Kategoria: politiikka

Alipalkattujen edustaja

Kokoomuksen kansanedustaja Sampsa Kataja on avautunut julkisesti kansanedustajien heikosta palkkatasosta. Useiden lehtien julkaisemien sitaattien mukaan kahdeksantuhatta euroa kuussa – tai ”lähempänä kuuttatuhatta”, kuten herran uudemmat selittelyt kuuluvat – on kuulemma perin vähän.

Tähän voisi tietysti heittää ilkeästi, etten minäkään Kokoomuksen ja heidän rahoittajiensa aatteita suostuisi niin vähällä rahalla ajamaan, myisi sieluani niin halvalla.

Kysymys on tietysti täysin teoreettinen: kukaan ei ole tarjonnut minulle koskaan edes kuuden tonnin kuukausipalkkaa minkään asian ajamisesta. Jos oikein laskeskelen, paraskin kuukausipalkkani on jäänyt – jopa rahan arvon muutoksiin suhteutettuna – alle kahteen tuhanteen. Entä jos joku tarjoaisi joskus? Tässä sinulle peräti neljäksi vuodeksi kunnon kuukausipalkka ja pitkät lomat vastineena tiettyjen ryhmien mielipiteiden kuuntelemisesta herkällä korvalla ja samalla julkisena sylkykuppina olemisesta? Sitäkin kansanedustajan työ on, ryhmästä, vakaumuksesta ja aatteen palosta riippumatta, ja kovaa työtä. Valiokunta- ja täysistuntotyö vaativat jumalattoman tietomäärän ahmimista joka ikinen päivä ja viikko. Ei mikään ihme että toisinaan kansanedustaja huomaa äänestäneensä päätöksiä, jotka ovat, kun joku kiinnittää asiaan huomiota, järjen, tolkun, vakaumuksen ja hyvän(kin) tarkoituksen vastaisia.

Olisiko se sen arvoista? En tiedä. Onhan työssä mahdollista ajaa myös itselleen tärkeitä asioita, ja jos onnistuu siinä, tulokset voivat olla isoja ja tärkeitä, eivät pelkkää pikkupuljunäpertelyä.

Kataja on taustaltaan juristi, ja juristit joutuvat ns. oikeissa töissäänkin tarttumaan usein epämiellyttäviin asioihin omien vakaumustensa vastaisesti. Oikeusvaltiossa jokaisella on esimerkiksi oltava oikeus ammattiapuun oikeudenkäynnissä, oli sitten tehnyt miten vastenmielisiä asioita tahansa. Jonkun on hoidettava homma. Silloin kohtuullisen korkea palkka- ja palkkiotaso on ymmärrettävä: ansaitseehan siivoojakin kunnollisen likaisen työn lisän.

Pystyisinkö minä siihen? Tai muuhun vastaavaan työhön, joka sotisi luontoani, ajatteluani ja ajatusmaailmaani vastaan? Pystyisinkö siihen, jos siitä tarjottaisiin kunnon palkka ja määräaika, niin että sen jälkeen pystyisin säästöön jääneillä ja sijoitetuilla rahoilla jatkamaan (vaikkapa) kirjailijan työtä monta vuotta vailla taloudellisia huolia, vailla jatkuvaa stressiä apurahojen hakemisesta? Eläkekin ehtisi neljässä vuodessa karttua paljon enemmän kuin viidentoista vuoden palkkioista maksetuilla YEL-eläkemaksuilla ja apurahoista viimeiset viitisen vuotta maksetuilla MYEL-maksuilla.

En tiedä, mutta epäilen. Minun kokemukseni epämiellyttävillä työpaikoilla, huonosti toimivissa työyhteisöissä työskentelystä ovat perin huonoja. Masennuksella on taipumusta putkahdella silloin pintaan, ja masentuneena olen melkoisen heikkotehoinen työntekijä. Hyväpalkkainen kausi ei ehkä kestäisi edes sitä neljää vuotta, jos rahoittajat kiinnittäisivät saamattomuuteen huomiota.

