Tiedotusluonteinen viesti niille, jotka eivät ole jo huomanneet, että tänäkin kesänä järjestetään scifi-, fantasia- ynnä muiden harrastajien Finncon-tapaaminen keskellä kuuminta heinäkuuta perjantaista 16. heinäkuuta sunnuntaihin 18. heinäkuuta ja vieläpä Jyväskylässä, tuossa luonnonkauniissa kaupungissa järven rannalla, ja sinnehän kirmailevat tietenkin kaikki sf:n eri tyyleistä innostuneet ja tällä kertaa mukaan kannattaa pyytää myös kettukorvaisia tyttösiä kohtaan allergiset, sillä Animecon ei ole tänä vuonna mukana, joten kannattaa varata majoitustilansa mahdollisimman pikaisesti.
Kategoria: kulttuuri
Itsensä kohtaamisen vaikeus
Olen ollut pitkään erittäin huono katsomaan sf-elokuvia. Viimeisimmässä Tähtivaeltajassa Toni Jerrman taisi todeta jotakin siihen tyyliin, että Tähtien sodan valtaisa menestys 1970-luvun lopussa nyrjäytti koko genreä pahan kerran raiteiltaan. Vaikka Tähtien sota onkin yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani, ymmärrän ajatuksen oikein hyvin. Aikaisemmat sf-leffat olivat usein perin mietteliäitä pohdiskeluja… jostakin. Tähtien sodan jälkeisissä sf-elokuvissa tärkeintä on ollut seikkailu. Niin, ja näyttävä lopputaistelu. Yök.
Koska en ole seurannut sf-elokuvaa, törmäsin Duncan Jonesin palkittuun ja kehuttuun esikoiselokuvaan Kuu (Moon, 2009) vasta syksyllä suomentaessani Jonesin isän* elämäkertaa.
Monessakin suhteessa Kuu on sf-elokuvaa sellaisena kuin se oli ennen Tähtien sotaa: hidastempoinen ja mietteliäs pohdiskelu ihmisyydestä, yksinäisyydestä, ihmissuhteista ja pienestä miespolosta ison koneiston osasena – ja siitä, kun kone on ihmisen ainoa luotettava ystävä. Ja siitä, kuinka äärioloissa ihminen joutuu ottamaan itsestään mittaa odottamattomilla tavoilla. (Huono sanaleikki, jonka elokuvan nähneet ymmärtävät.) Hetkittäin tulee mieleen jopa Solaris, tuo Andrei Tarkovskin tunnettu tulkinta toiseksi huonoimmasta minun lukemastani Stanislaw Lemin romaanista.
Suureksi ilokseni elokuvassa ei ollut (spoilerivaroitus! spoilerivaroitus!) lopputaistelua. Ongelmatilanne ratkaistiin toisella tavalla.
Kuu kyllä sortui tietysti toiseen sf-elokuvien ikikliseeseen, eli tekemään (kirjaimellisesti) kasvottomasta suuryrityksestä absoluuttisen, heikosti motivoidun pahiksen. Sama asetelma tietysti pätee myös, vielä äärimmäisemmin, Kuun kanssa samoihin aikoihin valmistuneeseen James Cameronin jättielokuvaan Avatar: senhän voi tulkita hyvin helposti jopa koko amerikkalaisen elämänmuodon vastaiseksi ja peräti terroristimyönteiseksi.
Kuten lienee yleisesti tunnettua, Avatarin budjetti meni niin totaalisesti efekteihin että käsikirjoitus jouduttiin tilaamaan joltakin intialaiselta hikipajalta, joka kiireeseen vedoten luopui yrittämästäkään tehdä omaa tarinaa vaan lainaili sen jotakuinkin kokonaan muista elokuvista. (Toisaalta, kuten totesimme erään Naamattu-kaverin kanssa, juonen vaatiminen tällaiselta elokuvalta on vähän niin kuin sointukulun vaatimista rumpusoololta.) Elokuvaa lainalasit päässä katsellessa olikin helpompi jäädä pohdiskelemaan 3D-tekniikan mahdollisuuksia elokuvailmaisussa.
