Kategoria: sf

Pikkuvirkamiehen… öh… kasvukertomus

Minun piti mennä jo tuoreeltaan katsomaan eteläafrikkalais-uusiseelantilainen tieteiselokuva District 9, joka selvästikin pelailee vähän samanlaisella asenneilmastolla kuin minkä ansiosta Karstan henkilöt ovat päätyneet siihen jamaan kuin ovat päätyneet. Alkusyksyyn kertyi kuitenkin erinäisiä iltoja vieviä aktiviteetteja – kuten äidin asunnon tyhjennys – joten tilaisuus koitti vasta nyt.

Elokuvan lähtökohta on herkullinen: valtava muukalaisten avaruusalus on haaksirikkoutunut Maahan, ja aluksen miljoonaväestö on tilapäisesti asutettu Johannesburgin slummiin. Muukalaiset tykkäävät autonrenkaiden pureskelusta ja kissanruoan syömisestä, näyttävät jonkinlaisilta kaksimetrisiltä ja kaksijalkaisilta äyriäisiltä, ovat enimmäkseen suhteellisen harmittomia – ja kiistämättömän vastenmielisen näköisiä ja oloisia. Tämä antaa tietysti mahdollisuuden tarkastella Etelä-Afrikan kipeää lähimenneisyyttä ja sen irvokkaita puolia scifimäisen tyylikkäästi vääristyneessä peilissä – joskin ymmärtääkseni tällä kertaa pikemminkin vähätellen kuin liioitellen.

(Enkä itse asiassa lainkaan hämmästele, sivumennen sanoen, että nigerialaiset ovat hermostuneet elokuvasta.)

Elokuvan päähenkilöksi kohoaa aluksi perin montypythonmainen virkamies, joka tyytyväisenä hoitaa hieman sottaista mutta pitkällä tähtäimellä kaikkien parhaaksi tarkoitettua muukalaisväestön lisääntymisen hillitsemistehtäväänsä onnellisena ja asiastaan vakuuttuneena. Valitettavan pian hän kuitenkin kompastuu yhteen tieteiselokuvien latteimmista kliseistä ja koko homma alkaa mennä vauhdilla alamäkeä. Seuraavaksi käsikirjoitusosasto alittaa itsensä marssittamalla valkokankaalle Absoluuttisen Pahan yhtenä  kolmesta kaikkein kuluneimmista Hollywood-scifi-inkarnaatoistaan.

Loppupuolella työryhmän ideattomuutta ja aivottomuutta korostetaankin näyttävästi paiskomalla verta ja suolenpätkiä pitkin valkokangasta ja paljastetaan, ettei scifielokuvien maailmoissa kannata yrittää tehdä bisnestä suinkaan geeni- tai asetekniikan kaltaisilla ääliöaloilla: ei, todella suuret rahat odottavat ottajaansa ”Valitettavasti meidän on kerrottava, että poikanne on menehtynyt työtehtävissä suojellessaan Absoluuttisen Pahan loukkaamattomia etuja” -kukkavihkojen ja -suruadressien tuotannossa ja jakelussa.

Sääli. Alun perusteella työryhmällä oli käsissään helmi, ja ovela uutiskatsaus/dokumenttielokuva -kerrontatyylikin toimi oikeastaan aika hyvin loppuun saakka. Kesällä, kun elokuvasta alkoi tulla ensimmäisiä ennakkotietoja, ehdin jo vähän toivoa että tässä tulisi lääkettä pinttyneeseen epäluulooni sf-elokuvia kohtaan, mutta eipä niin onnellisesti käynyt. Ehkäpä on odotettava niin kauan että ison budjetin sf-leffoja alkavat rahoittaa muutkin kuin amerikkalaiset, joiden Absoluuttinen Paha -fiksaatioon ei tunnu auttavan mikään muu kuin tukevat betoniaidat ja syntyvyyden pakkosäännöstely, jos nekään.

