Kategoria: sf

Toisesta maailmasta

· 4 kommenttia ·

Nykyajan ihminen voi vain kuvitella keskiajan ihmistä, joka ei ole koskaan ollut sisätilassa, jossa hänen kätensä ei yltäisi kurkottamatta kattoon. Voi vain kuvitella, miltä tällaisesta ihmisestä on tuntunut, mitä hän on sisällään kokenut, kun hän on astunut ensimmäistä kertaa romaaniseen tai goottilaiseen katedraaliin.

Jonkinlaisen uskottavan simulaation kokemuksesta voi nykyihminenkin kokea matkustamalla Barcelonaan ja astumalla Basílica i Temple Expiatori de la Sagrada Família -kirkkoon.

Keskeneräisenäkin tämä Antoni Gaudín monumentti on täysin häkellyttävä ja luultavasti scifistisin rakennus jossa olen koskaan ollut. Jo sivulaivat ovat niin valtavia että elokuvastudion CGI-nörteiltä loppuisi usko kesken, päälaivasta puhumattakaan. Erilaisten detaljien määrä on käsittämätön, eivätkä ne aina muistuta mitään mitä olisi tässä maailmassa koskaan nähty.

Ensi vilkaisulla, siis.

Kirkon yhteydessä olevissa näyttelytiloissa selviää, että Gaudí turvautui hyvin usein samoihin jekkuihin joita niin monet sf-elokuvien, -kansikuvien ja -sarjakuvien tekijät ovat harrastaneet hänen jälkeensä: hän poimi luonnosta pieniä, sormenmittaisia detaljeja ja paisutti ne aivan toiseen mittakaavaan. Sisätilojen haarautuvat kannatinpilarit solmumaisine liitoskohtineen ovat peräisin rannan korsista, tornien kummalliset huiput kukkaan vielä puhkeamattomia nuppuja.

Scifisti minussa tietenkin alkaa pohtia, mitä tapahtuu sitten kun viimeinenkin kirkkoon suunnitellusta kahdeksastatoista tornista valmistuu. On niin helppo kuvitella, kuinka nämä kiviset nuput alkavat kiihtyvällä vauhdilla kasvaa, kohota, kurkottaa taivaisiin kuin… kasvit.

Emme joudu odottamaan enää kauaa. Korkeimman eli Kristuksen tornin on arveltu valmistuvan jo joskus vuoden 2025 tietämissä, eli vuosikymmeniä ennen Olkiluodon kolmosreaktoria.

Ajan tappaja

·

1930-luvun lamavuosina Chicagossa kostonhimoista porukkaa pakeneva asunnoton pakenee hylättyyn taloon, joka ei olekaan sisältä ihan sitä miltä se näyttää ulkoa. Hän huomaa pystyvänsä astumaan talon ulko-ovesta haluamaansa ajankohtaan 1930- ja 1990-lukujen välisenä aikana. Talon seinältä löytyy myös joukko naisten nimiä, ja kulkumiehelle muodostuu vastustamaton pakkomielle käydä rituaalimurhaamassa nämä nuoret naiset, eri aikoina, eri puolilla kaupunkia. Pakkomielteenomaisesti hän myös käy tapaamassa samoja tyttöjä vuosia ennen kuin tappaa heidät – joko ennen tai sen jälkeen kun (oman ajanlaskunsa mukaan) on tappanut heidät. Hän jättää heille (elävinä tai kuolleina) esineitä, jotka ovat peräisin toisilta uhreilta, toisesta ajankohdasta. Sitten eräs hänen 1980-luvun lopun uhrinsa jää kuitenkin täpärästi eloon, ja alkaa vuosia myöhemmin, fyysisistä vammoista päällisin puolin toivuttuaan, selvittämään itseensä kohdistunutta hyökkäystä.

Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt (suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms 2013) on monessa mielessä aika perinteinen sarjamurhaajatrilleri – ellei poikkeavaksi lasketa sitä, että lukija seuraa alusta alkaen murhaajan ja häntä etsivän toimittajakaksikon toimia rinnakkain: jännityksessä on siis arvoitusdekkari-asetelman sijaan eräänlainen šakkiotteluasetelma. Vanhemman, kyynistyneen miehen ja nuoren, miltei pakkomielteisen (ymmärrettävästi) naisen kaksikko ei sekään ole kovin omaperäinen yhdistelmä, ja dramaattisessa loppukohtauksessakin on paljon tuttuja, nähtyjä ja luettuja piirteitä.

