Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Pari päivää sitten postihenkilö oli kantanut kotimme luokse – puhelimessa sovittuun jättöpaikkaan – laatikollisen kirjoja. Kyseessä ei totisesti ole ensimmäinen Kirjavälityksen minulle tässä kuussa lähettämä paketti, ei todellakaan: erään apurahalautakunnan jäsenenä saan vastaanottaa melkoisen määrän kevätkaudella julkaistua kotimaista kaunokirjallisuutta, oli kyseisen kirjan tekijä sitten hakenut ao. apurahaa tai ei.
Tämä paketti kuitenkin poikkesi aikaisemmista. Tämä oli täynnä yhtä ja samaa kirjaa, joiden synnyttämisessä itselläni oli iso osa ja arpa.
Josh Malermanin Malorie (Karisto) on jatkoa muutama vuosi sitten suomentamaani Lintuhäkkiin, joka sai aika paljon huomiota kirjasuomennoksenn kanssa samoihin aikoihin julkaistun Netflixin Bird Box -elokuvan ansiosta. Ehdin tehdä suomennoksen valmiiksi ennen elokuvan näkemistä, ja vaikka elokuva visualisoi muutamia asioita kirjaa paremmin, pidin sitä aikamoisena pettymyksenä mielestäni aika mainioon kirjaan verrattuna. Tokihan on yleensäkin niin, että kirjat kannattaa lukea (tai kuunnella) kirjoina ja jättää elokuva- ja telkkarisarjasovitukset mieluummin kokonaan katsomatta. Oma pää kutoo kirjan tapahtumista yleensä paljon vaikuttavampia visioita.
Yleensä jatko-osiinkin kannattaa suhtautua vähintäänkin lievällä epäluulolla, mutta omasta, kiistämättömän puolueellisesta mielestäni Malorie jatkaa Lintuhäkin tarinaa varsin onnistuneesti ja vie sen eräänlaiseen ratkaisuun, tai ainakin mahdollisen ratkaisun löytämisen partaalle. Ei, en tiedä onko Malerman jatkamassa tarinaa enää pidemmälle: ainakin Malorien jälkisanojen mukaan kyseessä on jo ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa mukana ollut tarinan jälkipuolisko. Niinpä kannattaa ehdottomasti lukea ensin Lintuhäkki ja Malorie vasta sen jälkeen. Vuosi sitten Malermanilta suomentamani Punainen piano puolestaan oli aivan itsenäinen romaani, oma tarinansa – eikä ehkä aivan yhtä onnistunut kuin Lintuhäkki/Malorie-kokonaisuus.
Käännöstyönä Malorie oli miellyttävää suomennettavaa, luistava ja – positiivisessa mielessä – viihdyttävä tarina. Töitä paiskiessani hymähdin parisen kertaa ajatukselle siitä, että keskellä pandemian (Suomessa hyvin lievää) eristäytymistä minä suomensin kirjaa, jonka päähenkilöt ovat viettäneet kymmenkunta vuotta käytännössä täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta – tai siitä, mitä ihmiskunnasta on jäljellä. Ehkäpä tämä kirja voi toimia jonkinlaisena keittiöpsykologisena ”ajattele miten paljon huonommin asiat voisivat olla” -lohtuna. Siis jos tuollaiset ”lohdutukset” ylipäänsä lohduttaisivat ketään koskaan, mitä voi kyllä suuresti epäillä.
Spekulatiiviseen fiktioon törmää nykyään miellyttävän monenlaisissa paikoissa. Lueskelin tammikuista New Scientistiä, kun silmiin sattui sivunmittainen juttu romaanista, jossa nuori tyttö saa mystisellä tavalla yliluonnollisia voimia, jotka voivat olla kuolemaksi niille jotka häntä uhkaavat – ja viattomille sivullisille. Tämä tuntui sivuavan oman Pahasilmäni teemoja kiinnostavan läheltä. Sitäpaitsi olen lukenut häpeällisen vähän afrikkalaista spefiä, joten e-kirja tuli tilattua saman tien.
Nigerialais-amerikkalainen Nnedi Okorafor on ehtinyt julkaista jo aikamoisen liudan romaaneja ja sarjakuvina – tunnetuimpina tietysti elokuvan innoittaneet Black Panther -tarinat, joita hän on käsikirjoittanut – joten uutta luettavaa riittää tämän jälkeenkin. Viime kuussa ilmestynyt Remote Control -pienoisromaani vaikuttaa alulta useamman romaanin sarjaan, joten kiinnostavaa luettavaa on odotettavissa jatkossakin.