Avatar on ensimmäinen näkemäni 3D-leffa, joten en osaa verrata sitä mihinkään. Selvää on, että tekniikan täysimittaisen ja tehokkaan hyödyntämisen ajat ovat vielä edessä. Cameronin kuva oli koko ajan rakennettu perinteisemmän elokuvailmaisun keinoilla. Ongelmana on, että 3D-lasien läpi isokin kangas näyttää paljon pienemmältä ja ahtaammalta. Vielä pahempi ongelma on, että kolmiulotteisuusilluusio putoaa päältä joka ikinen kerta, kun jotakin syöksyy kuvaan katsojan ”takaa”, tai jotakin valkokankaan ja katsojan väliin kuvattua rajautuu valkokankaan rajoihin. 3D-elokuva vaatii näköjään aivan toisenlaista kuvageometriaa.
Mutta tekniikalla epäilemättä tehdään vielä monta visuaalisesti hienoa ja aikaa kestävää elokuvaa, kunhan sillä ruvetaan tekemään muutakin kuin Avatarin kaltaisia latteita lastenelokuvia.
–––
* Jos et jo ennestään tiennyt, ohjaajan koko nimi on Duncan Zowie Haywood Jones, mutta 1970-luvun juorulehdistö kutsui häntä Zowie Bowieksi pöyristellessään hänen riikinkukkomaisten, biseksuaalisuudellaan elämöivien vanhempiensa edellytyksiä toimia pikkuvauvan vanhempina.
Visum viaticum
Okei, en osaa latinaa, joten otsikko on vähän sinne päin.
Yritän vain sanoa, jos ette ole jo huomanneet, että Google Street View -palvelu ulottuu myös Pompeijin raunioille. Virtuaalimatkalle Vesuviuksen tuhkan hautaamaan roomalaiskaupunkiin pääsee vaikka tältä kadulta alkaen.
Opintokirjan siipien havinaa
Huomasin vasta nyt, että Tekno-Kekko oli Mielekkäässä maailmanhistoriassaan kronikoinut oululaisen ortotopologi Aapo Heikkilän loistavaa uraa. Muistuipa mieleeni, että olenpa minäkin päässyt nauttimaan Heikkilän luennoinnista – en tosin Oulussa, vaan arkisesti Porthanian I-salissa.* Heikkilä oli nimittäin 80-90-lukujen taitteessa suosittu vierailuluennoitsija. Sali olikin täynnä, ja luennon jälkeen jouduimme jonottamaan hyvän tovin saadaksemme merkinnän opintokirjoihimme:
Heikkilä piti luennon pukeutuneena valkoiseen laboratoriotakkiin ja teekkarilakkiin, jonka alunperin valkoinen osa ei ollut enää kovin valkoinen. Täytyy myöntää, ettei minulla ollut luennon jälkeen kovinkaan selkeää kuvaa siitä, mitä ortotopologia noin niin kuin pohjimmiltaan on. Mutta muistaakseni tilaisuus oli vallan rattoisa.
Nykyään opintokirjoja ei tietääkseni käytetä, mutta vielä tuohon aikaan opus kelpasi esimerkiksi henkilötodistuksena tenttiä suorittaessa. Käytinkin sitä mainittuun tarkoitukseen pitkälle 90-luvulle asti, ennen kaikkea siksi että halusin nähdä tentinvalvojan ilmeen hänen vilkaistessaan opintokirjassa olevaa, yliopiston kohosinetillä varmennettua kuvaa…
… joka on tietenkin otettu vähän ennen opintokirjan hankkimista, kesällä 1980. Tai jo keväällä, takista ja tyylikkään punaisesta aluspaidasta päätellen?
—
* jonka nimi kuulemma muuttuu lähitulevaisuudessa… joksikin; mutta ovathan Uuden Ylioppilastalon perinteikkäät ANK:n ja OLL:in salitkin nykyään nimeltään jotakin paljon pateettisempaa.
Armeija savijaloilla
Olen käynyt Kiinassa yhden ainoan kerran, miltei kaksikymmentä vuotta sitten, eikä matka yltänyt vanhaan pääkaupunkiin Xianiin (ent. Changan) asti. Niinpä ”maailman kahdeksas ihme”, ensimmäisen keisarin Shi Huang Din (k. 210 eaa.) hautaa vartioiva terrakottasotilaiden armeija on edelleen näkemättä. Hunanin pääkaupungissa Changshassa kyllä tuli käytyä tapaamassa vain hivenen Shi Huang Ditä nuorempaa rouvaa, Dain markiisittaren tavattoman hyvin säilynyttä muumiota.