Sarjamurhaajan liikkuminen ajassa tekee asetelman kuitenkin mielenkiintoisemmaksi, etenkin kun hän ei suinkaan suorita talon (tai mielensä) hänelle määräämiä rituaalimurhia aikajärjestyksessä. Beukes rakentaa taitavasti pieniä ajankuvia, kiinnostavia ja koskettavia naishahmoja, joista lukija pystyy välittämään. Näin heidän kohtaloillaan on lukijalle merkitystä, he eivät ole pelkkiä kulisseja joiden ainoa tarkoitus elämässään on (kenties) kuolla. Beukes rakentaa tarinansa muutenkin taitavasti ja kirjoittaa niin hyvin (ja Vainikainen suomentaa niin hyvin) että kirjan kolme ja puolisataa sivua kuluvat nopeasti.

Lauren Beukes on toinen vuoden kuluessa kohdalle sattunut eteläafrikkalainen naiskirjailija, joka tekee kiinnostavaa ja vaikeahkosti luokiteltavaa spekulatiivista fiktiota. Toinen on tietysti loppusyksystä suomentamani Sarah Lotz, jonka romaani The Three (suomeksi luultavasti Kolme) ilmestyy englanniksikin vasta loppukeväästä. Lotzin lailla hänen kaverinsa Beukeskaan ei selittele asioita turhan päiten tai yritä kehitellä selityksiä kummalliselle talolle. Siinä mielessä tämä(kään) kirja ei ole scifiä, vaan (eräänlaista) urbaania kauhufantasiaa. Lotzin lailla Beukes jättää lopussa myös osan langoistaan solmimatta ja leikkaamatta, mikä on minusta erinomainen ratkaisu – ei jatko-osa-mielessä, vaan siinä mielessä että lukija voi kuvitella että jotakin tässä kirjassa kuvattua saattaa olla yhä olemassa, ja jatkaa mielessään kirjan tarinaa. Vaikka loppuratkaisussa on minun mielestäni heikkouksia, tässä suhteessa se toimii tehokkaasti.

Juoma

·

Viime aikoina on tullut luettua ilahduttavasti useampikin sellainen romaani jota olen jo tovin kytännyt: ”Tuo pitäisi ehdottomasti…” Asiassa on auttanut, että teen tällä hetkellä käännöstyötä. Omia romaaneja suunnitellessa olen paljon kehnompi muiden fiktion lukija, ja omia romaaneja kirjoittaessa en lue muiden fiktiota lainkaan.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) voitti ensin kustantamon käsikirjoituskilpailun ja sitten Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon, eikä asia välttämättä yllätä kirjan lukemisen jälkeen. Kyseessä on hallittu, harkittu ja hyvin kirjoitettu kokonaisuus, joka ei turhia rönsyile eikä sorru kovin pahasti spekulatiivisen fiktion helmasyntiin eli jaarittelevaan selittelemiseen.*

Teemestarin kirjan maailmassa on klassisia dystopian piirteitä – tulevaisuuden poliisivaltio, pula jostakin keskeisestä (tässä vedestä), katkaistu historiankirjoitus, joka jättää oleellisia osia historian kulkua hämärään ja enemmän tai vähemmän kielletyksi tiedoksi tavalliselle kansalaiselle. Itäranta sotkee kuitenkin kuvioita tekemällä tulevaisuusmaailmastaan vinkeän sekoituksen vanhaa Pohjois-Suomea ja sinne tulvinutta itäaasialaista valtakulttuuria, joka on vuosisatojen mittaan ennättänyt vakiintua niin syvästi että kirjan päähenkilön ammatti, ritualistinen teemestari, on osa ikiaikaista suomalaisperinnettä. Sf-kirjallisuuden mielikuvituksettomampien perinteiden mukaisesti ammatti kulkee suvussa. Sf-perinteen mukaisesti Noria Kaitio on myös ammatissaan poikkeus perinteestä siksi että on nainen, ja siksi että alkaa tonkia asioita joita hänen ei erityisen mielellään haluta tonkivan.

Pohjalta löytyy monessa suhteessa klassisen sf-perinteen hengessä kirjoitettu tarina ystävyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja virallisten totuuksien kyseenalaistamisesta, mutta tarina on kirjoitettu sen verran viehättävän kiireettömällä, tyynellä ja hallitulla tavalla että se toimii erinomaisesti. Loppuratkaisukaan ei ole maailman omaperäisin, mutta sekin toimii osana tätä kokonaisuutta. Vaikuttaa siltä että Teemestarin kirja on tuonut sf-kirjallisuuden pariin niitäkin lukijoita jotka ovat näitä aihealueita aikaisemmin karsastaneet†, joten tällaista klassista perinteikyyttä voi tavallaan pitää hyvänä johdantona mahdollisille tuleville harrastajille.

Mutta hyvän kirjan pitää kantaa myös omana itsenään, ei vain osana jotakin suurempaa jatkumoa. Teemestarin kirja kyllä kantaa.

