Tein toisin kuin moni on suositellut: luin Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinaan (suom. Antti Autio, 2013) kertaamatta ensin Kvanttivarasta. Ajattelin, että kertaan koko trilogian sitten kun koko trilogia on käsillä.

Kertauksesta olisi ehkä ollut hyötyä. Mestarivaras Jean le Flambeurin uudet seikkailut Aurinkokunnassa ja runnellussa Maassa nojaavat Kvanttivarkaan tapahtumiin, mutta toisaalta tässä kakkososassa lukijan niskaan ryöpytetään aivan uusia käsitteitä, ilmiöitä ja maailmoja samaa tahtia kuin ykkösosassa, joten kertaaminen ei välttämättä olisi auttanut niin paljoa kuin mitä alkuun vaikutti.

Fraktaaliruhtinasta on pidetty fantasiakirjamaisempana kuin selkeämmin scifimäistä Kvanttivarasta, vaikka moni Tuhannen ja yhden yön tarinoiden henkisen Sirrin kaupungin kovin itämaistaruinen ilmiö mainitaan kirjan myöhemmissä vaiheissa nanoteknologiaksi tai joksikin sensuuntaiseksi: niistä vain käytetään kovin fantasiamaista termistöä. Rajaniemi ei tälläkään kertaa infodumppaa yhtään mitään, vaan lukija saa sinnitellä mukana ja odottaa mahdollisia myöhemmin tulevia selityksiä asioille ja ilmiöille. Monille selitys tulee, sitten lopulta, ja viimeiset satakunta sivua sisältävätkin monta ahaa-tuokiota.

Hämmästyttävintä kirjassa on oikeastaan, miten hyvin ainakin tämä lukija jaksoi roikkua mukana selittämättömien käsitteiden ja ilmiöiden ryöpytyksessä ja kiinnostua tapahtumien kulusta ja Kvanttivarasta paljon mielenkiintoisemmin ja samaistuttavammin piirretyissä hahmoissa, vaikka ei varsinaisesti tajuaisikaan, mitä tässä on oikein meneillään – etenkin kun Sirriin sijoittuva Tawadduddin tarina sisältää (Tuhannen tyylisten) sisäkkäisten kertomusten lomassa kohtuullisen perinteisen whodunnit-murhajuonen. Kirjailijaminän virtuaalilakki nousee päästä Rajaniemen taitavuudelle, suomentajaminän virtuaalilakki Aution taitavuudelle.

Lopullisesta trilogiasta on kahden ensimmäisen osan perusteella vielä paha sanoa juuta tai jaata, sillä jännitys säilyy: Onko tämä sittenkin pohjimmiltaan vain pikkunäppärää pyörittelyä, käsite- ja termileikittelyä, vai onnistuuko trilogiakokonaisuus nousemaan taitavan pintaryöpytyksen ja nokkelien käänteiden yli oikeasti tajuntaaräjäyttäväksi kokemukseksi? Vielä on liian aikaista sanoa. Varaan oikeuden sekä plääh– että vau-johtopäätökseen.

Ensimmäinen kosketukseni Aliette de Bodardin kirjalliseen tuotantoon oli Tähtivaeltajaan suomentamani novelli ”Laivan synty” (”Shipbirth”). Mainio Osuuskumma-kustannusosuuskunta julkaisi Alietten Finncon-kunniavierauden kunniaksi kuuden samaiseen Xuya-maailmaan sijoittuvan novellikokoelman Perhonen ja jaguaari.

”Xuya” näyttää pinyin-järjestelmällä translitteroidulta kiinalta (jolloin se lausuttaisiin suunnilleen ”hsu ja”), mutta minun pieni sanakirjani ei tarjonnut nimelle selkeää suomennosta: Alietten mukaan sen pitäisi tarkoittaa ”auringonnousun rantaa”, mutta hän ei tullut tarkistaneeksi asiaa kiinantaitajilta ennen kuin alkoi käyttää sitä… Näiden tarinoiden maailmassa kyseessä on meidän maailmamme Yhdysvaltain läntisten (ja osittain eteläisten) osavaltioiden alueella sijaitseva valtakunta, jonka kiinalaiset perustivat löydettyään meritien Amerikkaan satakunta vuotta ennen eurooppalaisia. Sittemmin Xuya on itsenäistynyt, mutta väestö on edelleenkin pääosin kiinalaista. Valtion rajanaapureita ovat sulkeutunut, rasistinen ja ahdasmielinen kehitysmaa nimeltä Yhdysvallat sekä Suur-Mexica, vanhan atsteekkivaltion perustalle kehittynyt voimakas valtio, joka tunnetaan erityisesti tietotekniikan tuottajana. Meidän aikanamme, siis: de Bodardin vaihtoehtohistoria jatkuu kauas tulevaisuuteen, jolloin xuyalaiset, vietnamilaiset ja muutamat muut kansakunnat ovat levittäytyneet laajalle avaruuteen.

