Tänään on hyvään toviin ensimmäinen aamu, jolloin tunnen voivani ottaa hyvin omintunnoin rennosti. Töiden deadlinet on pidetty. Kirjamessurumba hoidettu, luullakseni, aivan kunnialla. Vaalit on voitettu.

Henkilökohtainen äänisaalis jäi 123 ääneen, joka on melkoisen mukavasti jotakuinkin tuntemattomalle, vähänlaisesti kampanjoineelle ensikertalaiselle. Sitäkin riemukkaampaa oli seurata Tavastian vaalivalvojaisissa Vihreiden voittokulkua sekä Helsingissä että koko maassa: koko maan tulos piipahti hetken ajan peräti yhdeksässä prosentissa, vaikka lopulta jäikin karvan verran alle. Ja Helsinki sitten… neljä lisäpaikkaa! Ja Koillis-Helsingin Vihreiden Essi valtuustoon ensikertalaisena, huikealla äänimäärällä – kiitos Essille itselleen ja hänen todella aktiiviselle tukiryhmälleen!

Vilpittömän iloinen olen myös monesta muusta loistavasta tyypistä, jotka menestyivät mainiosti. Esimerkiksi Thomas Wallgren, tuttu jo miltei kahdenkymmenen vuoden takaa lyhytaikaiseksi jääneen Tekniikan puntari -lehden toimituskunnasta.

Sitä paitsi pitkälti yli yhdeksänkymmentä prosenttia suomalaisista äänesti rasismia vastustavia puolueita. Jes!

Olen viime päivinä ottanut osittain takaisin työkiireiden vuoksi vähäistä jalkautumis-vaalikampanjointia ja pyörinyt perjantaina, lauantaina ja tänään sunnuntaina Malmilla jakamassa esitteitä, täyttämässä ilmapalloja ja olemassa vain näkyvillä – joskin tänään Malmin markkinoilla huomiosta kilpailijoita oli ahdistavuuteen asti.

Tavallaan räikeiden huomioliivien pukeminen päälle – ja varsinkin omalla nimellä ja numerolla koristetun tarran pitäminen vatsassa ja selässä – saa jossakin määrin tuntemaan itsensä pelleksi. Toisaalta muistan Lennonin todenneen keväällä suomentamassani elämäkerrassa jotakin siihen tapaan, että kyllä hyvän asian eteen kannattaakin tehdä itsestään pelle. Jos saa ihmiset nauramaan, niin asia on mennyt perille jo puoliksi.

Sitä paitsi viime viikolla keskustassa käydessäni ja metron rullaportaiden vaalimainoksia vilkuillessani bongasin useammankin, joissa ei sanallakaan, kuvallakaan tai edes värilläkään mainittu, mitä puoluetta kyseinen ehdokas kenties edustaa. Laura Kolben sivuiltakin puolueen hakeminen on työlästä.

Koska itse en näe mitään syytä hävetä edustamaani poliittista näkemystä tai puoluetta, kilpailevan ryhmän ”älkää kertoko kenellekään että minä olen kepulainen” -esimerkki kohottaa kummasti itsetuntoa ja näkemystä siitä, että olen ihan oikeassa porukassa.