John Manin vastikään suomennettu Terrakotta-armeija (suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2009) kertoo suhteellisen sujuvasti ja yleistajuisesti näiden vaikuttavien, luonnollisen kokoisten savisotilaiden historiaa ja valmistusprosesseja – sikäli kuin niitä tunnetaan – sekä kertaa armeijan löytymisen tarinan, esittelee patsaiden restaurointia ja paikalle, suoraan kaivantojen päälle, rakennettua museota. Man kertoo myös, kuka epäsäätyisestä suhteesta syntynyt valloittajaruhtinas oli ennen kuin hänestä tuli ensimmäinen keisari Shi Huang Di.
Lukiessa alkoi tuntua että Man oli suunnitellut tarinansa kirjan sijasta pikemminkin dokumenttiohjelmaksi. Kirjan rytmitys ja leikkaukset (”selvittääksemme tämän mysteerin lähdimme ajamaan päällystämätöntä kylätietä kohti vuoria”) noudattelevat varsin tarkkaan viimeisen vuosikymmenen dramatisoitujen dokumenttien tyyliä. Kirjassa ratkaisu ei minusta toimi mitenkään suunnattoman hyvin, mutta sisällön kiinnostavuus, muuten sujuva kerronta ja huolellinen pohjatyö pitävät tekstin hyvinkin luettavana.
Terrakotta-armeijan luomista pidetään usein mielipuolisena, vuosikymmenien urakkana, mutta Man on toista mieltä: hän perehtyy alan nykyaikaisiin ammattilaisiin – niihin keramiikkapajoihin, jotka tekevät nykyajan asiakkaille täysikokoisia terrakottasotilasjäljitelmiä käytännöllisesti katsoen parituhatta vuotta vanhoilla työmenetelmillä. Osoittautuu, että puolisarjatuotantona patsaita syntyy melkoisen sukkelaan, eikä urakkaan tarvita kuin muutama tuhat henkeä muutamiksi vuosiksi. Ainakaan, jos patsaita ei maalata, kuten alkuperäiset on aikanaan maalattu.
Man selittää valaisevasti vastayhdistyneen Kiinan lyhytaikaiseksi jääneen Qin-dynastian aikaisia kuolemakäsityksiä ja hautaustapoja ja paljastaa, ettei Shi Huang Din hauta ole periaatteessa mitenkään poikkeuksellinen ajan suurmiehelle: oli aivan normaalia haudata herran seuraksi palvelus- ja aseväkeä avuksi tuonpuoleisessa maailmassa. Poikkeuksellista on lähinnä luonnollisen kokoisten patsaiden käyttö pienoismallien sijaan – tai hautaan tapettujen (tai elävältä haudattujen) orjien sijaan. Ensimmäisen keisarin sotilaiden pronssiaseet olivat niin aitoja, että niitä kaivettiin Shi Huang Din pojan (Er Huang Di?) kuolemaa seuranneen sisällissodan aikana haudasta todelliseen käyttöön. Ne eivät olleet niin hyviä kuin rauta-aseet, mutta yhtä kaikki vaivan arvoisia.
Man spekuloi jonkin verran sillä mitä vielä avaamattomasta mausoleumista löytyy: mikäli Shi Huang Di on säilötty samaan tapaan kuin ”Hunanin vanha rouva”, löytäjiä saattaa odottaa miltei tuoreelta näyttävä ja tuntuva muumio. Man heittää myös ilmaan ajatuksen, ettei nyt löydetty ja vasta osittain esiin kaivettu, mausoleumin itäpuolelle haudattu armeija ole välttämättä ainoa: pohjois- ja länsipuolella mausoleumia voisi periaatteessa olla kaksi armeijaa lisää.
Tämä arkeologinen projekti on nimittäin vasta alussaan. Lähes kaikki on vielä kaivamatta ja löytämättä.
Kauniita esineitä
Olen tullut kyllä noteeranneeksi muutamissa lehtipisteissä myydyn Cigar Aficionado -lehden, mutta koska minä poltan keskimäärin yhden sikarin tai piipullisen vuodessa, en ole katsonut kuuluvani kohderyhmään. Mielenkiinto sen sijaan heräsi kun silmään sattui ulkonäöltään hyvin samanlainen lehti nimeltä Guitar Aficionado.