___
* Siitä sain itsekin risuja Elli Lepän tuoreessa Tähtivaeltajassa (4/2013) julkaistussa Alas-arvostelussa. Ja varmaankin ihan aiheesta.
† Teemestarin kirja on ilmeisesti yksi niitä teoksia, joiden vuoksi nykyisen ”nuortenkirjallisuuden” dystooppisuutta on paheksuttu.

Messuamassa

·

En ole Helsingin kirjamessuilla puhumassa omasta kirjastani millään lavalla, mutta haastattelen kyllä Hugh ”Siilo” Howeyta Kirjakahvilassa sunnuntaina 27.10. kello 12–12:30. Sen lisäksi minut tapaa ainakin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla 7c69 lauantaina 26.10. kello 14–16. Sinnekin voi tulla juttelemaan. Samoin jos satun kävelemään muuten vain vastaan.

Turvassa maan povessa

·

Ihmiskunta asuu syvälle maanpinnan alapuolelle ulottuvassa siilossa. On aina asunut, eikä muu olisi mahdollistakaan: siilon paineovien ulkopuolella planeetan ilma on myrkyllistä. Ne, jotka tuomitaan puhdistamaan ympäristöä tarkkailevien kameroiden linssit, menehtyvät huippuluokan suojapuvuistaan huolimatta hyvin nopeasti hyväonnisempien ja lainkuuliaisempien kansalaisten seuratessa tapahtumia seinänkokoisilta videonäytöiltä.

Hugh Howeyn vastasuomennetun romaanin Siilo (Wool, suom. Einari Aaltonen, Like 2013) lukija tietysti tajuaa, etteivät asiat ole näin aina olleet ja alkaa pohtia miten tähän on päädytty. Kirjan päähenkilöt eivät asiaa niinkään pohdi, heitä kiinnostavat eniten siilon lähihistorian kummalliset aukot ja asiat, joista ääneen puhuminen johtaa tappavaan puhdistuspestiin.

Siilon tarina on kiinnostava. Kirjakaupan osapäiväinen työntekijä Howey oli kirjoittanut pienkustantajalle romaanin (Half Way Home, 2010), jonka suhteen ei tapahtunut mitään.  Pettyneenä hän päätti kokeilla e-kirjaomakustannetta ja kirjoitti Wool-nimisen pienoisromaanin, jonka Amazon otti Kindle-levitykseensä. Ilman mainontaa, viidakkorumpumenetelmällä tarina alkoi myydä yhä paremmin ja paremmin. Howeylta pyydettiin lisää tarinoita, ja hän vastasi haasteeseen. Viisi Wool-tarinaa julkaistiin sittemmin myös yksissä kansissa ja sarja jatkui kolmella prequel-tarinalla (jotka on koottu Shift-romaaniksi) ja ”trilogian” viimeisellä osalla Dust. Elokuvista on olemassa aiesopimuksia.

Romaanin historia sarjana pienoisromaaneja (tai pitkänovelleja) selittää osaltaan kirjan rakennetta, joka taustaa tietämättä saattaa yllättää lukijan useampaan kertaan, kun henkilögallerian asetelmalta putoaa lukijan sille hahmottelema pohja. Normikertomuksesta poikkeaa myös naisten vahva asema paitsi pää- myös sivuhenkilöinä. Tarinoiden sarja toimii kyllä myös yksittäisenä romaanina, joskin kirjan historian tunteva huomaa kyllä missä vaiheessa Howey on lakannut ajattelemasta Siiloa pienoisromaanisarjana ja alkanut kirjoittaa useammassa osassa julkaistavaa yhtenäistä tarinaa. Kirjan loppu jättää myös paljon asioita auki pedaten siten tilaa sekä prequelille että jatkolle. Mutta se on toimiva, kulkeva ja hyvin sommiteltu romaani sekä kiinnostava muunnelma vanhasta dystopia-ideasta.

Haastattelen Hugh Howeyta Helsingin kirjamessujen Kirjakahvilassa sunnuntaina 27.10. kello 12–12.30. Lisäksi Howie on lauantaina 26.10. Otavan osastolla Nora Varjaman haastateltavana kello 11.30–12.

Turkuun!

·

Turun kirjamessut ovat alkamaisillaan, ja sieltä löytää minutkin ainakin perjantaina ja lauantaina. Varmimmat bongaustilaisuudet ovat seuraavat:

Fiore-lava perjantaina 13.50
Scifiä ja fantasiaa! Keskustelemassa J. Pekka Mäkelä: Alas (Like): Viisi ihmistä joutuu keskelle kaaosta ja kuolemaa, kun planeetan pinnan ja kiertoradan välistä liikennettä hoitava avaruushissi tuhoutuu sekä Erkki Kauhanen: Segrfellin unikuningas (Teos): Monella eri todellisuustasolla samaan aikaan tapahtuva tarina hajanaisesta kuningaskunnasta, vallasta, vääryydestä ja vastuuntunnosta. Haastattelijana Johanna Sinisalo.

