
Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) on oikeastaan aika mainiota jatkoa JP Koskisen Tulisiivelle (Like 2019), jatkoa jonka ensimmäinen sana voisi olla mutta.
Graniittimies sijoittuu suurelta osin 1920-luvulle, aikaan jolloin Tulisiiven kertoja oli vasta pikkulapsi Yhdysvalloissa. Klaraksi ja Iljaksi nimensä muuttanut nuoripari pakenee sisällissodan jälkeisestä Suomesta itärajan yli rakentamaan työläisten yhteiskuntaa, kuten he kuvittelevat. Pian heidän seuraansa liittyy Iljan pikkuveli, joka uudessa maassa haluaa olla nimeltään Lavr. Alkuun elämä näyttää vallan lupaavalta: uudessa kotikaupungissa Petrogradissa on köyhää, mutta mielekästä työtä löytyy. Kirjan kertoja, Klara, alkaa työskennellä katulasten parissa ja saakin aikaan vaikuttavaa toimintaa. Iljalle löytyy töitä, ja Lavr liittyy Punakaartiin suojelemaan työläisten valtakuntaa vastavallankumouksellisilta. Kolmikko tutustuu uusiin ihmisiin, löytää paikkansa uudelleen itseään rakentavassa yhteiskunnassa.
Iloa, idealismia ja optimismia ei jatku kauan. Lenin kuolee, Petrogradista tulee Leningrad, valtio alkaa suhtautua yhä epäluuloisemmin yhä useampaan ihmisryhmään, etenkin suomalaistaustaisiin. Siinä missä Tulisiiven kertojalla oli kaikkien kokemustensa halki kantimenaan haave lentämisestä – mistään muusta hän ei ollut kiinnostunut – Klara ja Ilja joutuvat katselemaan kuinka todellisuus alkaa murentaa heidän idealismiaan, kuinka ystävät katoavat tai muuttuvat. Toivo paremmasta alkaa huveta, jäljelle jää vain sinnikäs selviämisen ja toimeentulemisen tarve. Lavr tekee omat johtopäätöksensä tajutessaan, että puna-armeijan upseerikoulutettavana hänet komennetaan tappamaan niitä, joita hän kuvitteli velvollisuudekseen suojella: hän palaa Suomeen ja ilmestyy Kuopio–sarjaan Lassi Tuomena, joka ei pahemmin puhu menneisyydestään, mutta joutuu siitä maksamaan valkoisen Suomen vankileireillä. Klara ja Ilja jäävät, eivät osaa tai eivät halua lähteä. Ehkä he vielä toivovat muutosta, vaikka Klara ei sitä edes omissa ajatuksissaan – tai kirjoituksissaan, kuten käy selväksi – oikeastaan tunnusta. Eivät he lapsellisia ole, eivätkä lopulta erityisen idealistisiakaan, mutta he ovat valintansa tehneet.
Graniittimies on varsinaista Kuopio-sarjaa synkempi ja toivottomampi, jo siksi että lukija tietää jo ennestään, mihin työläisten valtion yhteiskunta on matkalla.

Tänä vuonna ilmestynyt Muistoruoho on suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle ja jossain määrin sen edelliselle, epilogimaiselle Tankkien kesälle. Edellisestä kirjasta on kulunut viisi vuotta: kesällä 1972 Vietnamin sota hallitsee televisiouutisia, Työläisasunto-osakeyhtö Puijon tilalla on pelkkä tyhjä tontti ja Lassi Tuomi on kuollut edellisenä talvena. Anna-leski yrittää päästä surustaan yli, jatkaa elämäänsä.
Siinä missä Graniittimies oli selkeästi, yhden näkökulman (ja, lopussa, kolmannen persoonan) kautta etenevä tarina, Muistoruohossa muutamia kesäpäiviä tarkastellaan pääosin viiden ihmisen kautta. Anna ja hänen ystävänsä Helvi, lasten avioliiton kautta tuttaviksi tulleet Ida ja Siiri, sekä Annan tyttärentytär Hilla – joiden lisäksi kertojina vilahtavat hetkittäin Kuu, alkoholisoitunut maalari ja kerrostalohuoneisto. Kirjan ytimenä ovat oikeastaan kolme ystävyyssuhdetta: Anna ja Helvi, Ida ja Siiri sekä Hilla ja hänen pioneerileirillä tapaamansa Emmi. Ystävyys, sen kestäminen ja kestämättömyys, kehittyminen ja kehittymättömyys, yhteiset muistot ja yksityiset traumat muodostavat oikeastaan keskeisen osan tarinaa. Ystävyys ja ylisukupolvinen jatkuvuus, isoäitien ja lastenlasten suhde: pikkutyttöjen vanhempia hädin tuskin mainitaan edes nimeltä, he ovat koko kirjan ajan poissa, omia ongelmiaan setvimässä. Ja muistot, ennen kaikkea kaikki se mitä sota teki ja mitä sota rikkoi.
Alkuun kirja tuntui vähän sekavalta, päämäärättömältäkin, kunnes toisiinsa kietoutuvat tarinasäikeet löytävät oman rytminsä: tavallaan olisi ollut hyvä kerrata vähintäänkin pari Kuopio-sarjan edellistä osaa: nyt niiden lukemisesta on puolitoista vuotta ja useammankin kerran jäin miettimään, pitäisikö minun tässä viitattu asia tietää, pitäisikö tuossa mainittu ihminen muistaa. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjaa vain kuin ei olisi aikaisempiin kajonnutkaan, ottaa hahmot sellaisina joihin tutustuu vasta kirjan myötä, oppii heistä tarpeelliset asiat tekstin edetessä. Koska kuudennellakymmenennellään olevien keskeisten henkilöiden elämäntilanteessa kipeät ja ahdistavat muistot ovat niin isossa osassa, paljon tulee kerrattuakin.
En tiedä, onko sarjaan tulossa vielä jatkoa. Tavallaan kiinnostaisi, miten ihmisten elämät jatkuvat tästäkin eteenpäin. Toisaalta tämän kirjan lopun valo ja lämpö, ystävyys ja optimismi olisivat hyvä paikka lopettaakin.