Pienikokoinen, malarian heikentämä perhetyttö saa haltuunsa taivaalta pudonneen vihreän siemenen ja huomaa paria vuotta myöhemmin saaneensa siemeneltä mystisiä voimia. Niistä on hänelle hyötyä, sillä häntä pistämään pyrkivät malariasääsket putoavat kuolleina maahan. Pahempaa on, että mikäli tyttöä uhataan millään tavoin, hänestä huokuva vihreä valo surmaa uhkaajien lisäksi kaikki muutkin hänen lähellään olevat – myös hänen rakkaan perheensä. Tytöstä tulee koditon ja nimetön. Unohdetun oman nimensä sijaan hän alkaa kutsua itseään nimellä Sankofa, ”voipuu”, sillä tämän puun pähkinöistä saatava rasva pitää hänen vihreän valon rasittamaa ihoaan kunnossa. Hän lähtee kotikylästään, vihreän valon surmaamien ruumiiden keskeltä, etsimään vihreää siementä, joka on häneltä varastettu.
Remote Control sijoittuu lähitulevaisuuden Ghanaan, suurten tuloerojen maahan, jossa kuitenkin jokainen ihminen on tavalla tai toisella kytköksissä nettiin – kaikki paitsi Sankofa, jonka kosketuksesta jokainen tekninen laite kuolee niille sijoilleen. Pieneen kirjaan mahtuu monta mielenkiintoista teknistä laitetta ja kiinnostavia sovelluksia olemassaoleville teknisille keksinnöille, mutta scifi-ideoiden alla tarina on pikemminkin maagisrealistinen kansantarina, sadunomaisesti kerrottuna. Tämä kaikkihan liittyy afrofuturismin estetiikkaan, joka totisesti ansaitsisi parempaa perehtymistä.
Ja tämän kirjan perusteella olisi erinomaista lukea Nnedi Okoraforia myös suomeksi.
Linnean kanssa pidetyn julkkarihaastattelun mittaan putkahti ilmoille idea laatia soittolista Pahasilmässä mainituilta artisteilta, musiikista joka liittyy kirjaan. Listan Spotify- ja Tidal-versiot on jo julkistettu Facebookin kirjailijasivullani, mutta julkaistaanpa täälläkin. Ensin Spotify (mistä iso kiitos Sarille!):
Sitten Tidal:
Näistä molemmista puuttuu yksi kappale, kirjan ensimmäisessä luvussa mainittu Michelle Shockedin kaunis kantriballadi ”Prodigal Daughter (Cotton Eyed Joe)” albumilta Arkansas Traveler (1991). Vaikuttaa siltä, ettei artisti halua varhaistuotantonsa – ja ilmeisesti jyrkän konservatiivista uskoontuloaan edeltävän elämänsä – kuuluvan netissä. Levy kannattaa hankkia käsiin, se on nimittäin hieno.
Ja koska kaikki eivät välttämättä halua sotkeutua suoratoistopalveluihin, sama lista vielä selvänä tekstinä levykauppakierroksia varten:
• ”Prodigal Daughter”, Michelle Shocked, Arkansas Traveller • ”Denw”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Not a Pretty Girl”, Ani DiFranco, Not a Pretty Girl • ”Furry Sings the Blues”, Joni Mitchell, Hejira • ”Be Yourself – A Lonely Woman Blues”, Victoria Spivey, The Blues Is Life • ”Strange Things Happen Every Day”, Sister Rosetta Tharpe, Strange Things Happen Every Day • ”To Bring You My Love”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”What Is the Soul of Man?”, Sister Rosetta Tharpe, Strange Things Happen Every Day • ”Working for the Man”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”I’m a Red Hot Mama”, Victoria Spivey, Thursday Girl • ”Precious Memories”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”Baba”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Didn’t It Rain”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”Don’t Care – Angry Blues”, Victoria Spivey, The Blues Is Life • ”As You Sow, so Shall You Reap”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”One Hour Mama”, Victoria Spivey, The Victoria Spivey Collection 1926–27 • ”Sabu”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Hedonism (Just Because You Feel Good)”, Skunk Anansie, Stoosh • ”Untouchable Face”, Ani DiFranco, Dilate • ”Down By the Water”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”Crossroad Blues”, Rory Block, High Heeled Blues • ”Sahari”, Aziza Brahim, Sahari • ”Lalla”, Rokia Traoré, Beautiful Africa • ”Nterini”, Fatoumata Diawara, Fenfo • ”Djorolen”, Oumou Sangaré, Worotan
Tarkka lukija huomaa, että listassa on yksi artisti, jota Pahasilmässä ei mainita. Epätarkempikin lukija saattaa bongata romaanin sivuilta useampiakin artisteja, joita listalla ei mainita. Minusta nämä 25 kappaletta vain tuntuivat muodostavan hyvän, toisiinsa lomittuvan kokonaisuuden, joka vähintäänkin sivuaa kirjan teemoja. Ja minähän sen kirjan kirjoitin, ja tämän listan laadin.