Voi olla, ettei minua ole tarkoitettu Sampsa Katajalle kärsimystä aiheuttavan kaltaisille nälkäpalkoille. Itse kyllä harkitsisin vakavasti alalla jatkamisen mielekkyyttä.

Järjestään järjestelmällisesti järjestäytynyt

Päivitin äsken Yrttimaa.netin ”luottamustoimet” -sivua.* Huolimatta ovea (edes hivenen) kolauttaen tekemästäni poistumisestani Suomen kääntäjien ja tulkkien liitosta en ole lopettamassa järjestöissä pyörimistä. Olen palannut Koillis-Helsingin vihreiden hallitukseen varapuheenjohtajaksi, ja eilen Helsingin kirjailijoiden vuosikokous valitsi minut toiselle kaksivuotiskaudelle yhdistyksen hallitukseen.

Aika hyvin ihmiseltä, joka pitää itseään perin introverttina ja viihtyy parhaiten ollessaan yksin työpaikallaan.

Työyhteisön puute vaikuttaa toki melkoisesti järjestötoimintakiinnostukseen: jossain niitä ihmisiäkin pitää nähdä, ja vaikka olen introvertti en ole sentään erakko. Lapsena saatoin haaveilla yksinpurjehduksesta maailman ympäri, mutta ajatus ei ole enää vuosikymmeniin tuntunut erityisen viehättävältä. Olen näissä asioissa perin myöhäiskypsä, joten sosiaalistumiseni (edes hieman) tapahtui vain paljon myöhemmin kuin useimmilla ihmisillä, siinä vaiheessa kun aloitin yliopisto-opinnot. Entinen luokkatoveri veti minut mukaan ainejärjestöömme Limekseen ja se oli sitten ns. menoa. Taisin seuraavina vuosina käyttää paljon enemmän aikaani järjestötoimintaan (ja bändin perustamiseen) kuin opiskeluun. Sittemmin tapahtunut pääaineen vaihto fysiikasta filosofiaan johtuikin vain osittain mielenkiinnon kohteiden muuttumisesta. Muutaman vuoden kuluessa elämäntilanteen muutokset saivat minut vähentämään järjestöaktiivisuuden jotakuinkin nollille pitkäksi aikaa: jälkeenpäin ajatellen tässä näkyi myös pikku hiljaa paheneva pitkäkestoinen masennus ja koko ajan hankalammaksi muuttunut ihmissuhdetilanne.†

Aktivismi alkoi oikeastaan uudelleen vasta 2000-luvun puolella. Välillä olen onnistunut sitoutumaan vähän turhankin moneen järjestöön ja tehtävään yhtä aikaa, jolloin kaikille (tai millekään) ei ole oikein riittänyt aikaa tai energiaa, etenkään niinä aikoina jolloin olen ollut aktiivina porukassa, jossa on ollut meneillään monenlaisia kriisejä tai ihmissuhdejännitteitä. Olen onneksi onnistunut (oppinut) pysymään itse sellaisissa lähinnä sivustakatsojana, mutta voimia sivustakatsominenkin vaatii. Niinpä yritän nyttemmin pysytellä järjestötoiminnassa ainoastaan kohtuukäyttäjänä.

Energia- ja pitkäpinnaisuusvaatimuksista huolimatta järjestötoiminta on yhtä kaikki antanut minulle paljon enemmän kuin ottanut. Toisinaan olen onnistunut järjestötoiminnan kautta tönäisemään itselleni tärkeitä asioita edes pikkuisen eteenpäin. Toisinaan toiminta on ollut hyvinkin pitkälti sitä miltä se ulkopuolisen silmin näyttää: aikuisten hiekkalaatikkoleikkejä. Pikkunäpertely voi kuitenkin olla iloksi tai avuksi myös ainakin muutamille muille kuin näpertelijöille itselleen. Ujolle, huonosti kanssaihmisiin tutustuvalle introvertille järjestötoiminta on ennen kaikkea tuonut monia tuttavia, kavereita ja joitakin rakkaita ystäviä. Se, jo pelkästään, on tehnyt kaikesta näpertelystä ja turhautumisista vaivan arvoista.