On varmasti jokseenkin väistämätöntä, että tällaisia lehtiä on olemassa. Yksi syy, miksi omat bassoni ja kitarani roikkuvat työhuoneessani seinällä on että niitä on mukava katsella – jopa noita omatekoisia soittimiani, joista tuorein on tuossa kuvassa näkyvä, ”Wizard of Waukesha” -nimen saanut, rakennussarjasta päkelletty Les Paul -kopio. Samasta syystä melkoinen määrä huippukitaroita – ja -viuluja, Stradivariuksista alkaen – pysyy poissa soittajien käsistä keräilijöiden holveissa tai vitriinikaapeissa.
Kitarakeräilijöiden elämäntapalehden selaileminen herättää väistämättömän ristiriitaisia tunteita. Minun tulotasollani ei tietenkään ole mitään mahdollista päästä lehden kohderyhmään, mutta kansikuvapoika John McEnroen musiikilliset saavutukset ovat vastaavasti melkein yhtä vähäiset kuin minulla (no, oli hänellä 90-luvulla sentään keikkaileva bändi). Golf- ja viiniharrastustaan (kitaroiden sijaan) esittelevää Alex Lifesonin ja vakiopalstaa lehdessä pitävää Rick Nielseniä lukuun ottamatta muiden lehden julkkis-kitarakeräilijöiden saavutukset ovat aivan muualla kuin musiikin parissa. Lisäksi lehdessä on jokunen elämäntapajuttu, kuten näissä kuvioissa ilmeisesti pakollinen urheiluautoesittely. Minun on vaikeaa käsittää, miksi kitaraharrastajan pitäisi olla kiinnostunut luiskanokkaisista ääliöautoista, joihin on täysin mahdotonta saada mahtumaan sitä aitoa viisikymmentäluvun tweed-Bassmania, ja sen mint-kuntoisen Hauserinkin mukaanotto tarkoittaa sitä että puoliso on jätettävä kotiin.
Ei, tämä ei ole tosiaankaan minun lehteni.
Samaan aikaan hankittu Jarno Vesan kirja Suomalainen kitara 2000-luvulla (Riffi-julkaisut 2009) aiheutti kieltämättä hieman samanlaisia tunteita – mutta lähinnä siksi että kuvitus on teknisesti komeaa ja niissä esitellyt suomalaisten ammattivalmistajien soittimet ovat loisteliasta tekoa. Olen itsekin ehtinyt tulla tietoiseksi siitä miten laadukkaita soittimia kotinurkilla nykyään tehdään, mutta Vesan kirja kyllä ajaa pointtinsa perille. Sitten kun mukana olisi vielä vaikka dvd-levy kunkin kuvatun kitaran soundinäytteineen…
(Kunpa kirjan kieliasuun olisi vain kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin ulkoasuun. Sorrun itsekin joskus (usein?) anglismeihin, mutta toisen tekstissä ne raastavat kielikorvaa aivan eri tavalla.)
Oma soitinrakennukseni pysyy kyllä jatkossakin lähinnä kotitarvepuuhasteluna, eikä mahdollisuuksia esimerkiksi ruiskulakkaukseen varmasti tule olemaankaan. Silti esimerkiksi juuri viimeistelytaitoja on syytäkin kehittää – ja kasvattaa kärsivällisyyttä niissä asioissa. Ehkäpä tämä kirja auttaa innoittamaan.