Ensimmäiset kolme tarinaa – ”Varjo Jaguaarien huoneessa”, ”Aamulla putoava perhonen” ja ”Kadonnut morsian” – sijoittuvat suunnilleen ”nykyaikaiseen” Xuyaan, valtion suurimpaan kaupunkiin Fenliuun (joka sijaitsee suunnilleen meidän San Franciscomme tietämissä). Ensimmäinen on tarina kapinaliikkeestä, kaksi jälkimmäistä hyvinkin klassisen henkisiä salapoliisikertomuksia. Näissä nousee vahvasti esiin siirtolaisuus, pakolaisuus ja toiseus, mikä ei vietnamilais-amerikkalais-ranskalaisen Alietten tapauksessa ole tietenkään mitenkään yllättävää. Kolme viimeistä novellia – ”Kasvattaja”, ”Aluksen veli” ja ”Kaksi siskoa maanpaossa” – tapahtuvat kaukaisessa, tähtienvälisessä tulevaisuudessa ja keskittyvät Xuya-maailman avaruusaluksiin, joiden sydämenä toimii Mieli, osin keinotekoinen mutta vapaaehtoisten (tai ”vapaaehtoisten”) naisten synnyttämä olio.

Nämä tarinat ovat oikeastaan paljon arkisempia kuin ”Laivan synty”, ja siinä on niiden voima. Myös ”Kasvattajassa” on kyse Mielen synnyttämisestä ja siihen liittyvistä komplikaatioista, vaikka tarina ei ole yhtä dramaattinen. ”Aluksen veli” koostuu äidin kirjeestä kauan sitten kotoa karanneelle pojalleen. ”Kaksi naista maanpaossa” kertoo kuolleesta avaruusaluksesta ja sen Mielestä, jotka tuodaan kotiin haudattavaksi ja surtavaksi. Pienet tarinat tavoista, perinteistä, uskomuksista ja niiden aiheuttamista ristiriidoista tekevät maailmaa paljon uskottavammaksi kuin tarkat kuvailut vaatteista, taloista tai avaruusaluksista. Tämä kuuden tarinan maistiainen saa kaipaamaan lisää kertomuksia Xuya-maailmasta: onneksi Obsidian and Blood -trilogia tulikin jo hommattua e-kirjalukijaan siinä lapsellisessa uskossa että ehtisin sen lukea ennen conia.

Tämän kuuden novellin valikoiman suomentajat Christine Thorel ja Markus Harju ovat tietääkseni ensi kertaa asialla ja selviävät urakasta paljon paremmin kuin minä ensimmäisessä suomennosjulkaisussani. Muutamia pikkuasioita jää tökkimään: yletön mies-sanan käyttö he-pronominin suomennoksena (luullakseni), jokunen kömpelö lauseenvastike, ”kirottua”-sanan käyttö manauksena (kuin 50-luvun seikkailukertomuksissa!) ja ilmeisesti suoraan englanninkielisestä alkutekstistä kopioitu suuryrityksen nimi ”Leiming Tech” joka näyttää suomenkielisessä tekstissä naurettavalta: ei kai mikään arvonsa tunteva xuyalaisyritys (jolla ei kerrota olevan mitään yhteyksiä kehitysmaa-Yhdysvaltoihin) käyttäisi puoliksi englanninkielistä nimeä? Mutta nämä ovat pelkkiä pikkukiusoja, jotka tuskin häiritsevät kovin monen lukukokemusta.

Tähän kirjaan ja kirjailijaan nimittäin kannattaa kyllä tarttua. Xuya on kaikkinensa tavattoman kiehtova maailma.