Kertoma

Luin Ursula K. LeGuinin The Tellingin (2000) suhteellisen tuoreeltaan. Koitimme ystäväni Evan kanssa saada kirjaa siihen aikaan Liken alamerkkinä toimineen Kääntöpiirin kustannusohjelmaan, mutta korkeammat tahot katsoivat, että LeGuin on WSOY:n kirjailija. Sittemmin on tietenkin käynyt selväksi, että Södikaa kiinnostavat vain LeGuinin fantasiakirjat. The Telling on ”scifiä”, osa LeGuinin loisteliasta ”hainilaista sykliä”, johon ovat kuuluneet myös hänen läpimurtoteoksensa Pimeyden vasen käsi, minulle hyvin tärkeä kirja Osattomien planeetta ja varhainen ekoscifiteos Maailma, vihreä metsä. Tänä vuonna The Telling ilmestyi lopulta suomeksi BTJ:n kustantamana.

Kirjan nimestä käytiin laajaa keskustelua Risingshadow.netin sivuilla kirjan ollessa vielä käännösvaiheessa. ”The Telling” on teoksessa erittäin keskeinen käsite, jolle ei löydy helposti kovinkaan itsestäänselvää suomennosta. Minun ehdotukseni olisi ollut Kertoma – matematiikasta tuttu termi vähän uudessa merkityksessä. Itse kirjassa ”The Tellingin” käännös on ”Suuri Tarina” enkä ole ihan vakuuttunut siitä että termi on onnistunut. Kyse ei ole yhdestä tarinasta, vaan pikemminkin monien pienien tarinoiden kertomisen, välittämisen, oppimisen ja säilyttämisen perinteestä. Jyrki Iivosen suomennoksen nimi Kahdesti haarautuva puu viittaa kirjassa usein esiintyvään symboliin ja on siinä mielessä kohtuullisen onnistunut.

LeGuin on tunnetusti koulutukseltaan sosiaaliantropologi ja se näkyy tässä kirjassa vieläkin selvemmin kuin hainilaissyklin muissa teoksissa. Tämän tieteisromaanin tiede on nimenomaan kulttuuriantropologia. ”Ekumeenin tarkkailijan” tittelillä Aka-nimisellä syrjäisellä planeetalla toimiva päähenkilö Sutty on oikeastaan hyvin puhtaasti tekemässä etnografista kenttätutkimusta. Työssään hän joutuu pohtimaan myös oikeuttaan sekaantua tutkimuskohteensa toimiin silloin, kun hän kokee todistavansa hirvittävää vääryyttä. Siltä osalta kirjan tematiikka tuo mieleen Strutgatskin veljesten klassikon Hankalaa olla jumala.

Sutty on elänyt nuoruutensa yksijumalaisen uskonnollisen despotismin keskellä, ja hän näkee Akan vallanneessa ateistisessa järjenpalvonnassa aivan liikaa samoja piirteitä. Asia on hänelle hyvin henkilökohtainen, monestakin syystä, ja puolueettomana tarkkailijana pysyminen osoittautuu jotakuinkin mahdottomaksi. Hänen ratkaisunsa on yrittää auttaa säilyttämään uuden hallinnon vainoamaa tarinankerrontaperinnettä, vanhoja kirjoituksia ja vanhoja kirjoja, jotka ”järkevät” modernistit yrittävät tuhota taantumuksellisena uskonnollisena roskana.

LeGuinin Aka-planeetta on tulkittu usein Kiinaksi, ja tähän suuntaan tietysti viittaavat myös vanhojen teosten ”käsitemerkki”-kirjoitus sekä se, että se vanhakaan uskonto (tai vanhat uskonnot) ei sisältänyt mitään mitä voisi (Maan, ts. länsimaisen kulttuurin näkökulmasta) pitää jumaluutena. LeGuin on liian fiksu rakentamaan täydellistä maailmaa tai täydellistä teologiaa. Suttyn hahmon kannalta on paljon parempi kirjallinen(kin) ratkaisu laittaa hänetä ihmettelemään uskontoa (tai ”uskomusjärjestelmää”, tai ”perinnettä”) josta hän erottaa vain irrallisia, sekavia palasia, jotka eivät suostu asettumaan kovinkaan hyvin hänen terralaisiin käsityksiinsä uskonnon aineksista.

