Kategoria: sf

Genren alkulähteillä

Minulle, kuten useimmille muillekin, Savinien de Cyrano de Bercerac (1619–55) on tunnetumpi henkilönä – tai ehkä pikemminkin eräänlaisena fantasiahahmostereotyyppinä – kuin kirjailijana. Kovin paljoa ei voi sivistyksellään tai genretietämyksellään kehua, jos vain tietää kyseisen henkilön myös kirjoittaneen yhden varhaisista tieteisromaaneista. Onneksi Faros julkaisi Matka Kuuhun -teoksen pari vuotta sitten Aarno Salevan suomentamana. Salevan kirjailijaesittely ja Timo Kaitaron esipuhe tarjoavat pohjaa sekä kirjailijan että itse teoksen taustoitukseen.

Cyrano de Bercerac ei ollut komeasta nimestään huolimatta (ilmeisesti) aatelinen – ritarista puhumattakaan – eikä hänen sotilasuransakaan muodostunut kovin pitkäksi. Haavoittuminen ja aatelittoman huonot uranäkymät torppasivat haaveet upseeriudesta. Miekkamiehen maine on ilmeisesti kyllä ansaittu. Miehen asema monikulttuurisuutta kammoavan, katolisen kirkon hallitseman yhteiskunnan suhteen vastahankaisessa libertiinien kulttuuriliikkeessä on vähemmän tunnettua.

Uskonto- ja maailmankuvasatiiri ovatkin perin keskeisessä osassa Matka Kuuhun -teoksessa, jossa sankari onnistuu puolivahingossa päätymään kaksoisplaneettamme toisen osapuolen pinnalla kukoistavaan maailmaan, jossa on jotakin hyvin tuttua ja jotakin hyvin outoa. Tekstin henki tuo hyvinkin vahvasti mieleen Jonathan Swiftin Gulliverin matkat: omaa yhteiskuntaa on turvallisempaa arvostella arvostelemalla toisenlaista yhteiskuntaa ja näennäiskehumalla sen varjolla omaa.

Modernin lukijan kannalta kirja on vähän kuivakka kokoelma keskusteluja ja suoranaista paasausta, jota ei juurikaan toiminnalla katkaista. Seassa on kuitenkin liudoittain mielenkiintoisia pikku detaljeja ja keksintöjä, joista moniin on törmätty sittemmin hyvinkin lukuisissa tieteisromaaneissa. Joissakin kohdissa on suorastaan vaikeaa uskoa, että tämä teos on kirjoitettu kymmeniä vuosia ennen Isaac Newtonin painovoima- ja liiketeoriaa.

(Joissakin kohdissa se taas on helpompi uskoa: esimerkiksi Cyranon keino liikkuvien talojen siirtämiseksi eteenpäin rikkoisi useampiakin Newtonin lakeja, jos niitä olisi ollut olemassa kirjoitusaikana.)

Klassikkona Matka Kuuhun kuuluu tietenkin kaikkien sf-harrastajien luettavaksi. Toivottavasti myös vielä vanhempi genreklassikko, Lukianoksen Tositarina, saadaan vielä suomeksi.

Itsensä kohtaamisen vaikeus

Olen ollut pitkään erittäin huono katsomaan sf-elokuvia. Viimeisimmässä Tähtivaeltajassa Toni Jerrman taisi todeta jotakin siihen tyyliin, että Tähtien sodan valtaisa menestys 1970-luvun lopussa nyrjäytti koko genreä pahan kerran raiteiltaan. Vaikka Tähtien sota onkin yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani, ymmärrän ajatuksen oikein hyvin. Aikaisemmat sf-leffat olivat usein perin mietteliäitä pohdiskeluja… jostakin. Tähtien sodan jälkeisissä sf-elokuvissa tärkeintä on ollut seikkailu. Niin, ja näyttävä lopputaistelu. Yök.

Koska en ole seurannut sf-elokuvaa, törmäsin Duncan Jonesin palkittuun ja kehuttuun esikoiselokuvaan Kuu (Moon, 2009) vasta syksyllä suomentaessani Jonesin isän* elämäkertaa.

