Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Näin itse vasta tänään ensi kertaa parisen viikkoa sitten ilmestyneen Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-lehden ja siinä julkaistun, kesällä minulta tilatun novellin. Novelli on osa juttukokonaisuutta, jossa haastatellaan pelitutkijoita heidän näkemyksistään siitä, millaisia pelejä pelataan vuona 2042.
Minun pikku tulevaisuusskenaarioni näyttää itse asiassa noudattelevan – pelien osalta – aika hyvin asiantuntijoiden arvailuja. Eri asia sitten, miten hyvin piirtämäni Helsinki-maisema toteutuu kolmenkymmenen vuoden kuluessa: tulevaisuusskenaarioita on aina perin hupaisaa lukea sinä aikana, jota ne ovat kuvaavinaan. Toistaiseksi arvelen, että saatan olla hyvinkin oikeilla jäljillä.
Tilaustyö oli sinänsä kerrassaan mainio hanke. Tällaisen marginaalisemman kirjallisuuden tekijä ei pääse turhan usein kirjoittamaan novelleja, joista maksetaan ihan oikea kirjoituspalkkio. Minulle annettiin tarinalle hyvin väljät puitteet – lähinnä vuosiluku ja ajatus, että pelaaminen olisi jossakin muodossa mukana tarinassa – joten en kokenut missään vaiheessa joutuvani kirjoittamaan jonkun toisen laatimaa tarinaa. Tällaisia lisää!
Romaani numero kuusi on edelleenkin edistynyt väärässä järjestyksessä. Nyt olen saanut kirjoitettua viisi ensimmäistä lukua, eli ensimmäisen kertojan osuuden. On pidettävä pieni tauko, luettava muutama lähdeteos ja suunniteltava seuraavien osien sisältöä. Tähänastisessa tekstissä vilahtaa pari Alshainista tuttua henkilöä ja eräs Alshainissa mainittu tapahtuma on, varsin toisesta näkökulmasta nähtynä, keskeisessä osassa. Hetkittäin tuntuu, että nämä viisi lukua sisältävät liikaa kertojansa vellomista omassa elämäntilanteessa ja siinä, mitä hänelle on vastikään tapahtunut, mutta toisaalta… ne, jotka Alshainista ovat tykänneet, ovat ainakin kertoneet tykänneensä sen melankolisesta, sisäänpäinkääntyneestä tunnelmasta. Enkä minä ole kovin hyvä arvioimaan omaa tekstiäni, en varsinkaan vasta kirjoitettuna. Aika näyttää, milta ensimmäinen viidennes alkaa vaikuttaa. Aika ynnä kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot.
Toistaiseksi olen päättänyt pitää kiinni työnimestä Paluu. Edellisten kirjojen tapaan se on lyhyt ja yksisanainen, joten graafikon on helppo istuttaa se kanteen. Vaikka kirjassa ei ei tapahdukaan sellaista ”paluuta” kuin ensimmäisissä juonikaavailuissani, saattaa nimi sittenkin sopia kirjaan useammassa, vähän abstraktimmassa mielessä. Alkuperäisen juoni-idean tarinanaihio ei ole sekään roskakorissa, voi olla että käytän sitä jossakin myöhemmässä Alshainin maailmaan sijoittuvassa tarinassa. Ehkä. Voi olla, että ripustan Paluun johonkin viattomaan sivulauseeseen proverbiaalisen haulikon, jonka voin sitten tässä mahdollisessa tulevassa kertomuksessa poimia käteeni ja ampua. Olin nimittäin juuri ehtinyt antaa Alshainille luvan mennä painoon, kun sain tämän tällä kertaa käyttämättä jääneen idean seuraavaan kirjaan ja harmittelin, että olisin kyseisen haulikon voinut ihan hyvin sijoittaa jo siihen kirjaan. En vain tullut ajatelleeksi.