Tieteisromaaniksi Kahdesti haarautuva puu on rytmiltään harvinaisen verkkainen. Mitään suurta ei tapahdu, ja suurin osa pienistäkin asioista tapahtuu rivien välissä – ja muuttuu suureksi, jostakin näkökulmasta katsoen. Jotkut ongelmat löytävät ratkaisunsa, jotkut ratkaisut muodostavat uusia ongelmia. Moni asia jää auki, kuten todellisessakin elämässä. Tämä on hiljaisessa rytmissään hieno, kaunis ja monessa suhteessa myös viisas kirja.

Finnconclusion

No niin, scifijuhlat on tältä vuodelta juhlittu. Hyvä mieli jäi. Järkkärit ja vänkärit paiskivat töitä ennen Finncon-viikonloppua ja sen aikana suunnilleen vuorokauden ympäri niin että viitisentoistatuhatta vierasta pääsi nauttimaan toistensa seurasta, hyvistä keskusteluista ja esityksistä sekä yleisestä scifi/fantsu/anime/mangaharrastushengestä. Iso, iso, ISO kiitos!

Olen ainakin tällä hetkellä melkoisen tyytyväinen myös omaan pieneen panokseeni. Lauantain keskustelu Peltosen Ellan ja Jukka M. Heikkilän kanssa kirjan kirjoittamisen valmistelutöistä veti yllättävän paljon porukkaa, juttu kulki ja yleisöltä tuli erinomaisia kysymyksiä. Sunnuntaina olin lupautunut päivystämään pari tuntia Viitteen tiskillä, ja päädyin pitämään matalahkoa profiilia: viereisen pöydän ääressä Vihreän langan myyntitykit tekivät niin tehokasta markkinointityötä, että halusin tehdä meidän puolestamme pienen rauhallisen sataman, jossa voisi jutella politiikasta ja maailmanmenosta ilman että kukaan tyrkyttää kenellekään yhtään mitään. Ilmeisesti taktiikka toimi ainakin jossain määrin.

Iltapäivän livekäännöstunti onnistui oikeastaan yli kaikkien odotusten. Kaapelitehtaan kellarin pieneen seminaarihuoneeseen ahtautui yli kolmekymmentä kuulijaa, kyselijää ja kommentoijaa seuraamaan, kuinka käänsin Philip K. Dickin Dr. Bloodmoney -romaania. Käännös ei edistynyt kuin muutaman kappaleen verran: miltei jokainen lause herätti yleisössä kysymyksiä ja keskustelua, joita puitiin sitten tovi ja yleensä löydettiin lauseelle paljon toimivampi käännös kuin ensimmäinen mieleeni tullut ajatus. Näinhän homman pitääkin toimia, näin kääntämisen prosessi valottuu paremmin. Kiitoksia kaikille, minulla itsellänikin oli mukava ja kiinnostava tunti!

En ehtinyt seuraamaan muuta ohjelmaa niin paljon kuin olisin halunnut – mikä on tietysti coneille aina tyypillistä. Petri Hiltusen vetämät definitiiviset paneelit ovat aina hersyvää seurattavaa, niin tälläkin kerralla vaikka tietokoneyhteensopivuusongelmat pudottivatkin showsta pois perinteisen kuvamateriaaliosuuden. Sunnuntain päätteeksi kuultu kerronnan muotoja käsittelevä paneeli sai minut jälleen pohtimaan keinoja toteuttaa muutamia ideoita, joilla olen leikitellyt suunnilleen siitä lähtien kun pääsin ensi kertaa pelaamaan legendaarista Leisure Suit Larry in the Land of Lounge Lizards -peliä. Ehkä niistä ideoista vielä joskus poikii jotakin… jossakin muodossa. Ehkä.