Vielä viikon verran odottelemista. Vaikka itse olen lukenut Pahasilmän tarinan eri versioita turhautumiseen asti, uuden teoksen ilmestyminen jännittää aina. Tämä on lisäksi ensimmäinen oma romaanini, joka ilmestyy myös äänikirjaversiona. (E-kirjaversioita on tehty aikaisemminkin Hunanista, Muurahaispuusta ja Alasista.)
”Siis tää niinku tapahtuis lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa, joka on yhdistyny Kanadaan ja Meksikoon ja jossa vuodet on numeroinnin sijaan nimetty sponsorien tuotteiden mukaan, ja tässä olis salaiset palvelut ja quebeciläisten separatistien pyörätuolissa istuvien murhaajien järjestö etsimässä sellaista videoelokuvaa, josta jää riippuvaiseks jos näkee siitä pätkänkin eikä enää syö eikä käy vessassa eikä mitään ja saa hirveitä raivareita jos yritetään estää sen katsominen…”
David Foster Wallacen romaani Päättymätön riemu (alkuteos Infinite Jest 1996, suom. Tero Valkonen 2020) on niitä romaaneja, joista moni on, aivan aiheellisesti, kysellyt onko se Uuden Ajan Haastavan Klassikon maineessa siksi että sen tekijä on Romanttisen Traaginen Itsemurhaan Päätynyt Urbaani Amerikkalainen Miesnero, vai onko kirjalla ihan oikeita, kestäviä kirjallisia arvoja.
Minä en tiedä. Olen lukenut sen vain kerran, ja siitäkin lukemiskerrasta jätin suuren osan pisimmistä loppuviitteistä – niitä on reilut viisikymmentä sivua, ja osalla loppuviitteistä on myös alaviitteitä – kursorisen vilkaisun tasolle. Taisin pudota kärryiltä jokusen kerran itse tekstissäkin.
Wallace sijoittui kirjailijauransa alkuvaiheissa jonkinlaiseen ”itärannikon keskiluokkaisten valkoisten taidekirjailijoiden” ryhmään, ja se näkyy tekstissä ja henkilöhahmoissa varsin selvästi, siinä missä myös kirjailijan myöhemmät kokemukset päihderiippuvaisena ja ns. puolimatkan talon asukkina – samoin nuoruuden tennisura. Kirjan keskeinen hahmogalleria on joko bostonilaisen puolimatkan talon AA- tai NA-kokouksissa käyviä, epätoivoisesti kuivilla pinnisteleviä päihderiippuvaisia tai sitten talon lähettyvillä sijaitsevan tenniakatemia-sisäoppilaitoksen teini-ikäisiä urheilulahjakkuuksia. Jälkimmäisen laitoksen perustanut James O. Incandenza on vähän ennen kuolemaansa tehnyt muun muassa Viihteenä tai Päättymättömänä riemuna tunnetun, vakavasti addiktoivan videoelokuvan, jonka alkuperäinen masterkopio on joko haudattu tekijänsä mukana tai sitten jommankumman laitoksen tiloissa… kenties. Jos sitä on ylipäänsä olemassa. Puolimatkan talossa asuvat myös Incandenzan leski ja kaksi nuorempaa poikaa, kehitysvammainen Mario – isänsä jäljissä innokas videokuvaaja – ja lupaava, mutta hyvässä kannabisriippuvaisuuden alussa oleva Hal.