* * *
Minulla on ollut tapana tehdä työtietokoneelleni kerran vuodessa suursiivo, mikä merkitsee ennen kaikkea järjestelmälevyn formatointia ja käyttöjärjestelmän ynnä kaikkien ohjelmistojen uutta asennusta. (Kaikki dokumentit ja tiedostot ovat toisella kovalevyllä, joten niihin ei tarvitse kajota.) Koska käytän konetta kirjoittamisen, kääntämisen, taittamisen ja kuvankäsittelyn lisäksi myös äänitysstudion moniraitanauhurina, miksauspöytänä, master-nauhurina ja efektilaiteräkkinä, tulee sen tehoja käytettyä huomattavan paljon äärimmäisemmin kuin lempeässä arkikäytössä, ja siksi tämä määräaikaissiivous tekee ehdottoman hyvää. Toisin kuin monet kuvittelevat, tietokoneet eivät rupea ”takkuilemaan vanhuuttaan”, vaan siivottomuuttaan: normaali käyttö ynnä ohjelmien asennukset ja päivitykset sun muu lisää levylle kaikenlaista sälää ja sotkua. Osan pystyy poistamaan sopivilla apuohjelmilla (kuten EasyCleaner), mutta ei kaikkea. Siksi kausittainen uudelleenasennus. Windows XP:llä vuosi on osoittautunut sopivaksi huoltoväliksi, vanhalla Windows 98:lla huoltoväli oli puolisen vuotta.
Tämä liittyy tietysti myös siihen, että minä en ole ostanut uutta työkonetta sitten vuoden 1990. Olen ainoastaan vaihtanut osia siitä aina silloin, kun tarve on vaatinut. Yhtään komponenttia tuosta alkuperäisestä, muistaakseni Acerin valmistamasta ”XT-kloonista” ei ole enää jäljellä, mutta vähittäinen päivittäminen on säästänyt vuosien mittaan melkoisesti rahaa. Samalla olen oppinut näistä laitteista yhtä ja toista – ja saanut aikaiseksi melkoisen tehokkaan, mutta lähestulkoon äänettömän tietokoneen.
Vähittäinen päivittäminen on tietysti lisännyt käyttöjärjestelmään kertyneen sälän määrää, kun osa edellisessä huoltoasennuksessa mukana olleita komponentteja on kadonnut uusien tieltä: esimerkiksi silloinen äänikortti. Sikälikin uusi, puhdas asennus tekee hyvää. XP:n Explorer-tiedostojärjestelmän suhteellisen harmiton, mutta ärsyttävä satunnaiskaatuilu on ilmoitellut jo toista kuukautta, että nyt voisi olla oikea aika ryhtyä siivoamaan (hivenen etuajassa), ja koska nyt minulla on töiden kannalta jotakuinkin kiireetöntä aikaa, ryhdyin hommaan.Tällä kertaa alustus ja asennus on ollut tavallista jännittävämpää, koska päätin vaihtaa vanhan 32-bittisen XP:n uuteen, 64-bittiseen Windows 7:ään. Vielä uusi käyttöjärjestelmä ei ole päässyt näyttämään mistä kissimirri pissii, mutta jahka pääsen taas työstämään musiikkia, nähdään josko se osoittautuu melkoisen hyvän maineensa veroiseksi.
Toistaiseksi ainoa ärsyttävä puute on ollut, etten ole saanut uutta suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua toimimaan, joten suhuässät ja ajatusviivat ovat palanneet sutjakasti sormen ulottuvilta hankaliin paikkoihin. Ongelma saa luvan ratketa ennen kuin ryhdyn oikeasti töihin.
21 vuotta, 390 strippiä
Like julkaisee tänä keväänä uuden kokoelman Alison Bechdelin Lepakkoelämää-sarjakuvaa, mutta minähän en malttanut odottaa vaan hommasin tuoreehkon englanninkielisen tiiliskivialbumin The Essential Dykes To Watch Out For.
Essential kokoaa yksiin kansiin hyvän valikoiman Dykes To Watch Out For -strippejä vuodesta 1987 – ensimmäisestä, jossa mukaan tulivat ensimmäiset vakiohahmot Mo ja Lois – aina vuoden 2008 kesään asti, jolloin Bechdel laittoi blogissaan(kin) ilmestyneen sarjan epämääräisen pituiselle tauolle keskittyäkseen Hautuukodin markkinointiin ja sen jatko-sarjakuvaromaanin tekemiseen.