Monessakin suhteessa Kuu on sf-elokuvaa sellaisena kuin se oli ennen Tähtien sotaa: hidastempoinen ja mietteliäs pohdiskelu ihmisyydestä, yksinäisyydestä, ihmissuhteista ja pienestä miespolosta ison koneiston osasena – ja siitä, kun kone on ihmisen ainoa luotettava ystävä. Ja siitä, kuinka äärioloissa ihminen joutuu ottamaan itsestään mittaa odottamattomilla tavoilla. (Huono sanaleikki, jonka elokuvan nähneet ymmärtävät.) Hetkittäin tulee mieleen jopa Solaris, tuo Andrei Tarkovskin tunnettu tulkinta toiseksi huonoimmasta minun lukemastani Stanislaw Lemin romaanista.

Suureksi ilokseni elokuvassa ei ollut (spoilerivaroitus! spoilerivaroitus!) lopputaistelua. Ongelmatilanne ratkaistiin toisella tavalla.

Kuu kyllä sortui tietysti toiseen sf-elokuvien ikikliseeseen, eli tekemään (kirjaimellisesti) kasvottomasta suuryrityksestä absoluuttisen, heikosti motivoidun pahiksen. Sama asetelma tietysti pätee myös, vielä äärimmäisemmin, Kuun kanssa samoihin aikoihin valmistuneeseen James Cameronin jättielokuvaan Avatar: senhän voi tulkita hyvin helposti jopa koko amerikkalaisen elämänmuodon vastaiseksi ja peräti terroristimyönteiseksi.

Kuten lienee yleisesti tunnettua, Avatarin budjetti meni niin totaalisesti efekteihin että käsikirjoitus jouduttiin tilaamaan joltakin intialaiselta hikipajalta, joka kiireeseen vedoten luopui yrittämästäkään tehdä omaa tarinaa vaan lainaili sen jotakuinkin kokonaan muista elokuvista. (Toisaalta, kuten totesimme erään Naamattu-kaverin kanssa, juonen vaatiminen tällaiselta elokuvalta on vähän niin kuin sointukulun vaatimista rumpusoololta.) Elokuvaa lainalasit päässä katsellessa olikin helpompi jäädä pohdiskelemaan 3D-tekniikan mahdollisuuksia elokuvailmaisussa.

Avatar on ensimmäinen näkemäni 3D-leffa, joten en osaa verrata sitä mihinkään. Selvää on, että tekniikan täysimittaisen ja tehokkaan hyödyntämisen ajat ovat vielä edessä. Cameronin kuva oli koko ajan rakennettu perinteisemmän elokuvailmaisun keinoilla. Ongelmana on, että 3D-lasien läpi isokin kangas näyttää paljon pienemmältä ja ahtaammalta. Vielä pahempi ongelma on, että kolmiulotteisuusilluusio putoaa päältä joka ikinen kerta, kun jotakin syöksyy kuvaan katsojan ”takaa”, tai jotakin valkokankaan ja katsojan väliin kuvattua rajautuu valkokankaan rajoihin. 3D-elokuva vaatii näköjään aivan toisenlaista kuvageometriaa.

Mutta tekniikalla epäilemättä tehdään vielä monta visuaalisesti hienoa ja aikaa kestävää elokuvaa, kunhan sillä ruvetaan tekemään muutakin kuin Avatarin kaltaisia latteita  lastenelokuvia.

–––

* Jos et jo ennestään tiennyt, ohjaajan koko nimi on Duncan Zowie Haywood Jones, mutta 1970-luvun juorulehdistö kutsui häntä Zowie Bowieksi pöyristellessään hänen riikinkukkomaisten, biseksuaalisuudellaan elämöivien vanhempiensa edellytyksiä toimia pikkuvauvan vanhempina.

