Olen käynyt Finnconeissa toistakymmentä vuotta ja blogannut niistä jotakuinkin yhtä kauan. Tälläkään kertaa ei voi muuta kuin ylistää Jyväskylässä vapaaehtoisvoimin järjestetyn ilmaistapahtuman sujuvuutta, toimivuutta ja sympaattisuutta. Järjestelyt toimivat, ihmiset olivat mukavia, tuttuja oli hauska tavata, paneelikeskusteluiden ja luentojen kuunteleminen herätti ajatuksia.
Ainakin käytävillä tuntui, että väkeä oli tällä kertaa enemmän kuin viimeksi Turussa. En tiedä lukemia, ja koska Jyväskylän liikuntatieteellisen aula- ja käytävätilat ovat aika ahtaita – etenkin kun niihin on sijoitettu myyntipöytiä – vaikutelma voi syntyä siitäkin.
Koska molemmat omat esiintymiseni olivat sunnuntaina, saatoin käyttää koko kirjoittajaperjantain sekä ensimmäisen varsinaisen conipäivän lauantain muun ohjelman seuraamiseen. Kiinnostava oli esimerkiksi otsikolla ”Space Opera – A New Humanity” -nimellä kulkenut paneeli, muutenkin kuin vain siksi että pari panelistia vaihtui juuri ennen aloitusta yleisön joukossa istuneisiin ”hei, sä muuten tiedät näistä asioista enemmän kuin minä” -pohjalta. Lopulta Anders Sandbergin, Hannu Rajaniemen, kunniavieras Charles Strossin ja moderaattori Petri Hiltusen muodostama joukkio toi esiin muun muassa ajatuksen siitä, että ihminen on onnistunut kehittämään toimivan tekoälyn muodon jo muutama sata vuotta sitten: suuria korporaatioita voidaan hyvinkin pitää itsenäisesti toimivina, mahdollisesti jopa tietoisina olioina, joiden toiminta, tarpeet, tavoitteet ja mieliteot eivät välttämättä aina noudata edes korporaation omistajien etua tai tahtoa – muun ihmiskunnan ja ympäristön edusta tietysti puhumattakaan.
Conin kunniavieraista suomentaja Kersti Juva – ”Tolkienin oheistuote”, kuten hän itse itseään kutsui – taisi olla ensimmäistä kertaa missään sf-henkisessä tapahtumassa ja tuntui siltä, että sekä vastaanoton lämpimyys että tapahtuma ylipäänsäkin oli hänelle aikamoinen elämys ja vieläpä hyvin myönteisessä mielessä. Ja kyllä hän totisesti kaiken saamansa kunnioituksen ansaitseekin.
Olin Kerstin, Johanna Vainikaisen ja Sarianna Silvosen kanssa sunnuntaina keskustelemassa spefin suomentamisesta. Aiheesta syntyi hyvää keskustelua, ja katederin takaa syntyi vaikutelma että myös yleisö nautti meidän kuuntelemisestamme.
(Itsekin istun oikein mielelläni kuuntelemassa aina kun Kersti puhuu suomentamisesta: hänellä on näkemystä ja kykyä esittää sitä.)
Toinen paneelikeskustelu spefin genrerajoista jätti vähän ristiriitaisia fiiliksiä. Kanssakeskustelijat – Helena Waris, Terhi Tarkiainen ja Antti Alanen – esittivät hyviä näkökulmia ja kertoivat kiinnostavasti omista kokemuksistaan siitä millaista on pujotella kustantamojen odotusten lomassa: onko tämä fantasiaa, onko tämä YA-kirjallisuutta, pitäisikö sen olla sitä tai tätä, ja pitääkö kirjan vampyyrien olla samanlaisia kuin telkkarisarjoissa. Tunsin jälleen kerran olevani varsinainen kultalusikkakirjailija, koska yksi ja sama kustantaja on (ainakin tähän asti) nurkumatta julkaissut jokaisen käsikirjoituksen jonka olen taloon kantanut.
Ongelmana oli lähinnä keskustelun moderaattori, joka krapulansa/laskuhumalansa takia kävi to–del–la hitaalla, vaikka kävikin sinnikkäästi läpi etukäteen huolellisesti, perehtyneesti ja ajatuksella laatimiaan kysymyksiä. Tällainen on ainakin minun käymissäni Finnconeissa hyvin poikkeuksellista. Vaikka iltabileissä saattaa mennä pitkään ja juomaakin tulee kulutettua, kaikki seuraavan päivän esiintyjät pitävät yleensä hyvin tarkasti huolta siitä että ovat ajan koittaessa täydessä keskustelu- tai luennointikuosissa. Sitä vaatii jo normaali kohteliaisuus kanssakeskustelijoita ja yleisöä kohtaan.
