä ilmassa tarkkasilmäisimmän napattavana.*
Kirjoittamisharrastus vetää, ymmärrettävästi, puoleensa paljon sellaisia ihmisiä, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet syystä tai toisesta vaikeiksi. Minä olen luultavasti aika tyypillinen esimerkki: kroonisen ujo ja useimmiten omasta olemuksestaan enemmän tai vähemmän kiusaantunut nörtti. Verkostoituminen on auttanut asiaa.
Ns. genrekirjailijalle on jo genrensä tulevaisuuden tähden velvollisuus verkostoitua myös genrensä ulkopuolelle. Ei niistä dekkareista tullut merkittävää ja kulttuuris-yhteiskunnallisesti painavaa kirjallisuudenlajia ennen kuin dekkareiden kirjoittajat alkoivat suhtautua itseensä ”oikeina” kirjailijoina. Scifistä, fantasiasta tai kauhusta ei tule ”oikeaa” kirjallisuutta ennen kuin scifi-, fantasia- ja kauhukirjailijat alkavat hengailla Messilän kirjailijakokouksessa, Kirjailijaliitossa ja muissa porukoissa aivan kuin kuuluisivat sinne siinä missä dekkaristit tai historiallisten romaanien kirjoittajat. Kuten me kuulummekin.
Eivätkä kirjailijat ole lainkaan niin ennakkoluuloista sakkia kuin vain lehdistä lukemalla voisi kuvitella. P-päät eivät verkostoidu eivätkä käy tapaamassa kollegoitaan, joten heitä ei kannata pelätä. Livenä Johanna, Paula, Fflur, Christian, Carolyn, Kaari, Jukka, Matti, Kristiina ja Lise ovat tosi kivoja tyyppejä, vaikka kirjoittavatkin ihan erilaisia kirjoja, saavat enemmän rojalteja ja/tai palkintoja kuin sinä tai minä.
* Ainoa minun romaaneissani todellisen henkilön olemuksen ja oikean nimenkin saanut hahmo – Hypatian lisäksi – tuli kohdalle Mukkulan kirjailijakokouksessa. Henkilö ja muutamien ympäristön tyyppien reaktio häneen oli liian herkullinen tapaus käyttämättä jätettäväksi.
Verkko. Olen miettinyt sanaa siitä lähtien kun se ilmestyi, joskus unix-pohjaisen www’n aikoihin. Niitä oli kaksi sanaa, web ja net. Web kuulostaa hämähäkinseitiltä, net puolestaan on tarkoitettu kalojen pyydystämiseen.
Kummissakin on kyse pyytämisestä.
Vaikuttaa siltä että sana verkostoitua on etääntynyt alkuperästään. Keitä sitä paitsi sitä täällä pyydystetään? Lukijoitako? Huomiota? Mainetta?
Kaiken ujouden keskellä sitä joskus tekee mieli tavata ihmisiä livenä. Ehkä se on inhimillinen atavistinen tarve.
Ripsa,
minä – kuten taannoin kirjoitin – aloitin jo VMS-aikana silloin, kun sanoja oli vain yksi: ”net”. ”Web” tuli sitten www:n myötä jokunen vuosi myöhemmin. Luultavasti oli tarve kehittää jonkinlainen synonyymi, ja hämähäkinverkko… tarttui haaviin.
(Hämärän muistikuvani mukaan jossakin Mosaic-selaimen alkuaikojen versiossa logona olikin hämähäkinverkko.)
Minulla ei ole englannin etymologista sanakirjaa (tiedän, pitäisi olla, voisikin hommata pikimmiten), mutta muulen, että ”net”-sanan käytön takana on sanan perusmerkitysten sijaan pikemminkin ”network”, josta on sitten lyhentämällä päästy takaperoisesti ”netiin”. ”Networkin” merkitykset ovat vähän toisenlaisia ja sisältävät sekä jakamisen että vuorovaikuttamisen pyydystämisen ohella.