Pilven pojan paluu

Vaikka Los Angeles ei vastaa onkin ollut aina suosikkini sir Fred Hoylen tieteisromaaneista, kyllä Musta pilvikin teki vaikutuksen – siitä huolimatta, että sen sankari saa pari päivää sitten veronmaksajien elätettävänä olemisen lopettaneen suurisuisen ja vähätekoisen piripää-pikkurikollisen vaikuttamaan humaanilta. (No, verrattuna Infernossa mesonneeseen pissipäähän Kingsley on sentään lähestulkoon yhteiskuntakelpoinen…)

Viime vuosina on huomattu varsin mutkikkaiden molekyylien pystyvän syntymään avaruudessa, joten Hoylen spekuloima ajatus mustista pilvistä elämän ”tavallisena” muotona ja planeettaelämästä jonkinlaisena harvinaisena kummallisuutena on noussut esiin vakavammassakin mielessä. The Daily Galaxy -nettilehti siteeraa Freeman Dysonia, joka on ilmeisesti ryhtynyt pohtimaan vakavissaan elävien mustien pilvien kaltaisia olentoja.

Tämä ei ole ainoa esimerkki kohtalle sattuneista pohdiskeluista, joissa varovasti ehdotellaan, ettei ”Missä kaikki ovat?” olekaan oikea kysymys. Parempi olisi ”Mistä pitäisi etsiä?” Ja, ehkä, on ihan mahdollista, että vieras elämä on koputtanut ovelle ja olemme vastanneet: ”Mene pois, me etsimme vierasta elämää.” Ehkä me emme ole etsineet vierasta elämää, vaan toisia itsejämme, ikään kuin nämä viisi ja puoli miljardia itseämme eivät olisi aivan sopiva määrä tälle maailmankaikkeudelle.

Kaupunki | iknupuaK

Olen tainnut mainitakin, etten ole viime aikoina juurikaan osannut kiinnostua dekkareista. Ajatus rikoskirjallisuudesta aikamme keskeisten tuntojen ja yhteiskuntamme kipupisteiden tulkkina on alkanut tuntua vähintäänkin morbidilta.

China Miévillen tuore The City & The City (tai The City & ytiC ehT, kuten kirjan kannessa lukee) ylitti kuitenkin kiinnostuskynnyksensä ennen kaikkea tekijänsä vuoksi. Olen lukenut tältä uuskumman kärkinimiin kuuluvalta englantilaiselta aikaisemmin pari kirjaa – massiivisen barokkisen Perdido Street Stationin ja loistavan The Scarin – ja tykännyt.

Kirjan perusasetelmakin vaikutti kiinnostavalta. Jossakin itäisessä euroopassa on pieni, modernisoitumisensa kanssa kamppaileva valtio… ei, vaan kaksi valtiota, Besźel ja Ul Qoma, jotka sijaitsevat enemmän tai vähemmän samassa maantieteellisessä paikassa. Lomittain ja ristikkäin. Näin on ollut jo vuosisatoja, ja besźeliläiset ja ulqomalaiset oppivat lapsesta lähtien olemaan näkemättä (unsee) samalla kadulla olevien naapurivaltion paikkojen taloja, asukkaita ja ajoneuvoja. Kaikenlaiset yritykset rikkoa (breach) tätä ikiaikaista, ehdotonta rajaa ovat tuhoon tuomittuja. Siitä pitää huolen salaperäinen ja maiden lakien yläpuolella oleva kaikkivaltias järjestö (Breach). Suurin osa rikkojista lienee ulkomaalaisia – turisteja – jotka karkotetaan välittömästi maasta (maista). Kirjan kertojan ja päähenkilön, poliisikomisario Tyador Borlún lailla paikalliset pitävät merkillistä kaupunkinsa jakavaa rajaa niin itsestäänselvänä, etteivät edes osaa kuvitella mitään syytä asian ihmettelyyn. Nykyään, Itä-Euroopan modernisoituessa, toisiaan näkemättömien sisarkaupunkien välille on syntynyt kieli- ja kulttuurierojen lisäksi myös taloudellisia eroja. Monikulttuurisuudelle avoimempi Ul Qoma on pärjännyt paremmin ja vaurastunut, mutta besźeliläiset osaavat tietenkin olla näkemättä sitä että naapurimaan ajoneuvo- ja rakennuskanta on muuttunut heidän omiaan koreammaksi.