Ja sitä paitsi mistäs kirjailija kirjoittaisi ellei ihmisten (ja muutamien ei-ihmisten) kohtaamisista? Ja miten niistä kirjoittaisi, ellei altista itseään uusille kohtaamisille? Vaikka omista romaaneistani ei löydykään varsinaisia järjestötoimintakuvauksia, tapaus jos toinenkin, hahmo jos toinenkin on saanut alkunsa jostakin järjestökuvioissa kohdatusta ihmisestä tai tilanteesta.

Ja ei, en kerro mitkä tai ketkä.

___
* … ja sain aikaan tätä kirjoittaessani päivän lyöntivirheen: ”juottamustoimet”. Valittaen täytyy todeta, että harvoin tulen juotetuksi järjestö- tai luottamustoiminnassa. Jos juomisesta on kyse illanvietossa tai kokouksen jatkoilla, joutuu järjestötoimija enimmäkseen ostamaan itse, tai maksaa juomistaan vähintäänkin jäsenmaksuissa. Mutta minä olen muutenkin ollut näissä asioissa aina huono ja saamaton: avustin Rumbaa toistakymmentä vuotta, mutta merkittävin artistin taholta tullut tarjoomus taisi olla Liisa Akimofin haastattelutilanteessa tarjoama kahvikupillinen. (Kiitos!) Arvostelukappalelevyjen lisäksi minua ei lahjottu edes yhdellä ainoalla t-paidalla.
† Siitä taas en voi syyttää oikeastaan mitään enkä ketään muuta kuin itseäni.

WTF Suomi

En kovin usein saa kerjuukirjeitä, onneksi. Yleensä minua lähestyy vain yksi tai kaksi aivan tukemisen arvoista tahoa. Yksi tukemisen arvoiseksi aikaisemmin arvelemani taho, Suomen WWF lähestyi tänään kirjeellä hyvän asian, norppien suojelun puolesta.

Paksusta kirjeestä paljastui viiden arvan nippu, laaja esite palkintona olevasta roinasta, väitteitä että roina-arpajaisiin osallistumalla jotenkin autettaisiin luontoa, palautuskuori (jos ei halua arpoja, WWF voi lähettää ne yhtä pyytämättä jollekulle toiselle) ja tietenkin tilillepanokortti.

Ai niin, ja arpajaisten pääpalkintona on tietenkin tuo jokaisen luonnonystävän pettämätön tunnusmerkki, henkilöauto.

(Tai vaihtoehtoisesti rautakaupan lahjakortti.)

Ei jatkoon.

Rauhaa ja hiljaisuutta, edes elektronisesti

Taannoin norkoilin erään kantakaupunkilaistavaratalon* elektroniikkaosastolla odotellen sopivaa aikaa siirtyä muutaman korttelin päähän kutsuvierastilaisuuteen. Koska oli aikaa, kiinnitin huomiota eräällä seinustalla olevaan tuote-esittelytelineeseen ja, ihan vain huvin vuoksi, laitoin esittelykuulokkeet korvilleni.

Yhtäkkiä minut valtasi syvä rauhan tunne. Otin kuulokkeet korviltani ja rauhantunne katosi. Laitoin kuulokkeet takaisin ja rauhantunne palasi. Nautin hetken aikaa ja päätin sitten kokeilla musiikin kuuntelemista kyseisillä kuulokkeilla. Ei hassumpi toisto. Mutta suurimman vaikutuksen teki hiljaisuus kappaleiden välissä. Lähdin norkoilemaan muualle, mutta palasin kuulokkeiden ääreen uudelleen kokeilemaan. Pienen harkinnan jälkeen jatkoin matkaa illallistilaisuuteen kaupan kassi kainalossa.