Kaffeeklatsch scifiseurojen osastolla lauantaina 14.30–15.15:
J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo.
Osasto kirppiksineen, badgemyyntilaareineen ja kahvipöytineen löytyy nyt aiemmista vuosista poiketen A-ja B-salien välissä olevan Auditorio 1:n yhteydestä. Osasto löytyy (ainakin kartan mukaan) helpoiten kun kääntyy heti vaatesäilytyksen jälkeen oikealle, ennen A-halliin johtavia ovia.

Lienen myös ainakin joissakin perjantain iltabileissä, mutta missä ja milloin on vaikeaa vielä sanoa. Tyrkyllä on useita tarjokkaita.

Haastateltavana

·

Viime viikolla piipahdin brunssilla Kirjasfääri-blogin Taika Dahlbomin kanssa. Syntyi haastattelu.

Tunnin leppoisasta juttelurupeamasta jäi itselleni mieleen myös Taikan esittämä ajatus Neduista ”urbaanina fantasiana”. Itse olen ajatellut kirjaa scifinä – niinhän, hah, lukee kirjan kannessakin – mutta kun mietin, urbaani fantasia on monessa suhteessa vallan käypä luokitus. Tässähän ollaan monipuolisempia kuin olen kuvitellutkaan.

Varsinkin kun tuo tuleva romaani Hunan on todennäköisesti taas jotain aivan muuta.

Näin jatketaan

·

Tein toisin kuin moni on suositellut: luin Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinaan (suom. Antti Autio, 2013) kertaamatta ensin Kvanttivarasta. Ajattelin, että kertaan koko trilogian sitten kun koko trilogia on käsillä.

Kertauksesta olisi ehkä ollut hyötyä. Mestarivaras Jean le Flambeurin uudet seikkailut Aurinkokunnassa ja runnellussa Maassa nojaavat Kvanttivarkaan tapahtumiin, mutta toisaalta tässä kakkososassa lukijan niskaan ryöpytetään aivan uusia käsitteitä, ilmiöitä ja maailmoja samaa tahtia kuin ykkösosassa, joten kertaaminen ei välttämättä olisi auttanut niin paljoa kuin mitä alkuun vaikutti.

Fraktaaliruhtinasta on pidetty fantasiakirjamaisempana kuin selkeämmin scifimäistä Kvanttivarasta, vaikka moni Tuhannen ja yhden yön tarinoiden henkisen Sirrin kaupungin kovin itämaistaruinen ilmiö mainitaan kirjan myöhemmissä vaiheissa nanoteknologiaksi tai joksikin sensuuntaiseksi: niistä vain käytetään kovin fantasiamaista termistöä. Rajaniemi ei tälläkään kertaa infodumppaa yhtään mitään, vaan lukija saa sinnitellä mukana ja odottaa mahdollisia myöhemmin tulevia selityksiä asioille ja ilmiöille. Monille selitys tulee, sitten lopulta, ja viimeiset satakunta sivua sisältävätkin monta ahaa-tuokiota.

Hämmästyttävintä kirjassa on oikeastaan, miten hyvin ainakin tämä lukija jaksoi roikkua mukana selittämättömien käsitteiden ja ilmiöiden ryöpytyksessä ja kiinnostua tapahtumien kulusta ja Kvanttivarasta paljon mielenkiintoisemmin ja samaistuttavammin piirretyissä hahmoissa, vaikka ei varsinaisesti tajuaisikaan, mitä tässä on oikein meneillään – etenkin kun Sirriin sijoittuva Tawadduddin tarina sisältää (Tuhannen tyylisten) sisäkkäisten kertomusten lomassa kohtuullisen perinteisen whodunnit-murhajuonen. Kirjailijaminän virtuaalilakki nousee päästä Rajaniemen taitavuudelle, suomentajaminän virtuaalilakki Aution taitavuudelle.

Lopullisesta trilogiasta on kahden ensimmäisen osan perusteella vielä paha sanoa juuta tai jaata, sillä jännitys säilyy: Onko tämä sittenkin pohjimmiltaan vain pikkunäppärää pyörittelyä, käsite- ja termileikittelyä, vai onnistuuko trilogiakokonaisuus nousemaan taitavan pintaryöpytyksen ja nokkelien käänteiden yli oikeasti tajuntaaräjäyttäväksi kokemukseksi? Vielä on liian aikaista sanoa. Varaan oikeuden sekä plääh– että vau-johtopäätökseen.