Koska kyseessä on rikosromaani, tarvitaan veriteko, joka rikkoo mutkikkaalla tavalla kahden kaupungin rikkumatonta rajaa. Lisäksi asiaan tuntuu sotkeutuvan arkeologia ja kaksoismaan esihistoria ajalta, jolloin merkillistä jakoa ei vielä ollut olemassa. Niin, ja sitkeä vanha tarina siitä, että paikalla olisi kolmaskin kaupunki – niillä kaduilla ja niissä taloissa, jotka ovat kummankin kaupungin kansalaisten mielestä siinä toisessa kaupungissa.

Asetelma on tosiaan vinkeä ja Miéville saa siitä paljon irti. Rivien väliin voi lukea liudoittain kiinnostavia peilauksia näennäisen rajattomaan nykymaailmaamme – alkaen nyt vaikkapa siitä alkeellisesta tosiasiasta, että minäkin huomaan oppineeni olemaan näkemättä kaduille viime vuosina ilmaantuneita kerjäläisiä. (Vai onko heitä ollut aikaisemminkin ja minä vain osasin silloin olla näkemättä paremmin kuin nyt?)

(Tavallaanhan myös suomentamani Sean Stewartin Kehä viittasi vähän samanlaiseen ilmiöön.)

Tämän lukijan silmissä kirja kuitenkin latistui kovin keskinkertaiseksi varsinaisen rikosjuonen pohjimmaisen latteuden ja kliseisyyden vuoksi – jopa näin vähällä dekkarinlukemisella kliseet räikyivät riveiltä. Komisario Borlún oma kohtalo aivan kirjan lopussa on taas monesta muusta genrestä tuttu klisee.

Harmin paikka. Aikaisemmat Miéville-kokemukset antoivat odottaa paljon vahvempaa lukuelämystä. Täytyykin paikata uskoa Miévilleen lukemalla lopultakin tuo hyllyssä odottava Perdido Streetin ja Scarin maailmaan sijoittuva The Iron Council.

Karsta ja Portti

Käydessäni kaupungilla tekemässä sopimusta uudesta käännösprojektista (josta myöhemmin lisää) poikkesin tavarataloon, jossa on rullaportaat*, ja vilkaisin lehtiosastoa. Uudessa Portissa oli Harri Erkin kirjoittama arvostelu Karstasta, josta Harri – mukava mies – ei kyllä löytänyt oikein muuta kritisoitavaa kuin kansikuvan (”se on kauhea”). Tavalliseen tapaansa Harri pohdiskelee pitkään ja kiinnostavasti kirjan teemoja. En ole aina ihan samaa mieltä hänen kanssaan kaikista tulkinnoista, mutta eivät ne mitenkään vastakarvaankaan ole. Kiinnostavaa.

Kehuosasto tietysti lämmittää mieltä:

J. Pekka Mäkelän Karsta on loistava suomalainen tieteisromaani. Karsta on myös loistava romaani ilman scifi-etuliitettäkin. Mäkelän alakuloinen, silti toivoa elättelevä analyysi toimii monessakin eri genressä: se on vahvasti toiminnallinen ja seikkailullinen avaruus-scifi, se on yhteiskunnallinen historia ja analyysi, se on myös ihmissuhteita kartoittavana teoksena jännitteinen lukukokemus, ja se sisältää kaikki ne suomalaisesta scifistä tähän asti puuttuneet todellisuuden tuntua vahvistavat taustaelementit jotka tekevät scifistä aitoa kirjallisuutta. Karsta toimii myös rikosromaanina, jännitysromaanina ja viihteenä, jos niin haluaa.

Ja:

… totean vain, että Mäkelä on nyt kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen kansainväliset mitat ylittävän scifiin kuuluvan romaanin.

Sekä lopuksi:

Karstasta riittää raaputettavaa pitkään. Se ankkuroituu todellisuuteen niin että myös itse tarina avaruuksineen, avaruusaluksineen ja outoine muukalaisineen on sataprosenttisen totta. Kiitos J. Pekalle – uskoni suomalaisen scifin tulevaisuuteen palasi taas, tämän kirjan myötä.

Vähemmästäkin rupeaisi silmiä kuumottamaan.