Olen suhtautunut ns. vastamelukuulokkeisiin erittäin epäluuloisesti: tuntuu jotenkin älyttömältä vaimentaa ympäristön hälyä syöttämällä kuulokkeisiin samaa hälyä vastakkaisvaiheessa – taistella melua vastaan melulla. Olen pipodiskon kanssa käyttänyt kohtuullisen laadukkaita ns. in ear– eli tulppakuulokkeita, jotka vaimentavat taustahälyä passiivisesti: ne ovat pohjimmiltaan korvatulpat, joihin on sijoitettu kuuloke-elementit. Minulla on kuitenkin taipumusta korvakäytävän tulehduksiin, ja pehmeät vaahtomuovitulpatkin tuntuvat ärsyttävän pikkuisen. Sitä paitsi niiden muotoileminen korvaan mahtuviksi tuntuu hankalalta, etenkin pakkaskelillä (jolloin vaahtomuovi kovettuu), ja vaahtomuoviosiot likaantuvat ja repeilevät nopeasti, joten niitä joutuu jatkuvasti hommaamaan lisää. Niinpä olin, ilman odottamatonta valaistumiskokemustakin, ilmeisen altis uudelle tekniikalle ja sille, että näytän aamuisin Tikkurilan uimahallille kävellessäni jonkinlaiselta yli-ikäiseltä hopparilta pipo ja massiiviset luurit päässä.

Kuten Wikipediakin tietää, vastamelukuulokkeet eivät mykistä kaikkea ulkopuolelta tulevaa möykkää: iso osa tasaisesta huminasta ja jyrinästä katoaa, yhtäkkisemmät äänet kuuluvat kyllä (joskin toki vaimeampina kuin ilman luureja). Se auttaa pysymään turvallisesti ympäristön liikenteen tasalla, mutta korostaa entisestään asiaa, johon olen ennenkin kiinnittänyt huomiota: kaupunkilaiset elävät helvetillisen meluisassa ympäristössä.

Viime(kin) aikoina on oltu jälleen huolissaan keskustan ”kivijalkakauppojen” ja hienojen putiikkien kohtalosta: ne kärsivät asiakaskadosta, kun kuluttajat menevät mieluummin sinne, mitä esimerkiksi eräs vironniemeläinen paikallislehti kutsuu harhaanjohtavasti ”automarketeiksi”: sillä tarkoitetaan isoja kauppakeskuksia, jotka sijaitsevat jossakin minne ei pääse ratikalla, eli kyseisen lehden toimittajien mielestä ”kaukana”.

Kyseisen lehden toimittajien vääristyneen kuntakäsityksen vuoksi heille ei ilmeisesti ole edes juolahtanut mieleen, että kaksi kolmasosaa helsinkiläisistä(kään) ei asu kantakaupungissa ja näin ollen nämä ”automarketit” ovat heitä lähempänä kuin kantakaupungin kivijalkakaupat: jälkimmäisiin on esimerkiksi meiltä Töyrynummelta – Helsingin pohjoislaidalta, mutta kunnan rajojen sisäpuolelta – noin tunnin bussimatka, kun taas erinäisiin ”automarketteihin” ja ”kauppakeskuksiin” pääsee parhaimmillaan varttitunnissa – kävellen, polkupyörällä tai julkuneuvolla. Ne ovat meille(kin) paljon lähikaupampia kuin mikään mikä sijaitsee kantakaupungissa.

Vaikka näissä kauppakeskuksissa on enimmäkseen ketjujen liikkeitä, alkaa keskustastakaan vaikeaa olla löytää mitään muuta. Ja mitä esimerkiksi vaatteisiin tulee, ei-ketjuliikkeistä on yleensä huomattavan vaikeaa löytää yhtään mitään, mikä a) mahtuisi 3XL-kokoiselle ihmiselle ja b) olisi tällaisen pienituloisen kulttuurialan ”yrittäjän” kustannettavissa. Joten miksi ihmeessä vaivautua jonnekin etelän perskorpeen kaiken sen lian ja melun keskelle?