Näiden asetelmien päälle on rakennettu tuhatsivuinen, pienellä kirjasimella painettu romaani.
Kirja lähitulevaisuuskuvaus on hetkittäin hilpeää – esimerkiksi sponsorien nimeämät vuodet on ihan nokkela oivallus – mutta eittämättä mieleen tulee tuon tuostakin ajatus omahyväisestä Taidekirjailijasta, joka uskoo suunnattomalla lahjakkuudellaan osaavansa kirjoittaa tieteisromaaneja paremman tieteisromaanin viitsimättä tuhlata aikaansa mihinkään niin halpa-arvoiseen kuin tieteiskirjallisuus. En tiedä miksi, mutta välillä mieleeni putkahti muistikuvia Barrington J. Bayleyn Zen-aseesta, joka on aivan erilainen tarina aivan eri aiheista, ja luullakseni kehnoin tieteisromaani jonka olen koskaan lukenut.
Ei Päättymätön riemu nyt missään mielessä (niin) kehno ole. Ja tokihan osa Wallacen scifi-ideoista on surkuhupaisia lähinnä siksi että tekniikan (ja viihteen) kehitys on kulkenut vähän eri suuntiin kuin miltä Wallacen mielessä vaikutti 1990-luvun alkupuolella. Eikä ole välttämättä mitenkään oikeudenmukaista sijoittaa kirjaa tieteiskirjallisuuden lokeroon. Joissakin suhteissa se tuntuisi olevan läheisempää sukua vaikkapa James Joycen Ulyssekselle tai Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanille. Proustin suuntaan viittaisi myös tuntu teoksesta uudelleen alusta luettavana syklinä: kirjan ensimmäinen luku tapahtuu itse asiassa vasta kirjan lopun jälkeen, ja ikään kuin houkuttelee aloittamaan saman tien alusta uudelleen, kerran toisensa jälkeen, jotta saisi lopultakin selville mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu, mitä kaikki tämä tarkoittaa, ja mistä siinä Viihteessä oikein on kyse, asia jonka pitäisi kenties selvitä lukemalla teksti (ja etenkin ne loppuviitteet!) huolellisemmin. Tavallaan tämä kirja itsessään voi olla jollekin lukijalle Viihde, loputon addiktio.
Joku voisi sijoittaa teoksen myös jahkailukirjallisuuden kategoriaan, sillä siinä tapahtuu loppujen lopuksi perin vähän. Dialogit ovat enimmäkseen päämäärätöntä jaarittelua (paitsi tietystihän niissä on syvempiä tasoja joita pinnallinen lukija ei vain ymmärrä!), teksti arjen, tennisotteluiden ja -treenien, AA-kokousten ja tapahtumattomien päivien kuvauksia ja ihmisten aikaisempien vaiheiden kertailua. Kuka tahansa minun kustannustoimittajistani olisi käyttänyt punakynää huomattavasti innokkaammin (ja luultavasti pohtinut koko hoidon julkaisun mielekkyyttä), mutta luultavasti DFW olisi vain lisännyt (nekin) punakynätyt dialogit sun muut loppuviitteiksi (jolloin ne vielä pienemmällä kirjasinkoolla painettuna vievät vähemmän tilaa). Hänhän oli sentään Nero.
Tero Valkonen, mainio mies, on tehnyt kolminkertaisen koutoun arvoisen urakan järkäleen suomennoksessa. Muutaman yksittäisen termisuomennoksen kohdalla jäin miettimään mitähän alkutekstissä lienee lukenut,* mutta enimmäkseen teksti tuntuu toimivan tarinan edellyttämällä tyylillä. Luulisin – enhän ole alkuteosta avannutkaan.
Mutta voihan hyvin olla, että useampi lukukerta aukaisee tekstiä paremmin. Ajattelin olla kantamatta tiiliskiveä kirjaston kierrätyshyllyyn (sitten kun niiden luokse taas pääsee) jotta lukisin sen toistekin.
Mutta en saman tien perään, en.
On tässä muutakin tekemistä, esimerkiksi oman romaanin ilmestyminen ensi viikolla.
___ * Onko ”popvisa” ollut ”pop quiz”, onko ”vapaa-ajan puku” ollut ”leisure suit”? Enimmäkseen epäoleellista yksittäisyyksien ihmettelyä, siis.
Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.
Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.
Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.
Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.
Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*
Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).
Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.
Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.
___
(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)
Vaikka laskenkin Ursula Kroeber LeGuinin yhdeksi hyvin tärkeäksi kirjalliseksi esikuvakseni, on myönnettävä että minulla on aikamoisia aukkoja hänen tuotantonsa lukemisessa. Maameri-kirjoja olen lukenut viimeksi 1970-luvulla, ja muutenkin olen perehtynyt lähinnä ns. Hainilaisen syklin teoksiin. Mutta LeGuin on kirjoittanut paljon muutakin, ja kaikeksi onneksi Vaskikirjat on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia suomennoksia.
Malafrena (alkuteos 1979, Jyrki Iivosen suomennos 2018) on LeGuinin tuotannossa sikäli kiinnostava tapaus, että sen ainoa ns. spekulatiivinen ainesosa on sijoittuminen kuvitteelliseen Orsinia-nimiseen maahan jossakin itäisessä Keski-Euroopassa. Eletään 1820-luvun loppua, ja Napoleonin sotien jälkimainingeissa Orsinia on joutunut Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Keisarikunnan ankara sensuuri- ja poliisikoneisto yrittää tukahduttaa kaikki idullaan olevat yritykset puhua Orsinian uudesta itsenäistymisestä tai mitenkään edistää sitä.
Nuori Itale Sorde, vauraan maanomistajaperheen poika, on joutunut jo opiskeluaikoinaan toteamaan ettei valtakoneisto hyväksy separatistisia ajatuksia, mutta hän ei luovu hankkeesta, vaan katkaisee välit Malafrenan idyllisessä laaksossa asuvaan perheeseensä ja muuttaa Orsinian pääkaupunkiin, jossa hän perustaa samanmielisten kanssa uuden, riippumattoman lehden – joka joutuu välillä julkaisemaan miltei tyhjiä sivuja, kun ennakkosensuuri kieltää kaiken poliittisen ja ajankohtaisiin tapahtumiin liittyvän sisällön, ja lopulta Itale Sordekin joutuu edesvastuuseen toiminnastaan. Kaikesta huolimatta Orsiniaan tihkuu uutisia Ranskan uudesta vallankumouksesta, jossa ”porvariskuningas” Ludvig Filip I nousee valtaan syrjäytetyn Kaarle X:n tilalle. Tämä ei voi olla vaikuttamatta myös Orsiniaan.
Monessa suhteessa Malafrena toi mieleen Daniel Derondan, vaikka kirjat tapahtuvat eri maissa ja tapahtumien väliä on viitisenkymmentä vuotta. Yhtä kaikki tarina etenee yhtä lailla nimellisen päähenkilönsä kuin tämän lähipiirin – ennen kaikkea lähipiirin naisten – silmin tarkasteltuna, ja sekä rakkaus- että ystävyyssuhteilla on keskeinen osa. Ehkä LeGuin onkin halunnut rakentaa (tässä suhteessa) jonkinlaista pastissia 1800-luvun romaaneista? Yhtä kaikki fiktiivinestä Orsiniasta muodostuu elävä, uskottava ja uppouduttava kuva: miljöö on ihan yhtä kiinnostava kuin tarina.
Valitettavasti painoon tuntuu päässeen huonosti editoitu raakakäännös, johon on jäänyt turhan paljon sana sanalta englannista käännettyjä, perin kömpelöitä lauserakenteita ja jokunen silkka lapsuskin. (Cembalossa ei esimerkiksi viritetä jousia, vaan kieliä.)
Onneksi Ikuiden hämärän maan (The Beginning Place 1980, Jyrki Iivosen suomennos 2017) käännös toimii paljon paremmin. Parisataasivuista kirjaa voisi ehkä (jos on jostakin syystä tarvis) luokitella nuorten- tai YA-kirjallisuuteen, mutta tokihan hyvä, surumielisellä nuotilla kerrottu tarina toimii kenelle tahansa.