Karstaa kirjoittaessa minun oli erinäisiä kertoja piiskattava itseäni kirjoittamaan tarina loppuun suunnilleen asenteella ”tää nyt on vain tällainen välityö, tee tää loppuun vauhdilla niin pääset sitten kehittelemään niitä pääteoksia”. Ehkä se on sitten parempi tapa tehdä hyvää jälkeä kuin yrittää ylittää itsensä ja pläjäyttää tiskiin sellaista mitä itsekin pitää mestarillisena?



* Äidiltä kuultu lehdistöhistoriallinen viite niiltä ajoilta, jolloin edes muotijutuissa ei saanut mainita mistä liikkeistä vaatteet oli hankittu ja Helsingissä oli vain yksi tavaratalo, jossa oli rullaportaat.

Pikkuvirkamiehen… öh… kasvukertomus

Minun piti mennä jo tuoreeltaan katsomaan eteläafrikkalais-uusiseelantilainen tieteiselokuva District 9, joka selvästikin pelailee vähän samanlaisella asenneilmastolla kuin minkä ansiosta Karstan henkilöt ovat päätyneet siihen jamaan kuin ovat päätyneet. Alkusyksyyn kertyi kuitenkin erinäisiä iltoja vieviä aktiviteetteja – kuten äidin asunnon tyhjennys – joten tilaisuus koitti vasta nyt.

Elokuvan lähtökohta on herkullinen: valtava muukalaisten avaruusalus on haaksirikkoutunut Maahan, ja aluksen miljoonaväestö on tilapäisesti asutettu Johannesburgin slummiin. Muukalaiset tykkäävät autonrenkaiden pureskelusta ja kissanruoan syömisestä, näyttävät jonkinlaisilta kaksimetrisiltä ja kaksijalkaisilta äyriäisiltä, ovat enimmäkseen suhteellisen harmittomia – ja kiistämättömän vastenmielisen näköisiä ja oloisia. Tämä antaa tietysti mahdollisuuden tarkastella Etelä-Afrikan kipeää lähimenneisyyttä ja sen irvokkaita puolia scifimäisen tyylikkäästi vääristyneessä peilissä – joskin ymmärtääkseni tällä kertaa pikemminkin vähätellen kuin liioitellen.

(Enkä itse asiassa lainkaan hämmästele, sivumennen sanoen, että nigerialaiset ovat hermostuneet elokuvasta.)

Elokuvan päähenkilöksi kohoaa aluksi perin montypythonmainen virkamies, joka tyytyväisenä hoitaa hieman sottaista mutta pitkällä tähtäimellä kaikkien parhaaksi tarkoitettua muukalaisväestön lisääntymisen hillitsemistehtäväänsä onnellisena ja asiastaan vakuuttuneena. Valitettavan pian hän kuitenkin kompastuu yhteen tieteiselokuvien latteimmista kliseistä ja koko homma alkaa mennä vauhdilla alamäkeä. Seuraavaksi käsikirjoitusosasto alittaa itsensä marssittamalla valkokankaalle Absoluuttisen Pahan yhtenä  kolmesta kaikkein kuluneimmista Hollywood-scifi-inkarnaatoistaan.

Loppupuolella työryhmän ideattomuutta ja aivottomuutta korostetaankin näyttävästi paiskomalla verta ja suolenpätkiä pitkin valkokangasta ja paljastetaan, ettei scifielokuvien maailmoissa kannata yrittää tehdä bisnestä suinkaan geeni- tai asetekniikan kaltaisilla ääliöaloilla: ei, todella suuret rahat odottavat ottajaansa ”Valitettavasti meidän on kerrottava, että poikanne on menehtynyt työtehtävissä suojellessaan Absoluuttisen Pahan loukkaamattomia etuja” -kukkavihkojen ja -suruadressien tuotannossa ja jakelussa.

Sääli. Alun perusteella työryhmällä oli käsissään helmi, ja ovela uutiskatsaus/dokumenttielokuva -kerrontatyylikin toimi oikeastaan aika hyvin loppuun saakka. Kesällä, kun elokuvasta alkoi tulla ensimmäisiä ennakkotietoja, ehdin jo vähän toivoa että tässä tulisi lääkettä pinttyneeseen epäluulooni sf-elokuvia kohtaan, mutta eipä niin onnellisesti käynyt. Ehkäpä on odotettava niin kauan että ison budjetin sf-leffoja alkavat rahoittaa muutkin kuin amerikkalaiset, joiden Absoluuttinen Paha -fiksaatioon ei tunnu auttavan mikään muu kuin tukevat betoniaidat ja syntyvyyden pakkosäännöstely, jos nekään.