Yhtä kaikki tämänkin Jyväskylän Finncon oli jälleen mainio, lämmin ja vaivan arvoinen tapahtuma. Ensi vuonna sitten Tampereelle – ja jos hyvin käy, silloin päästään juhlistamaan myös Wolandan ilmestymistä. Kunhan nyt saan kirjoitettua sen loppuun, ja kunhan siitä saadaan kustantajan kanssa toimitettua jotakin julkaisukelpoista…
Kolmen kappaleen probleema alkaa perin epäscifimäisesti keskeltä Kiinan 1960-luvun lopun kulttuurivallankumousta, kahden punakaartin fraktion keskinäisestä aseellisesta yhteenotosta.* Sen jälkeen kirja kuvaa kulttuurivallankumouksen vuoksi syrjäiselle radioteleskooppiasemalle karkoitetun astrofyysikon elämää ja sitä kuinka hän havaitsee erään Auringon sisärakenteen kerrostuman toimivan äärimmäisen tehokkaana signaalinvahvistimena tietynlaisille radiosignaaleille. Hän lähettää avaruuteen viestin – ja saa vastauksen miltei yhdeksän vuoden päästä. Nykyhetkessä tutkitaan lukuisten huippuluokan fysiikantutkijoiden itsemurhia. Kolmantena säikeenä on merkillinen Three Body -niminen tietokonepeli. Peli sijoittuu kummalliseen maailmaan, jossa aurinko kulkee taivaalla pitkiä aikoja aivan normaalisti, mutta välillä tulee aikakausia jolloin aurinko on taivaalla valtavan suurena ja polttaa maailman karrelle, tai vetäytyy kauas, jolloin maailma jäätyy. Välillä aurinkoja näkyy taivaalla kaksi, tai – kuten nimestä voi arvata – kolme. Tämän maailman asukkaat kykenevät kuivattamaan itsensä ja näin säilymään jonkinlaisessa horroksessa hengissä kaaoksen aikojen yli. Kirjan loppua kohti nämä säikeet alkavat yhdistyä, perin uhkaavalla tavalla.
Joel Martinsenin englannintama kakkososa The Dark Forest jatkaa tarinaa huomattavasti suoraviivaisemmalla tavalla. Kirjan keskeisenä lankana on ensimmäisen kirjan lopussa konkretisoitunut koko ihmiskuntaa koskeva vaara ja yritykset kamppailla vaaraa vastaan. Vaikka ihmiskunnan tieteellinen perustutkimus on tietyistä syistä halvaantunut, olemme kuitenkin tässä lähitulevaisuudessa saaneet käyttöömme hiberanaatiomenetelmän, jonka avulla (yksittäiset) ihmiset kykenevät nukkumaan talviunta vuosikymmeniä ja jopa -satojakin. Tämän ansiosta kirjailija pystyy pitämään sekä kakkos- että kolmososissa koko kirjan kaaren ajan samat päähenkilöt. Tästä on myös se hyöty (tai haitta), että hibernaatiosta herätetty päähenkilö Luo Ji (ja kolmannen kirjan Cheng Xin) tarvitsevat melkoista infodumppausta edellisten vuosikymmenien (tai -satojen) tapahtumista kuin kirjan lukijakin. Tarinallisesti kakkososan keskeisiä elementtejä ovat Maan asukkaiden yritykset varautua ensimmäisen kirjan lopussa ilmenneeseen tuhon uhkaan sekä kuinka näille yrityksille sitten käy. Kirjan nimi viittaa osan keskeisiin teemoihin kuuluvaan hypoteettiseen ”pimeä metsä” -selitysyritykseen 
Ken Liun englannintama kolmososa Death’s End jatkaa monessa suhteessa kakkososan linjoilla, mutta aikaperspektiivi kasvaa kakkosen vuosikymmenistä ensin muutamiin vuosisatoihin ja sitten… varsin pitkäksi. Hibernoiva ja välillä (eri syistä) herätetty Cheng Xin seuraa ihmiskunnan muutoksia edellisissä osissa esitetyn ja sitten paljon laajamittaisemmaksi (joskin abstraktimmaksi) muuttuneen uhkan edessä enimmäkseen sivustakatsojana – mutta kahtena aivan ratkaisevana hetkenä ainoana ihmisenä, jolla on koko ihmiskunnan edestä päätösvalta siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näiden päätöstensä seurauksia ja niistä aiheutuneita omantunnonkysymyksiä hän joutuu kantamaan loppuikänsä. Ei sillä että kirja kovinkaan paljoa kieriskelisi Cheng Xinin psyykessä tai omatunnonongelmissa, ei. Henkilöhahmona hän jää melkein yhtä ohkaiseksi kuin (tässäkin kirjassa mukana oleva) kakkososan keskeinen henkilö Luo Ji.
