Maanantai-iltapäivänä kahdeksantoista kirjan kirjoittaa tai kirjoittajakuntaa odotteli puhelinsoittoa. Niin minäkin, mutta minulle soittoa ei tullut: Hunan ei voittanut tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Palkinnon sai eilisessä Kansallisteatterin gaalassa Olli Jalosen Taivaanpallo. Ei lainkaan aiheetta, minun(kaan) mielestäni. Olen ehdokkaiden julkistustilaisuuden jälkeen lueskellut kuusikkomme muiden jäsenten kirjoja, ja Taivaanpallo on toinen suosikeistani Pauliina Rauhalan Synnintekijöiden ohella.
Kiinnostavaa kyllä, Taivaanpallo oli kuusikosta ainoa, jossa ei ollut nähdäkseni lainkaan spekulatiivisen fiktion aineksia – mikä toki sopii erinomaisesti kirjan teemoihin ja tapahtuma-aikaan ns. valistuksen ajan aamunkoitossa. Hunanin lisäksi myös Jari Järvelän Kosken kahta puolta -romaanissa ja Lars Sundin Där musiken började -kirjassa keskustellaan kuolleiden kanssa. Katja Ketun Rose on poissa on pohjimmiltaan oikeastaan paranormaali rikosromaani. Synnintekijöissäkin todellisuutta havainnoidaan (Hunanin joidenkin näkökulmahenkilöiden lailla) ei-aivan-realistisrationaalisesta kulmasta. (Lisäksi Synnintekijät käyttää hyvin samantapaista kerronnallista otetta kuin Hunan.) Spefikirjallisuus on jo hyvän aikaa ujuttanut sateenkaarenkirjavia lonkeroitaan kaunokirjallisuuden valtavirtaan, eikä se ole väärin.
Mitalisijoille jääminen ei ollut minusta mikään syy jättäytyä pois eilisestä palkintogaalasta (joka, toki, satuttiin järjestämään kotikaupungissani vaivattoman julkuneuvomatkan päässä). Tilaisuus oli tyylikäs ja hyvin järjestettu: ehkä vaikuttavin hetki minulle oli kohta, jossa (kunkin kategorian) ehdokasteoksista luettiin pikkuriikkinen pätkä. Olen ennenkin kertonut kokemuksesta kuulla omaa tekstiään ammattinäyttelijän esittämänä, ja Kristiina Halttu sai Hunan-katkelman kuulostamaan tehokkaalta ja napakalta.
Toki mieltä lämmitti myös varsinaisen gaalatilaisuuden jälkeisillä maljannostokokkareilla ja myöhemmin illalla Finlandia-jatkoilla ravintola Teatterissa (jonka minä vanhus muistan edelleenkin Häppärinä) kuulla valtavia määriä onnitteluja ja kehuja lukuisilta Hunanin lukijoilta, myös kauno-Finlandia-diktaattori Puttoselta. Niinpä eilisilta omalta osaltaan sai minut tajuamaan entistäkin paremmin, että asemani suomalaisen kirjallisuuden kentässä on muuttunut nyt aivan toisenlaiseksi kuin mitä se oli vielä tämän vuoden alussa. Huolimatta kuudesta aikaisemmasta romaanista, huolimatta runsaista kriitikoiden ja kirjabloggareiden ylistyksistä olin huomaavinani useissakin Finlandia-ehdokkaita arvioivissa lehti- ja televisiojutuissa minun kirjani kohdalla rivien välissä Mistä ihmeestä tämä tänne putkahti? -hämmennyksen. Muut viisi olivat jo ennestään, ns. valtavirrankin silmissä, etabloituneita nimiä. Siinä mielessä minä epäilemättä hyödyn F-ehdokkuudesta meistä kaikkein eniten. Aiheesta ja aiheen käsittelytavasta riippumatta seuraava romaani noussee jo pelkästään Hunanin voimin hieman korkeammalle mahdollisesti noteerattavien romaanien pinossa eri medioiden kulttuuritoimittajien pöydällä. Silloin spefiin perehtymätönkään kulttuuritoimittaja ei joudu kaivelemaan muististaan ”ai, tää oli kai joku skifikirjailija” vaan tietää että ”ahaa, tää on sen Finlandia-ehdokkaan uusi”.
Mutta ensin se seuraava romaani, työnimeltään Wolanda, pitäisi saada kirjoitettua – ja julkaistua. Jatkoilla puhuttiin kustantamon väen kanssa mahdollisista aikatauluista. Jos hyvin käy, kirja voitaisiin saada julki kesällä 2020, sopivasti ennen Finnconia. Mutta se edellyttää sitä, että minulla on kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitus jo ensi lokakuun alussa ja että käsikirjoitus vaikuttaa siltä että siitä saadaan editoitua toimiva romaani puolen vuoden tiiviissä aikataulussa. Tämä tarkoittaa minulle työntäyteistä ensi vuotta ja etenkin ensi kesää. Onneksi on mahdollisuus keskittyä omaan romaaniin suhteellisen rahahuolettomasti yksivuotisen apurahan ansiosta. Ja saattaahan olla niinkin, että ensimmäistä kertaa minun kirjailijaurallani kirjamyynnistä kertyvät rojaltit ylittävät etukäteen maksetun palkkioennakon jo ensimmäisenä tilivuotena.