Finnconnected

Tänä vuonna Finncon on levinnyt sujuvasti kolmelle päivälle. Ihan hyvä idea: kiinnostavia esityksiä ja keskusteluja ei ole niin pahasti päällekäin kuin yleensä. Oletettavasti etenkin Animecon-väestä suuri osa on kesälomalla, joten perjantai-iltapäivän(kin) kuluttaminen Kaapelitehtaan kulmilla ei ole mikään ongelma. Ei näytä olevan mikään ongelma.

Omalta osaltani coni alkoi oikeastaan sillä ohjelmanumerolla jota etukäteen hirvittelin eniten. Science in Science Fiction oli aiheena kiinnostava ja antoisa – ja on minulla siitä sanottavaakin – mutta en ole välttämättä kovin hyvä puhumaan englantia suurelle väkijoukolle aivan kylmiltään. Asiaan vaikuttaa tietysti nolousaspekti: vaikka englanninkielisen tekstin suomentaminen on aivan eri asia kuin englanninkielen puhuminen, onnistun silti kiusaantumaan töktök-aksentistani. Luultavasti aivan turhaan: muut panelistit ja yleisö tuntuivat pysyvän kohtuullisen hyvin kärryillä siitä mitä sanoin.

Pitäisi vain muistaa Hollolan kunnanjohtajaa Päivi Rahkosta ja hänen esittämäänsä kunnan tervetuliaistoivotusta Mekkilän kirjailijakokouksen aluksi: hänellä oli hyvin suomalainen nuotti englanninkielisessä puheessaan, mutta hän puhui selkeästi, tiiviisti, lyhyesti ja asiaa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Samaisessa kokouksessa tuli keskusteltua niin monenlaisilla englannin murteilla ja korostuksilla ettei suomalaisaksentissa ollut totisesti mitään nolostelemista. Miksi olisikaan?

Pääsin myös esittelemään Karstaa pikaisesti ”SF-kustantajien” tuotannonesittelytilaisuudessa, jossa ainoa oikea kustantaja oli Kirjavan Jan Hlinovsky.

Karkelot jatkuvat huomenissa: yritän ehtiä puoleksipäiväksi Risingshadow.netin miittiin, kello 16 on vuorossa Exelillä ekselentiksi -keskustelu kirjanteon valmistelusta, ja illalla bileet. Sunnuntaina minua pääsee ihailemaan VIITE-tiskillä ja kello 15 julkisuomentamassa Philip K. Dickin klassikkoromaania Dr. Bloodmoney vuodelta 1965.

Novelli Tähtivaeltajassa

Vuodenvaihteessa kirjoittamani ja blogissakin mainitsemani novelli on nyt julkaistu. ”Kolmekymmentä vuotta” löytyy uudesta Tähtivaeltajasta, joka kopsahti postilaatikkoon tänään. Kuten Toni toteaa lehden pääkirjoituksessa, novelli sijoittuu Karstan maailmaan, tosin noin kaksikymmentäviisi vuotta myöhäisempään aikaan.

Odotin jännityksellä millaisen otsikkokuvan novelli saa. Tähtivaeltajalla on kuvituksen suhteen tunnetusti, öh… tyyli. Tällä kertaa kuva on sentään suhteellisen hillitty, ihan ookoo.

Olen viime aikoina paiskinut töitä melkoisen tiiviisti, joten blogikirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Työt ovat tosin olleet muuta kuin Karstaa. Rahatilanteenkin takia on ollut pakko välillä paiskia (edes huonosti) palkallisia käännöstöitä, minkä lisäksi Kotistudio-kirjan uusi versio, nimeltään Oma studio, lähtee näinä päivinä painoon. Tämä tahdinmuutos tarkoittaa sitä, että Karstan käsikirjoituksen valmistuminen lykkääntyy luultavasti huhtikuun loppupuolelle. Saa sitten nähdä, kerkiääkö se Finnconiin vai jääkö julkaisu syksyyn. Riippuu ennen kaikkea siitä, miten paljon toimitustyötä teksti sitten lopulta vaatii.