Niin, melun. Eihän sitä kantakaupungissa liikkuessa normaalisti huomaa. Mutta jos pitää päässään tulppa- tai vastamelukuulokkeita – ilman musiikkia – ja raottaa niitä välillä, huomaa kyllä. Onhan kauppakeskuksissakin melua – muun muassa taustamusiikkia, joka pitäisi minun mielestäni kieltää aina ja kaikkialla – mutta äänen taso on aivan eri luokkaa: paljon vaimeampi kuin kaupungin kaduilla putiikista toiseen kävellessä. Keskimääräinen kantakaupungin melutaso on vielä kovempaa kuin avokonttorimeteli, jonka senkin on todettu saattavan aiheuttaa pysyviä kuulo-ongelmia. Joissakin kohtaa Helsingin harvoja kävelykatuja on kohtia, joissa kivitalot vaimentavat lähikadut, joten toisinaan siellä voi kuulla, miten hiljaista kaupungissakin voisi olla. Mutta ei ole, koska niin monien ääliöiden pitää päästä omalla ajopelillään ahtaalle niemelle, jonka kadut on alunperin tarkoitettu kävely- ja hevoskärryliikenteelle. Näiden ääliöiden syytä on myös iso osa kantakaupungin likaisuudesta: pakokaasujen ohella ongelmana on renkaista irtoava kumipöly, jossa ilmeisesti on myös karsinogeenisia komponentteja.

Niinpä minulla on edelleenkin aivan tarpeeksi syitä vältellä kantakaupungin ”kivijalkakauppoja” ja käydä mieluummin lyhyen julkuneuvo- tai kävelymatkan päässä niissä paikoissa, jotka ovat meidän kannaltamme lähikauppoja. Tai ostaa netitse, jos haluaa jotakin joka ei kuulu lähistön liikkeiden valikoimaan (ja jota luultavasti ei silloin saisi kantakaupungistakaan – ei sikäläinen tarjonta kovin kaksista loppujen lopuksi ole). Sitä paitsi, mitä ruokaan ja herkkuihin tulee, meillä on erinomaisen mainio pikkuputiikki, Liike 51, ihan kulmilla. Suosin mieluummin sitä kuin lähden kauas toisaalle turmelemaan korviani, hermojani ja hengitysteitäni.

___
* Sen tavaralon, ”jossa on liukuportaat”, kuten lehdissä oli tapana kiertoilmaista siihen aikaan kun tekstimainonnan välttelyyn suhtauduttiin paljon jämäkämmin ja selkärankaisemmin kuin nykyään.
Paino on kyllä oikein mukavaa vauhtia putoamassa 5+2-paastoilun ja runsaan liikunnan ansiosta, kiitos vain kysymästä, mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi hartiat olisivat kapenemassa.

Tila–isuus

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Kirjailija kotiin, musiikkia maailmalle

Palasimme aamupäivällä Irlannista. Hieno maa, jonne menee mielellään uudestaankin käymään – ehkei sentään asumaan, vaikka kyllähän maisemat ja talot aika lumoavia olivat. Maassa vallitseva katolinen versio sharia-laista (joka vaikuttaa mm. naisen asemaan ja koulutukseen, jossa valtio maksaa ja kirkko päättää) ei oikein tunnu länsimaiseen sekularismiin tottuneelle kovinkaan viehättävältä. Mutta hieno maa käydä.

(Ei, kuva ei ole väärinpäin. Juuri noin päin minä sen otin maatessani Dun Aonghasan muinaislinnoituksen muurittoman puolen reunalla… paikka antoi uutta perspektiiviä teatteritermille ”neljäs seinä”.)

Eilinen iloinen perhetapahtuma näkyi Irlannissakin, yllättävän paljon: irlantilaisilla on sentään yli kahdeksansataa vuotta syytä inhota englantilaisia ja erityisesti englantilaisia kuninkaallisia, joiden luvalla Irlantia ja sen kansaa on ryöstetty, runneltu ja tapettu paljon kovakouraisemmin kuin ruotsalaiset tai venäläiset ovat koskaan porsastelleet Suomessa. Ja monet mieltävät viime vuosien finanssikriisinkin pitkälti englantilaisten tekosiksi.