Kertoma

Luin Ursula K. LeGuinin The Tellingin (2000) suhteellisen tuoreeltaan. Koitimme ystäväni Evan kanssa saada kirjaa siihen aikaan Liken alamerkkinä toimineen Kääntöpiirin kustannusohjelmaan, mutta korkeammat tahot katsoivat, että LeGuin on WSOY:n kirjailija. Sittemmin on tietenkin käynyt selväksi, että Södikaa kiinnostavat vain LeGuinin fantasiakirjat. The Telling on ”scifiä”, osa LeGuinin loisteliasta ”hainilaista sykliä”, johon ovat kuuluneet myös hänen läpimurtoteoksensa Pimeyden vasen käsi, minulle hyvin tärkeä kirja Osattomien planeetta ja varhainen ekoscifiteos Maailma, vihreä metsä. Tänä vuonna The Telling ilmestyi lopulta suomeksi BTJ:n kustantamana.

Kirjan nimestä käytiin laajaa keskustelua Risingshadow.netin sivuilla kirjan ollessa vielä käännösvaiheessa. ”The Telling” on teoksessa erittäin keskeinen käsite, jolle ei löydy helposti kovinkaan itsestäänselvää suomennosta. Minun ehdotukseni olisi ollut Kertoma – matematiikasta tuttu termi vähän uudessa merkityksessä. Itse kirjassa ”The Tellingin” käännös on ”Suuri Tarina” enkä ole ihan vakuuttunut siitä että termi on onnistunut. Kyse ei ole yhdestä tarinasta, vaan pikemminkin monien pienien tarinoiden kertomisen, välittämisen, oppimisen ja säilyttämisen perinteestä. Jyrki Iivosen suomennoksen nimi Kahdesti haarautuva puu viittaa kirjassa usein esiintyvään symboliin ja on siinä mielessä kohtuullisen onnistunut.

LeGuin on tunnetusti koulutukseltaan sosiaaliantropologi ja se näkyy tässä kirjassa vieläkin selvemmin kuin hainilaissyklin muissa teoksissa. Tämän tieteisromaanin tiede on nimenomaan kulttuuriantropologia. ”Ekumeenin tarkkailijan” tittelillä Aka-nimisellä syrjäisellä planeetalla toimiva päähenkilö Sutty on oikeastaan hyvin puhtaasti tekemässä etnografista kenttätutkimusta. Työssään hän joutuu pohtimaan myös oikeuttaan sekaantua tutkimuskohteensa toimiin silloin, kun hän kokee todistavansa hirvittävää vääryyttä. Siltä osalta kirjan tematiikka tuo mieleen Strutgatskin veljesten klassikon Hankalaa olla jumala.

Sutty on elänyt nuoruutensa yksijumalaisen uskonnollisen despotismin keskellä, ja hän näkee Akan vallanneessa ateistisessa järjenpalvonnassa aivan liikaa samoja piirteitä. Asia on hänelle hyvin henkilökohtainen, monestakin syystä, ja puolueettomana tarkkailijana pysyminen osoittautuu jotakuinkin mahdottomaksi. Hänen ratkaisunsa on yrittää auttaa säilyttämään uuden hallinnon vainoamaa tarinankerrontaperinnettä, vanhoja kirjoituksia ja vanhoja kirjoja, jotka ”järkevät” modernistit yrittävät tuhota taantumuksellisena uskonnollisena roskana.

LeGuinin Aka-planeetta on tulkittu usein Kiinaksi, ja tähän suuntaan tietysti viittaavat myös vanhojen teosten ”käsitemerkki”-kirjoitus sekä se, että se vanhakaan uskonto (tai vanhat uskonnot) ei sisältänyt mitään mitä voisi (Maan, ts. länsimaisen kulttuurin näkökulmasta) pitää jumaluutena. LeGuin on liian fiksu rakentamaan täydellistä maailmaa tai täydellistä teologiaa. Suttyn hahmon kannalta on paljon parempi kirjallinen(kin) ratkaisu laittaa hänetä ihmettelemään uskontoa (tai ”uskomusjärjestelmää”, tai ”perinnettä”) josta hän erottaa vain irrallisia, sekavia palasia, jotka eivät suostu asettumaan kovinkaan hyvin hänen terralaisiin käsityksiinsä uskonnon aineksista.

