
Olen ollut perin laiska bloggaaja viime aikoina. On minulla siihen ollut hyvä syy. Tekstiä on syntynyt, runsaasti onkin, mutta teksti on syntynyt Wolandan käsikirjoitukseen. (No, olen lisäksi kirjoittanut yhden esseen tulevaan Kirjailija-lehteen ja alkukesästä suomensin erään nuortentietokirjan. Ai niin, ja kustannustoimitin Rauno Saunion suomentamaa Liu Cixinin Synkkää metsää.)
Lupasin Wolandan käsikirjoitusta kustantamon ihmeteltäväksi lokakuun alussa. Siihen nähden olen suorastaan etuajassa. Tänään aamulla piti lykätä aamiaista ja tulla koneelle kirjoittamaan, kun kirjan viimeinen luku alkoi pyöriä kohtuullisen toimivana ideana mielessä. Vaikka tämän romaanin kohdalla olen pääosin palannut ”normaaliin” kirjoitustapaani, eli kirjoittamaan kirjan siinä järjestyksessä kuin se on tarkoitus lukea, romaanista puuttuvat vielä viimeistä lukua edeltävät kaksi edellistä lukua. Ja pientä sälää lukujen välistä – erään (todellisen) varhaisen sosiaalisen median (fiktiivisiä) viestejä 1990-luvun lopulta, kirjan tapahtuma-ajalta.
Hunanin kohdalla käytin epänormaalia kirjoitustyyliä, kirjoitin kohtauksen sieltä, toisen täältä, ja käytin sitten Scrivener-ohjelman tarjoamia mainioita mahdollisuuksia a) pitää rönsyilevä paketti jonninmoisessa järjestyksessä ja b) siirrellä palasia helposti paikasta toiseen, jos siihen tuli tarvis. En välttämättä suosittele tekotapaa kenellekään, vaikka Hunanin tapauksessa tuloksena oli (lopulta) vallan toimiva romaani, myös muiden kuin minun itseni mielestä.
Wolandassa siis olen palannut vähän normaalimpaan meininkiin – ja normaalimpaan aikataulutukseen siinäkin suhteessa etten ole käyttämässä yhden romaanin kirjoittamiseen montaa vuotta. Tästä kirjasta tulee myös puolet lyhkäisempi kuin Hunan. Tarkkaa sivumäärää en vielä osaa sanoa: jahka saan kirjoitettua puuttuvat kaksi lukua, ryhdyn käymään ensisijaisesti varsinaisiin juonen tapahtumiin keskittyvää käsikirjoitusversiota yksi läpi niin että lisään sinne tänne yksityiskohtia, epookkitunnelmaa, detaljeja sun muuta pientä mukavaa käsikirjoitusversioon kaksi. En tiedä miten paljon lisätekstiä on kenties tulossa ja miten paljon ne kirjaa lihottavat. (Puhumattakaan siitä, miten paljon kirja ehkä laihtuu kustannustoimittajan käsittelyssä, jos kustantaja sitten päättää että tämä on vaivan arvoinen tarina.)
Joka tapauksessa arvelisin, hihasta vetäisten, että tulossa on jonnin verran alle kolmesataasivuinen teos. Kyselijöille olen määritellyt, että Wolanda voisi olla jonkinlaista sub-urbaania fantasiaa: spefiaineksilla on edellistä kirjaa huomattavasti isompi ja keskeisempi osuus, eivätkä ne ole suoranaisesti scifiä. (No, on kirjassa yksi luonnontiedespekulatiivinen ideakin, jolla olen mielessäni leikitellyt muutaman vuoden, mutta keksin nyt tavan käyttää sitä. Ja käytänhän minä kirjassa myös tekemättä jääneen graduni mahdollista aihetta.)
Olen monta kertaa romaanejani kirjoittaessa töninyt itseäni jatkamaan hommia hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”kirjoita nyt tää kasa loppuun niin että pääset siitä eroon ja pääset kirjoittamaan niitä oikeasti hyviä romaani-ideoita”. Hunanin kohdalla tämä porkkana ei toiminut, koska tiesin jo tekovaiheessa että siitä olisi tulossa se minun tähänastisen tuotantoni, heh, suurteos – sitten jos/kun sen sai kasaan.
Wolandan kohdalla olen silloin tällöin huomannut hymyileväni tekstilleni: ”Tää vaikuttaa muuten itse asiassa aika hyvältä.” En tiedä, pitäisikö olla huolissaan – onko oman tekstin arvostelukykyni rapistunut, onko ureakefalia alkanut vaivata?
En tiedä. On ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajien hommaa arvioida, onko tässä tarinassa sitten lopultakaan mitään järkeä. Minulla ei ole sellaisiin arvioihin oikeasti mitään edellytyksiä, riippumatta siitä tuntuuko teksti kirjoittaessa henkevän linjakkaalta proosalta vai kakaramaisen kankealta kökkeröltä.