Korkeasta työttömyydestä ja (pikku hiljaa helpottavasta) asuntokriisistä huolimatta maa tuntuisi olevan selviämässä vaikeuksistaan kunnialla ja pysyvän EU:ssa edelleen nettomaksajana, johon asemaan se pääsi 1990-luvulla muutamankymmenen vuoden nettosaajan aseman jälkeen.

Mitä kuninkaalliseen jälkeläiseen tulee, en ole suinkaan ainoa joka on (ainakin mielessään) pöyristellyt tämänkin kuninkaallisen lisääntymistapahtuman aiheuttamaa hässäkkää. Uusi kansalainen nimittäin syntyy elämään, jollaisen tarjoamista lapselle jossakin muussa maassa kuin vauraassa länsimaassa me länsimaalaiset paheksuisimme jyrkästi. Hänellä ei tule koskaan olemaan tilaisuutta päättää omasta elämästään, ei mahdollisuutta hankkia omia kykyjään ja kiinnostuksiaan vastaavaa ammattia. Hänellä ei tule olemaan yksityiselämää eikä välttämättä erityisen hyviä mahdollisuuksia edes valita seurustelukumppaneitaan tai puolisoaan. (Vaikka tässä suhteessa tilanne on luultavasti entisestään parantunut siihen mennessä kun hän pääsee iho- ja sukupuolielämäikään.) Jos hän kuuluisi kotimaassaan johonkin ns. etniseen vähemmistöön, valtaväestö luultavasti vaatisi viranomaisten puuttumista asiaan. Joitakin kirjojani lukeneet tietävät, että tämä aihe on yksi monista keppihevosistani ja paasauksenaiheistani. En aio lopettaa asiasta puhumista vastakaan.

Nyt kun päästiin kirjailijantyöhön, mainittakoon että reissulla tapahtui muuan ennalta suunnittelematon kohtaaminen, jolla saattaa olla mielenkiintoisia seurauksia. Ehkä. Mutta siitä lisää kun siitä on lisää kerrottavaa.

Musiikintekijä-Mäkelän asiat edistyivät matkan aikanakin, sillä nyt Finnconissa julkistettua Studio Yrttimaa -levyä on saatavana ladattavana versiona iTunesin ja Amazonin kaltaisista nettikaupoista. Sen pitäisi olla myös kuunneltavissa Spotifyssa ja jos ei ole, on pian. Fyysistä cd-levyä kaipaavien kannattaa ottaa yhteyttä minuun, niitä on vielä myytäväksi asti.

Välityö

Iso tekstitiedosto lähti pitkästä aikaa kustantajalle. Ei, kyse ei ole Paluusta, vielä. Kirjan ensimmäisen osan kirjoitettuani tunsin tarvitsevani pientä tuumaustaukoa ja tein loppuun jo hyvän aikaa sitten aloittamani pienen kirjakäännösprojektin. Kyseessä on Paul Stenningin historiikki Rage Against The Machine -yhtyeestä. Suomennoksen julkaisee Into joskus alkusyksystä.

En ole muutamaan vuoteen tehnyt musiikkikirjoja, joten tämä oli mukava hanke siinäkin suhteessa. Ja tämä poliittisesti radikaali yhtyehän on totisesti dokumentoimisen arvoinen, jotakuinkin ainoa ”pomppumetallia” soittava bändi joka on minua jaksanut koskaan innostaa. Näin heidät livenäkin Roskildessa vuonna… ööö… 1995, se taisi olla. Ja arvioin viitisen vuotta myöhemmin Rumbaan heidän (toistaiseksi?) viimeisen studiolevynsä Renegades, tähän tapaan:

 