Näitä on käynyt: Minun oli tarkoitus sijoittaa Neduihin pieni ja vallaton viittaus 391:een, mutta unohdin. Laitoin sen sitten Muurahaispuuhun, ja se johti itse asiassa ihan kiinnostavan, erästä romaanin teemaa tukevan sivujuonteen syntyyn.
Jotain on tullut valmiiksikin. Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-asiakaslehden uudessa numerossa on kesällä kirjoittamani novelli – kuulemma. Itse en ole lehteä vielä saanut käsiini, joten en tiedä, miten kesähelteillä kirjoittamani, vetisenpuoleinen pikku tulevaisuusskenaario Helsingistä (tai pienestä osasta Helsinkiä) muutaman kymmenen vuoden päästä mahtaa toimia siinä juttukokonaisuudessa, jota varten se tilattiin.
Tuollaisia tilaushankkeita olisi mukava tehdä lisääkin. Kunnollisen kirjoituspalkkion saaminen lyhyestä sf-novellista on sellainen harvinaisuus, jonka toivoisi toistuvan.
Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.
Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.
Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.
Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.
Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.
Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.
Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.
Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.
Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…
Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.
Kuva: Sari Eronen-Mäkelä
Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.
Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.
Se on nimittäin valtava.
Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.
Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.
Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.
Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.
Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.
Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.
Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.
Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…
Muistutanpa vain täältä Floridan Orlandosta, että ensi viikonloppuna Suomen Helsingissä pidetään kirjamessut. Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla 7s60 on torstaista sunnuntaihin tavattavissa scifiä ja fantasiaa työstäviä suomentajia, joista osa suomentaa, perinteiseen messutapaan, livenä.
Itse olen osastolla päivystämässä sunnuntai-iltapäivän päätteeksi kello 16–18, joten minunkin kanssani voi tulla juttelemaan. Yritän vastata järkeviä, jetlagista ja unenpuutteesta huolimatta…
*
Ja samana sunnuntaina on tietenkin (paitsi ns. normaaliaikaan siirtyminen myös) kunnallisvaalit. Käytä ääntäsi, ettei kukaan toinen pääse ratsastamaan sinun äänettömyydelläsi.
Viime yönä kustantamo sai sähköpostia, kun suomentaja lähetti sinne Peter Wattsin romaanin Blindsight suomennoksen: näillä näkymin suomenkielisen version nimeksi tulee Sokeanäkö ja kirjan pitäisi olla lukijoiden saatavilla ensi heinäkuussa, kun Watts tulee kunniavieraaksi Helsingin Finnconiin. Koska myös kirjan suomentaja sattuu olemaan samaisen tapahtuman kunniavieras, ohjelmaan tulee varmasti keskustelua teoksen kääntämisestä.
Sokeanäkö on kiinnostava kirja, luultavasti ”kovinta” suomentamaani scifiä – siis siinä mielessä kuin sanaa ”kova” näissä yhteyksissä käytetään: ei uhon ja machismon mielessä, vaan tiukan tieteellisiin teorioihin pohjaavan spekuloinnin merkittävän roolin vuoksi. En välttämättä ole aina samaa mieltä Wattsin (tai hänen käyttämiensä lähteiden) tai hänen kirjansa henkilöiden havaintotuloksista ja/tai malleista tekemistä johtopäätöksistä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Minun tehtäväni oli välittää tarina ja sen ajatukset mahdollisimman luontevalle ja ymmärrettävälle suomenkielelle. Tässä suomennoksessa on enemmän tieteellistä sanastoa ja ns. vierasperäisiä sanoja enemmän kuin keskivertoromaanissa, mutta se kuuluu kirjan ja sen henkilöiden maailmaan.
Tieteisromaaniksi Sokeanäkö on kiinnostava sikälikin, että se on luullakseni yksi hyvin harvoista tieteisromaaneista, jossa esiintyy vampyyreja (joiden olemassaolo ja historia esitellään myös tieteelliseltä pohjalta). Ennen kaikkea yksi vampyyri, jolla sattuu olemaan suomalainen nimi. Ilmeisesti Watts halusi hahmolle nimen, joka olisi yhtä aikaa eksoottinen (englanninkieliselle lukijalle) että herättäisi, sikäli kuin lukija nimen alkuperää tunnistaa, mielikuvan jostakin hyvin vaaleaihoisesta. Niinpä hän (kuulemma) kysyi nimiehdotusta suomalaistuttavaltaan, joka keitti sen kokoon yhdistelemällä kahden oman kaverinsa nimet.