Optimismia

Eugene Mallove &  Gregory Matloff: Starflight Handbook. A pioneer’s guide to interstellar travel. John Wiley & Sons, Inc. 1989.

Tämän kirjan yhdeksäntoista vuoden ikä sekä näkyy että ei näy. Malloven ja Matloffin saadessa kirjansa valmiiksi ainoat siihenastiset asteroidivyöhykkeen tuolle puollen lähetetyt luotaimet Pioneer 10 ja 11 sekä Voyager 1 ja 2 olivat päässeet häthätää Pluton kiertoradan etäisyydelle Auringosta, Aurinkokunnan ulkopuolisista planeetoista ei ollut yhtään vahvistettua havaintoa ja Hubble-kaukoputki oli vain vähän enemmän kuin pelkkää pilkettä suunnittelijoidensa silmässä. Toisaalta tähtienvälisen matkailun menetelmien tutkimus ei ole tietääkseni tuonut juurikaan uusia ideoita – puhumattakaan siitä että ideoinnista olisi päästy mihinkään käytännön toteutuksiin. Tekijät toivovat esipuheessa, että kirja olisi plarattu loppuun ja vanhentunut jo nyt loppumaisillaan olevan vuosikymmenen alussa. Toive on kuitenkin osoittautunut turhan optimistiseksi.

Ongelmahan on siinä, että maailma – ja Linnunrata ympärillämme – on jotakuinkin pelkkää tyhjää tilaa, muutamaa harvakseltaan leijuvaa pientä ainekökkärettä lukuun ottamatta. Matkat kökkäreeltä toiselle ovat hillittömän pitkiä. Jos Aurinko kutistettaisiin sentin läpimittaiseksi palleroksi, Maa olisi kymmenesosamillin hiukkanen noin metrin etäisyydellä ja Pluto, tuo entinen planeetta ja nykyinen pikkuplaneetta, kiertäisi Aurinkoa muutamien kymmenien metrien päässä. Jos tämä systeemi sijoitettaisiin tuohon meidän etupihallemme Pohjois-Helsingissä, lähimmät tähdet sijaitsisivat jossakin Mikkelin, Pietarin, Vaasan ja Tukholman etäisyydellä. Pikkufiiatin kokoisen automaattivekottimen lähettäminen jollekin oman Aurinkokunnan kappaleelle maksaa miljardeja ja vie vuosia, joten voi kuvitella millainen panostus tarvittaisiin ihmisten viemiseksi (edes) lähitähdille. Automaattilaitteen käyttöarvo on planeettaluotaimia heikompi silloin kun radiosignaaleilta menee monta vuotta kulkea välimatka edes yhteen suuntaan. Ja vaikka tietotekniikka kehittyy, nopeutuu ja ehkä joskus jopa ”älyllistyy”, laitteiden kestävyys on samalla lyhentynyt melkoisesti.

Silti muitakin kuin meitä tieteiskirjailijoita kiinnostaa, miten homman voisi hoitaa jos siihen joskus oikeasti ryhdyttäisiin. Mallove ja Matloff esittävät tiiviin paketin erilaisia tekniikoita. Matematiikka ja fysiikka on erotettu erillisiin laatikoihin, joten kirjan voi lukea sujuvasti ilman niitäkin.

*

Optimistinen on myös taannoinen päätökseni aloittaa Karstan kirjoittaminen 2. tammikuuta. Vielä olisi hyvä perehtyä lähdemateriaaliin ja suunnitella pikku tovin, sekä tietysti piipahtaa anoppilassa Pohjois-Karjalassa. Otetaanpa uudeksi tavoitepäivämääräksi 15. tammikuuta. Eiköhän se siitä sitten lähde.