Kaksi parikymppistä nuorta, arkiseen elämäänsä, työhönsä ja perhetilanteeseensa turhautunutta ja tuskastunutta nuorta sattuu kumpikin löytämään, omia aikojaan, esikaupungin läheisestä metsiköstä portin toisenlaiseen maailmaan, jossa aika kuluu hyvin hitaasti ja jossa tuntuu olevan jatkuva iltahämärä. Siitä tulee heille pakopaikka ns. todellisuudesta, virkistävä ja elvyttävä oma todellisuus, jota heille ei normaalielämässä ole suotu. He kohtaavat toisensa, epäluuloisina ja mustasukkaisina siitä että joku toinenkin on löytänyt heidän yksityisen salaisen maailmansa. Paljastuu, että tämä heidän salainen maailmansa on vaarassa ja, kas kummaa, juuri nämä kaksi ulkopuolista ovat ne joille lankeaa tehtävä käydä vaaraa vastaan.
Ikuisen hämärän maa tavallaan leikittelee fantasiakliseillä, mutta toisaalta lankeaa itsekin niiden helppoon houkutukseen. Se ei ehkä kuulu LeGuinin laajan ja monipuolisen tuotannon omaperäisempiin huippusaavutuksiin. Toisaalta se on sellainen ikäkausi- ja itsenäistymiskertomus, joka saattaisi jossakin elämäntilanteessa hyvinkin tuntua juuri oikealta ja tärkeältä rohkaisijalta: eikä se ikä tai elämäntilanne välttämättä ole juuri kirjan päähenkilöiden parikymppisyys ja kotoa muuttamisen hinku.
Haikaran silmä (The Eye of the Heron 1978, Jyrki Iivosen suomennos 2015) -pienoisromaani pitänee laskea tieteiskirjallisuuteen, vaikka ainoa scifistinen piirre kirjassa on, että se tapahtuu Maasta avaruusaluksella saapuneiden ihmisten asuttamalla vieraalla planeetalla.
Asetelma muistuttaa hieman lemppari-LeGuiniani Osattomien planeettaa (The Dispossessed 1974), vaikka tässä ei liikutakaan hainilaisissa maailmoissa. Victoria-planeettaa on käytetty rangaistussiirtolana, jonne on lähetetty Maassa tuomittuja rikollisia. He ovat muodostaneet kaksi toistensa kanssa tekemisissä olevaa, mutta enimmäkseen tiukasti erillistä ja toisiaan pelkäävää yhteisöä: on hierarkkinen, väkivaltainen machokulttuuri-Kaupunki ja on Maan rauhanliikkeen karkoitetuista jäsenistä muodostunut pasifistinen, ehdottomaan väkivallattomuuteen ja tasa-arvoisuuteen sitoutunut Hökkelikylä. Pasifistit huolehtivat pääosin viljelyksestä ja ruoantuotannosta, joten Kaupungin asukkaat ovat heistä riippuvaisia, huolimatta siitä että halveksivat näitä ja suunnittelevat heidän orjuuttamistaan. Hökkelikyläläiset puolestaan haaveilevat itsenäisestä siirtokunnasta kaukana Kaupungista – planeetalla on sinänsä runsaasti asumattomia alueita – ja lähettävät tutkimusretkikunnan tutkailemaan maisemia. Vähitellen tilanne kiristyy, etenkin sen jälkeen kun kaupunkilaiset ottavat joukon kyläläisiä panttivangeiksi, ja Kaupungin johtohenkilöihin kuuluvan ylimyksen tytär loikkaa omasta tahdostaan Hökkelikylään.
Alle 170-sivuisessa pienoisromaanissa ei välttämättä punota kovin monimutkaisia juonilankoja, etenkään kun LeGuin kuljettaa tarinaa eteenpäin sävykkään kiireettömästi. (Tämä Iivosen käännös toimii pääosin oikein hyvin, vaikka olisin sieltä täältä vielä tehnyt muutamista lauserakenteista suomenkielisempiä.) Kirjan teemoihin nousee kyllä yhtä kaikki pasifismi/ruohonjuuridemokratian ja hierarkia/väkivallan vastakkainasettelun ohella, Ikuisen hämärän maan tavoin kysymys siitä, missä määrin ihmisellä on oikeus valita itse oma tiensä taustastaan riippumatta – ja jos hänelle ei sitä oikeutta suoda, pitääkö hänen ottaa oikeus omiin käsiinsä. Tässä suhteessa se lomittuu Ikuisen hämärän maahan ja toisaalta myös Malafrenaan, jonka sääty-yhteiskunnassa järjestetyt avioliitot ovat normaalia, hyväksyttyä elämää.