Tieteisromaaniksi Kahdesti haarautuva puu on rytmiltään harvinaisen verkkainen. Mitään suurta ei tapahdu, ja suurin osa pienistäkin asioista tapahtuu rivien välissä – ja muuttuu suureksi, jostakin näkökulmasta katsoen. Jotkut ongelmat löytävät ratkaisunsa, jotkut ratkaisut muodostavat uusia ongelmia. Moni asia jää auki, kuten todellisessakin elämässä. Tämä on hiljaisessa rytmissään hieno, kaunis ja monessa suhteessa myös viisas kirja.

Finnconclusion

No niin, scifijuhlat on tältä vuodelta juhlittu. Hyvä mieli jäi. Järkkärit ja vänkärit paiskivat töitä ennen Finncon-viikonloppua ja sen aikana suunnilleen vuorokauden ympäri niin että viitisentoistatuhatta vierasta pääsi nauttimaan toistensa seurasta, hyvistä keskusteluista ja esityksistä sekä yleisestä scifi/fantsu/anime/mangaharrastushengestä. Iso, iso, ISO kiitos!

Olen ainakin tällä hetkellä melkoisen tyytyväinen myös omaan pieneen panokseeni. Lauantain keskustelu Peltosen Ellan ja Jukka M. Heikkilän kanssa kirjan kirjoittamisen valmistelutöistä veti yllättävän paljon porukkaa, juttu kulki ja yleisöltä tuli erinomaisia kysymyksiä. Sunnuntaina olin lupautunut päivystämään pari tuntia Viitteen tiskillä, ja päädyin pitämään matalahkoa profiilia: viereisen pöydän ääressä Vihreän langan myyntitykit tekivät niin tehokasta markkinointityötä, että halusin tehdä meidän puolestamme pienen rauhallisen sataman, jossa voisi jutella politiikasta ja maailmanmenosta ilman että kukaan tyrkyttää kenellekään yhtään mitään. Ilmeisesti taktiikka toimi ainakin jossain määrin.

Iltapäivän livekäännöstunti onnistui oikeastaan yli kaikkien odotusten. Kaapelitehtaan kellarin pieneen seminaarihuoneeseen ahtautui yli kolmekymmentä kuulijaa, kyselijää ja kommentoijaa seuraamaan, kuinka käänsin Philip K. Dickin Dr. Bloodmoney -romaania. Käännös ei edistynyt kuin muutaman kappaleen verran: miltei jokainen lause herätti yleisössä kysymyksiä ja keskustelua, joita puitiin sitten tovi ja yleensä löydettiin lauseelle paljon toimivampi käännös kuin ensimmäinen mieleeni tullut ajatus. Näinhän homman pitääkin toimia, näin kääntämisen prosessi valottuu paremmin. Kiitoksia kaikille, minulla itsellänikin oli mukava ja kiinnostava tunti!

En ehtinyt seuraamaan muuta ohjelmaa niin paljon kuin olisin halunnut – mikä on tietysti coneille aina tyypillistä. Petri Hiltusen vetämät definitiiviset paneelit ovat aina hersyvää seurattavaa, niin tälläkin kerralla vaikka tietokoneyhteensopivuusongelmat pudottivatkin showsta pois perinteisen kuvamateriaaliosuuden. Sunnuntain päätteeksi kuultu kerronnan muotoja käsittelevä paneeli sai minut jälleen pohtimaan keinoja toteuttaa muutamia ideoita, joilla olen leikitellyt suunnilleen siitä lähtien kun pääsin ensi kertaa pelaamaan legendaarista Leisure Suit Larry in the Land of Lounge Lizards -peliä. Ehkä niistä ideoista vielä joskus poikii jotakin… jossakin muodossa. Ehkä.