Olen suurimman osan DTOF-stripeistä lukenut aikaisemminkin, joko ystävän lainaamista vanhoista albumeista (kiitos, Eva!) tai Bechdelin sivuilta. Olin Evan kanssa mukana myös ensimmäisen Lepakkoelämää-albumin toimitustyössä Liken silloin omistamalle (ja nyttemmin puretulle) Kääntöpiiri-kustantamolle. Silti Essential tarjosi melkoisen monta ahaa-elämystä. Tajusin oikeastaan vasta nyt miten saman ikäisiä Bechdelin kuvaama ystäväpiiri on minun kanssani. Vaikka oma elämäni onkin kulkenut toisenlaisia uria (enkä sitä paitsi ole Yhdysvaltojen itäosan kaupungissa asuva lesbo) yhtäläisyyksiä omaankin elämänpiiriini kyllä löytyy. Mo ja kumppanit opiskelevat, solmivat parisuhteita, eroavat, etsivät töitä, elävät työttömyyskorvauksilla, rakentavat uraa, kamppailevat moraalisesti oikean työn tai toimeentuloon riittävää palkkaa tarjoavan työmahdollisuuden välillä, vanhenevat. Jotkut saavat lapsia, jotkut löytävät itsestään uusia puolia, jotkut sairastuvat rintasyöpään. Jotkut pysyvät rasittavalla tavalla entisellään. Joillakin on vaikeuksia tulla toimeen vanhempiensa tai elämänkumppaninsa kanssa. Tuttavapiirin porukkaa ajautuu etäämmälle, mukaan tulee uusia ihmisiä.
Bechdelin kuviin nivoutuu jatkuvasti myös Yhdysvaltain tuore historia ja ilmapiiri – selvimmin, näkyvimmin ja ahdistavimmin tietysti Bushin vainoharhaisten kahdeksan vuoden aikana, jolloin liberaali sateenkaariväki tunsi joutuvansa takaisin samaan ahtaaseen nurkkaan mistä he olivat kuvitelleet kauan sitten päässeensä. Sarjan jäädessä tauolle toivo alkoi jo pilkottaa, vaikka kesällä 2008 sarjassa vielä kinasteltiinkin siitä olisiko Obamalla vai Hilarylla paremmat mahdollisuudet demokraattien ehdokkaana. Voi vain kuvitella, mitä Bechdel olisi saanut irti vaikkapa tuoreesta uutisesta, että amerikkalaisjoukkojen Irakissa käyttämien aseiden kiikaritähtäimien sarjanumeroihin on upotettu Raamatun jakeita. Kukas sitä Pyhää Sotaa oikein käykään?
The Essential Dykes To Watch Out Forista jää oikeastaan kaipaamaan ainoastaan vanhempien erillisalbumien lopuissa olleita pidempiä tarinoita. Muuten kyseessä on vankka pakkaus viime vuosikymmenien kulttuurihistoriaa.
Ihmis- ja viulusuhde-elokuva
Kolmattakymmentä vuotta siivoojana työskennellyt entinen neuvostoaikojen huippukapellimesteri saa pienellä vilunkipelillä järjestettyä itselleen uuden näytönpaikan Pariisiin. Hän rupeaa kokoamaan kasaan orkesteria muista Brežnevin aikana virastaan kenkää saaneista muusikkotovereistaan.
Alkupuolellaan Radu Mihaileanun ohjaama Konsertti (Le Concert, 2009) tosiaan vaikuttaa jonkinlaiselta venäläis-ranskalaiselta klassisen musiikin versiolta Blues Brothersista, mutta vähitellen kohelluskomediaan alkaa sekoittua melodraaman aineksia. Syyt kapellimestarin päähänpinttymään soittaa Tšaikovskin viulukonserttoa tietyn nuoren ranskalaisviulistin kanssa selviävät lopullisesti vasta elokuvan loppumetreillä, joita myönnän kyllä katselleeni pala kurkussa. Homma siis toimi ja vältti ainestensa tarjoamat pahimmat sudenkuopat. Ja mitä kansallisilla stereotypioilla leikittelyyn tulee, Sippi on joskus toiminut Joensuussa venäläisen orkesterin oppaana ja havaitsi elokuvan venäläismuusikoiden Pariisin seikkailuissa paljon tuttua.
Ei ehkä suuri klassikko tämä elokuva, mutta aivan näkemisen arvoinen. Ja kannattaa hankkiutua katsomaan sitä elokuvateatteriin kunnon äänentoiston pariin, sillä lopussa jotakuinkin kokonaan ja komeasti soitettu Tšaikovskin viulukonserton osa kyllä vaatii kunnon jumpsis-jömpsis-äänenlaatua ja -voimakkuutta.