Tämä aiheutti minulle lievän mielikuvaongelman kirjaa kääntäessä. Satun nimittäin itsekin tuntemaan molemmat henkilöt, eikä kumpikaan kauhean hyvin vastaa sellaista mielikuvaa, jota Watts vampyyrille halusi. Mutta se haittasi korkeintaan minua (eikä minuakaan itse suomennostyön suhteen), ei niitä lukijoita jotka eivät tunne ko. tyyppejä.
Käännöksen deadline olisi ollut itse asiassa vasta ensi vuoden puolella, mutta omaksi dediksekseni olin jo pitkään ottanut tämän perjantain. Syynä on se, että halusin työn ehdottomasti pois käsistäni ja mielestäni ennen kuin lähdemme ensi yönä parin viikon reissulle Yhdysvaltoihin. Matkareitti kulkee bussikyydillä Washington DC:stä mutkitellen kohti ns. etelävaltioita, New Orleansia ja sitten Floridaa. Matkakertomusta on tarkoitus kirjoitella ja valokuvata blogiin sitä myöten kun nettiyhteydet hotelleissa antavat myöten. Don’t touch that dial.
Lomaa tarvitaankin, sillä Sokeanäkö on viime viikkoina syönyt jotakuinkin tehokkaasti kaiken valveillaoloajan. Tiedän tekeväni hyvää työtä silloin kun dedis painaa päälle, mutta monta kertaa sormien käydessä näppiksen pinnalla jo vaikkakuinkamonetta tuntia tulee kyllä mieleen, että olen oppinut luottamaan liikaakin viimetinka-flow’n varaan.
Loman aikana on tarkoitus kyllä hieman pohjustaa seuraavaa työrupeamaa, omaa romaania numero kuusi, jonka kirjoittaminen pitäisi saada tapahtumaan loppuvuoden aikana. Bussissa (ja lentokoneissa) istuessa on ehkä aikaa lukea vähän lähdemateriaalia, miettiä ikkunasta ulos tuijottaessa ja kirjata muistiin siinä tuijotellessa mieleen tulleita ideoita. Kirjallisuus syntyy niinä hetkinä, jolloin kirjailija ei näytä tekevän työtä. Silloin kylvetään, lannoitetaan ja kasvatetaan. Tekstin näpyttely paperille on (melkein) pelkkä sadonkorjuuvaihe, kiivas ja työteliäs kyllä, mutta pitkällisen työnteon tulosta.
*
Ja, toki, juuri nyt: Onnea, EU!
Nobelin rauhanalkinto on totisesti ansaittu. Horjahtelevasta taloudesta, nitisevästä byrokratiasta ja keskinäisistä epäluuloista huolimatta Euroopan Unioni on ollut kiistaton, mieletön menestys nimenomaan rauhanprojektina. Se on saanut monta entistä verivihollista istumaan samaan pöytään kaikessa rauhassa, kohteliaasti ja kavereina: Ranska ja Englanti ehtivät pitää keskenään veristä vihaa melkein tuhat vuotta, Puola saksalaisen kielialueen kanssa miltei yhtä kauan, Ranska ja Saksa siitä lähtien kun Saksa syntyi 1800-luvulla. Silti olemme jo yli kuusikymmentä vuotta saaneet nauttia pisimmästä ja vakaimmasta rauhasta, joka tällä alueella on kirjoitetun historian aikana vallinnut.
Tässäkin suhteessa demokratia ja naapurien(kin) kunnioittaminen ovat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmaksi valtiomuodoksi.