Mik’ on tuo outo ääni taivaalta? No tietenkin Avaruusblues.

Avaruusblues

Kirjamessuilla ehdinkin jo Kariston osastolla hieman hypistellä uusinta lisää suomennostuotantooni: Brian Francis Slatteryn Avaruusblues oli kerinnyt painosta juuri sopivasti perjantaina. Tänään laatikollinen kääntäjänkappaleita saapui kotiin asti.

Kyseessä on melkoisen omalaatuinen romaani: haikea rakkaustarina, kunnianosoitus New Yorkin maahanmuuttajakulttuureille, pulp-henkinen tieteisromaani. Isoja visioita ja – kirjaimellisesti – maanalaista menoa. Kukkotappeluja ja alieneja. Avaruusaluksia ja käytöstä poistettuja metrovaunuja.

Nautin kovasti sen suomentamisesta, enkä vain siksi että Slattery osoittautui avuliaaksi ja innokkaaksi vastaamaan kysymyksiini. Olisin kovin yllättynyt, mikäli Avaruusblues ei ole vahvoilla ensi vuoden Tähtivaeltaja-palkintoveikkauksissa.

Kieli, tuo kiehtova elin

Ylen rypäleasesopimusta käsittelevästä uutisesta sattui silmään:

Vanhasen mukaan sopimuksen tulisi mahdollistaa sellaisten rypäleaseiden käyttö, joista ei aiheudu vaaraa sivullisille.

Mihin meitä tieteiskirjailijoita tarvitaan – noin uskomattoman ihmeellistä, älykästä, edistyksellistä ja epärealistista satuasetta tuskin kukaan scifisti tulisi edes ajatelleeksi!

Mitäs seuraavaksi, Matti? Yksisarvisratsuväki?

*

Eilinen kirjamessujen kaffeklatsch oli vallan mukava jutustelutilaisuus. Pieneltä mutta kiinnostuneelta ja kirjojani lukeneelta fandom-yleisöltä tuli erinomaisia kysymyksiä. Tapaaminen venyi itse asiassa puolet aikataulutettua pidemmäksi.

Kiinnostavimman kysymyksen kuitenkin esitti ainoa paikalla ollut fandomin ulkopuolinen. Se oli sen verran odottamaton kysymys, että minulta meni hitaanpuoleisena ajattelijana hetken aikaa prosessointiin enkä tainnut saada lopultakaan kovin hyvää vastausta aikaiseksi.

”Millaista on kirjoittaa fiktiota suomen kielellä, joka on niin täsmällinen ja tarkka kieli että se sopii parhaiten tieteelliseen tekstiin?”

Täytyy myöntää, etten ole koskaan ajatellut suomea tuolla tavalla, vaikka nyt, asiaa pohdittuani, ymmärrän kyllä ajatuksen. Itse olen tottunut ajattelemaan suomen kieltä esimerkiksi englantia paljon notkeampana ja paremmin leikitettävänä kielenä – muihin en osaa verrata, puutteellisen kielitaitoni vuoksi.

Tarkemmin ajatellen tuo täsmällisyys kyllä pitää paikkansa: vaikka suomen johdosjärjestelmän ansiosta mistä tahansa sanasta voi tehdä verbin, substantiivin tai adjektiivin, (lähes) joka sanasta voi kyllä ilman ympäröivän lauseen kontekstiakin nähdä, onko se verbi, substantiivi tai adjektiivi. Englannissa ei voi, kiinasta (jota osaan noin kymmenkunnan sanan aktiivisen sanavaraston ja sanakirjan käyttötaidon verran) nyt puhumattakaan.

Kiinnostavaa. Kiitos Piialle (muistinko oikein?) uudesta näkökulmasta työkaluuni.