Kolmen kappaleen probleema alkaa perin epäscifimäisesti keskeltä Kiinan 1960-luvun lopun kulttuurivallankumousta, kahden punakaartin fraktion keskinäisestä aseellisesta yhteenotosta.* Sen jälkeen kirja kuvaa kulttuurivallankumouksen vuoksi syrjäiselle radioteleskooppiasemalle karkoitetun astrofyysikon elämää ja sitä kuinka hän havaitsee erään Auringon sisärakenteen kerrostuman toimivan äärimmäisen tehokkaana signaalinvahvistimena tietynlaisille radiosignaaleille. Hän lähettää avaruuteen viestin – ja saa vastauksen miltei yhdeksän vuoden päästä. Nykyhetkessä tutkitaan lukuisten huippuluokan fysiikantutkijoiden itsemurhia. Kolmantena säikeenä on merkillinen Three Body -niminen tietokonepeli. Peli sijoittuu kummalliseen maailmaan, jossa aurinko kulkee taivaalla pitkiä aikoja aivan normaalisti, mutta välillä tulee aikakausia jolloin aurinko on taivaalla valtavan suurena ja polttaa maailman karrelle, tai vetäytyy kauas, jolloin maailma jäätyy. Välillä aurinkoja näkyy taivaalla kaksi, tai – kuten nimestä voi arvata – kolme. Tämän maailman asukkaat kykenevät kuivattamaan itsensä ja näin säilymään jonkinlaisessa horroksessa hengissä kaaoksen aikojen yli. Kirjan loppua kohti nämä säikeet alkavat yhdistyä, perin uhkaavalla tavalla.
Joel Martinsenin englannintama kakkososa The Dark Forest jatkaa tarinaa huomattavasti suoraviivaisemmalla tavalla. Kirjan keskeisenä lankana on ensimmäisen kirjan lopussa konkretisoitunut koko ihmiskuntaa koskeva vaara ja yritykset kamppailla vaaraa vastaan. Vaikka ihmiskunnan tieteellinen perustutkimus on tietyistä syistä halvaantunut, olemme kuitenkin tässä lähitulevaisuudessa saaneet käyttöömme hiberanaatiomenetelmän, jonka avulla (yksittäiset) ihmiset kykenevät nukkumaan talviunta vuosikymmeniä ja jopa -satojakin. Tämän ansiosta kirjailija pystyy pitämään sekä kakkos- että kolmososissa koko kirjan kaaren ajan samat päähenkilöt. Tästä on myös se hyöty (tai haitta), että hibernaatiosta herätetty päähenkilö Luo Ji (ja kolmannen kirjan Cheng Xin) tarvitsevat melkoista infodumppausta edellisten vuosikymmenien (tai -satojen) tapahtumista kuin kirjan lukijakin. Tarinallisesti kakkososan keskeisiä elementtejä ovat Maan asukkaiden yritykset varautua ensimmäisen kirjan lopussa ilmenneeseen tuhon uhkaan sekä kuinka näille yrityksille sitten käy. Kirjan nimi viittaa osan keskeisiin teemoihin kuuluvaan hypoteettiseen ”pimeä metsä” -selitysyritykseen
Ken Liun englannintama kolmososa Death’s End jatkaa monessa suhteessa kakkososan linjoilla, mutta aikaperspektiivi kasvaa kakkosen vuosikymmenistä ensin muutamiin vuosisatoihin ja sitten… varsin pitkäksi. Hibernoiva ja välillä (eri syistä) herätetty Cheng Xin seuraa ihmiskunnan muutoksia edellisissä osissa esitetyn ja sitten paljon laajamittaisemmaksi (joskin abstraktimmaksi) muuttuneen uhkan edessä enimmäkseen sivustakatsojana – mutta kahtena aivan ratkaisevana hetkenä ainoana ihmisenä, jolla on koko ihmiskunnan edestä päätösvalta siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näiden päätöstensä seurauksia ja niistä aiheutuneita omantunnonkysymyksiä hän joutuu kantamaan loppuikänsä. Ei sillä että kirja kovinkaan paljoa kieriskelisi Cheng Xinin psyykessä tai omatunnonongelmissa, ei. Henkilöhahmona hän jää melkein yhtä ohkaiseksi kuin (tässäkin kirjassa mukana oleva) kakkososan keskeinen henkilö Luo Ji.