Maailmanhistorian ensimmäinen Turconen osoittautui erinomaisen onnistuneeksi tilaisuudeksi. Turun Pääkirjaston Studio oli jotakuinkin tasan oikeankokoinen tila yleisölle, jonka pääluku oli muistaakseni jonkun laskeman mukaan kuutisenkymmentä.
Itse jouduin – tai pikemminkin pääsin – lauteille melkein heti alkuun, kirjaston e-kirjalainaustoiminnan esittelyn jälkeen. Etukäteen en ollut tullut oikeastaan edes ajatelleeksi, että esitykseni kulkisi ohjelmassa nimellä kunniavieraspuhe. Tajuaminen tapahtui jotakuinkin vuorokautta aikaisemmin, jolloin oli enää liian myöhäistä alkaa kaavailla muuta kuin sitä, mitä olin ajatellutkin esittää: lausua katkelmia omista teksteistäni ja laulahtaa pari laulua baritonikitaralla ja efektipedaaleilla säestäen.
En ole niin kokenut esiintyjä ettenkö jännittäisi aika tavalla lavalle nousemista, etenkin kun kyse on tilanteesta, jossa esiinnyn yksin ja jossa esitän jotakin tavalla, mitä iso osa yleisöstä ei ole välttämättä osannut odottaa kuulevansa. Tämä esitys oli – hieman erilaisena – kokeiltu kertaalleen Kiimankulman yössä, joten itse en ollut liikkeellä ihan kylmiltäni. Silti jännitti juuri sillä hyvällä tavalla, joka saa huolehtimaan hyvissä ajoin etukäteen, että efektilaitteiden säädöt ovat kohdallaan ja kitara vireessä.
(Suuren osan aikaa en tosin soittanut mitään melodista tai harmonista, joten vireellä oli oikeastaan oleellista väliä niissä kahdessa laulussa, jotka settiin kuuluivat.)
Sisätiloissa ei tullut kiimankulmamaisia ongelmia plarikansion sivujen yllättävistä kääntymisistä tai muustakaan, joten puolituntinen esitys toimi paljon varmempana kuin ensi kerralla. Siinä vaiheessa kun laitoin kitaran nojalleen nurkkaan ja istahdin nojatuoliin Shimon haastateltavaksi olo olikin huomattavan helpottunut. Hyvät haastattelukysymykset ja niiden sisältämät ajatukset rentouttivat entisestään. Voiton puolella oltiin. Lopun tapahtumaan saatoinkin istuskella kaikessa rauhassa kuuntelemassa paneelikeskusteluja, joita käytiin Finnconeja paljon rennommassa asetelmassa: muutama nojatuoli puoliringissä ja vähemmän mikrofoneja kuin puhujia: näin (itsenikin kohdalla tunnistama) taipumus hauskoihin välihuomautuksiin ja päälle puhumiseen väheni, ja keskustelu polveili luontevana ja hyvähenkisenä.
Perjantain etkobileet ja lauantain illanvietto pitäytyivät päätapahtuman leppoisassa hengessä ja kunniavieras puolisoineen viihtyi sielläkin, vaikkei puoliso varsinaisesti sf-fandomiin kuulukaan (muuta kuin miehensä kirjojen ateljeekriitikkona).
Suuri kiitos ja syvää kunnioitusta siis Terolle, Harrille, Harrille, Pasille, Shimolle ja kaikille muille Turcosta järjestämässä olleille! Näin hyvähenkinen tilaisuus tuskin jää yhteen kertaan, ainakaan mikäli yleisöltä tai kunniavieraalta kysytään.
Ai niin, nyt se on virallista: minä olen julkkis.