Rage Against the Machine
Renegates
Sony
8
RATM päättää (ainakin nykymuotoisen) olemassaolonsa tyylikkäästi tekemällä kunniaa esikuvilleen. Coveroinnin kohteena on hyvä ja tyylikäs valikoima poliittisemman hiphopin klassikoita – Eric B. and Rakim, Africa Bambaataa, Cypress Hill, EPMD (levyn huippuhetkiin kuuluva massiivinen I’m Housin’) -, hoocee-punkkia (Minor Threatin In My Eyes) ja ehkä satunnaiskuulijalle yllättävästi koko joukko vanhapieruisen rockin särmikkäämpää laitaa. MC5:n Kick Out the Jams on miltei arvattava valinta. Se kulkee studioversiona vähän kankeammin kuin piiloraita-livenä, mutta Tom Morellon päheä soolo vie jutun ihan omalle radalleen kunnioittamalla Detroitin viisikon soonista radikalismia paljon oivaltavammin kuin ne miljoona taantumuksellista rokkiorkesteria jotka tuota klassikkoa ovat veivanneet. Eivät Bod Dylanin Maggie’s Farm tai Stoogesien Down on the Street ole nekään kaikkein yllättävimpiä vetäisyjä. Silti niitä kuuntelee näinä terhakkaina uusrunttauksina erinomaisen mielellään.
Devon Beautiful World tarjoaa hiljaisen hengähdystauon massiivisen mätön lomassa. Tom Morello pääsee tässä näyttämään kykyään sävyttää biisiä yllättävillä häiriöäänillä erinomaisen istuvasti. Alkuaan akustisesti soitettu Bruce Springsteenin Steinbeck-kunnianosoitus The Ghost of Tom Joad sen sijaan saa hihoihinsa näiden kalifornialaisten kourissa muutaman olkiluodollisen verran sähköistä energiaa. Yksi levyn helmiä on silti Rolling Stonesien Street Fightning Man – hyvä esimerkki siitä miten cover voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä vasta sitten kun coveroijat luopuvat turhasta kunnioituksesta alkuperäistä esitystä kohtaan.
Kokonaisuutena Renegates on erinomaisen toimiva ja rikas kokonaisuus. Mieltä jää vain kaivelemaan mihin RATM olisi vielä kyennytkään jos homma olisi pysynyt koossa.
J. Pekka Mäkelä

No niin. Se on siinä. Nyt on aika palata miettimään ja kirjoittamaan Paluuta. Pistetään vielä loppuun mainio pikku musiikkivideo, joka osoittaa että kyllä poliittinen musiikki sentään jotakin konkreettista saa aikaiseksi. Esimerkiksi pystyy sulkemaan New Yorkin Pörssin tunnin ajaksi keskellä vilkasta kaupankäyntipäivää. Rage Against The Machine ja ohjaaja Michael Moore, olkaapa hyvät.

.

Hyvä uutinen II

Lauantaiseen bloggaukseen liittyen vielä: Lasten ja nuorten vähäisempi kiinnostus huippu-urheilua kohtaan saattaa hyvin johtua siitä, että kunnianhimoisilla – mitä sillä sitten tarkoitetaankin – on demokraattisehkossa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa muitakin tapoja ja teitä päteä. Esimerkiksi opiskella.

Kilpa- ja huippu-urheilun merkitys yksilön sosiaalisen aseman kannalta on suurin yhteiskunnissa, joissa on vaikeaa tai mahdotonta nousta muuten köyhyydestä (laillisin keinoin, siis). Mitä suuremmat tuloerot, mitä suurempi köyhällistö, mitä maksullisemmat opiskelumahdollisuudet, sitä todennäköisempää että nousukkaat ovat rahansa tienanneet nimenomaan urheilemalla. Näissä tapauksissa voittamisen nälkä voi olla hyvinkin konkreettinen tunne. Niille harvoille, jotka kykenevät yrittämään köyhyydestä pyristelyä edes tällä keinolla.

No, EK ja sen poliittinen siipi Kokoomus pyrkivät tietysti tekemään parhaansa Suomen saamiseksi takaisin tällaiseksi urheilumahdiksi.