Kirjastossa hieman hämmennyin, kun kirjoihin omistuskirjoitusta hakeneiden lisäksi nimmaristani – ja nimenselvennyksestä – oli kiinnostunut myös viehättävien nuorten naisten seurue. Toinen seurue haki vastaavassa hengessä nimmaria Sammakon kirjakaupan signeeraustuokion aikana, ja vitsailin jälleen siitä, että nimmari ja selvennys varmaankin skannattaisiin ja kopioitaisiin johonkin lomakkeeseen. Ei suinkaan, selitti ryhmä kaksi: kyseessä oli jonkinlainen kilpailu tai tehtävä, jossa kilpaporukoiden kuului hankkia julkkiksen nimikirjoitus.
Pedaalilauta ja baritonikitara on pakattu Turun reissua varten.
Kunniavieraspuheeni Turconen-tapahtumassa alkaa huomenna lauantaina kello 11:10 ja siitä tulee luultavasti (ainakin) suomalaisten conien ensimmäinen kunniavieraspuhe, jossa käytetään efektipedaaleja. Ja soitinta. Ja jossa, hieman, myös lauletaan.
Koska kyseessä on spekulatiiviseen fiktioon liittyvä tapahtuma, pedaalilaudan efektiketjua piti muuttaa Kiimankulman yössä kuunnellusta yhden efektin osalta: tokihan settiin piti saada laatikko, jonka kannessa lukee sana phaser.
Minusta riippumatta tulossa näyttäisi olevan hyvä tapahtuma. Conien paneelikeskustelut ovat yleensä paljon kiinnostavampia kuin vaikkapa kirjamessutilaisuudet, ja conin illanvietoissa (etkot tänään Cosmic Comic Caféssa, varsinainen illanvietto huomenna Teerenpelissä) keskustelu jatkuu fiksuna ja kiinnostavana.
Uusi Tähtivaeltaja (3/2012) kolahtipostilaatikkoon. Mukana on viimeviikkoisen Suomen vierailun yhteydessä tehty (lyhyehkö) Ernest Cline -haastattelu ja Toni Jerrmanin kehuva arvostelu Steph Swainstonin Uudesta maailmasta,* mutta numeron todellisia tähtiä ovat sen novellistit, haastattelussakin esillä oleva Tiina Raevaara ja Johanna Sinisalo. Molemmat tarinat vaikuttavat alkuun realistisehkoilta kertomuksilta jostakin historian hämäristä, mutta lukija tajuaa kyllä ennemmin tai myöhemmin, ettei maailma olekaan ihan samanlainen kuin tämä missä me elämme, luullaksemme.
Johannan ”Että hän muistaisi Waksanderia” saa innoituksensa pienestä Suomen suuriruhtinaaseen Aleksanteri I:een liittyvästä tositarinasta, jonka pohjalle on kudottu rauhallisesti etenevä, vähitellen tuntemistamme tapahtumista hienovaraisesti erkaantuva kertomus Tampereelta ja Tampereen teollistumisesta 1800-luvulla. Tiinan ”Ompelijattaren tarina” lähtee joenrannasta uusia löytöjä tekevistä sisaruksista, joista yksi…
… ei, lukekaa itse. Tähtivaeltajaa saa toki paremmista lehtipisteistäkin, mutta itse olen sitä mieltä että lehti on ehdottomasti tilaamisen arvoinen laatukulttuurijulkaisu.
Ja viikon päästä sitten Turcoseen. Ohjelmakirjasta on julkaistu sähköinen versio. Omalta osaltani olen paikalla (perjantai-illan Cosmic Comic Café -etkojen ohella) varmaakin koko päivän. Kitara- ja efektisäesteinen ”kunniavieraspuheeni” alkaa peräti kello 11:10 ja jatkuu Shimo Shuntilan haastattelulla. Varsinaisen ohjelman jälkeen olen vielä signeeraamassa kirjoja halukkaille Sammakon kirjakaupassa sekä tilaisuuden illanvietossa Teerenpelissä.
___
* Arviossa ei mainita käännöstyön laadusta mitään, mutta näissä hommissa saa tottua siihen, että jos siihen ei kiinnitetä erityistä huomiota, se toimii. Joten ei oikeastaan valittamista.
Kunniavieraspuheeni 
Tähtivaeltaja