Kategoria: suomentaminen

Muistilista 2017

·

Vuosi sitten bloggasinAnneli Kannon esikuvan mukaisesti niistä keinoista, joilla kirjailija voisi pysyä paremmassa työskentely- ja elämiskunnossa pidempään. Kuten Kanto kirjoittaa, esimerkiksi niinkin loistava ja lahjakas kirjailija kuin Mika Waltari menetti työkykynsä varsin nuorena. Huikeiden romaanien jälkeen ei enää syntynyt mitään, vaikka Waltari raahautui kuuliaisesti työpöytänsä ääreen joka ikinen aamu. Ei mitään. Minä olen aloittanut paljon Waltaria vanhempana, joten syytä työkunnon ja luovuuden säilyttämiseen vielä pitkäksi toviksi on kosolti.

Vuosi sitten sain mieleeni, että Muistilista-kirjoituksen voisi päivittää kerran vuodessa, pohtia onko jotakin muuttunut, mikä voisi muuttua.

Tauot ja ergonomia. Työpisteessäni ei ole muuttunut juuri mikään, paitsi kirjahyllyn järjestys hieman – ja se, että sinniteltyäni vuoden verran yhden ainoan tietokonenäytön varassa kävin hakemassa ullakolta vanhan takaisin uuden viereen. Maailmankuva on taas puoli metriä leveämpi. Virtuaalisanakirjat sun muut työssä tarvittavat tiedostoikkunat saa levälleen näkökenttään eikä niitä tarvitse ongiskella toisten ikkunoiden alta. Jos kirjoituspöytänäni toimivan vintage-Billnäsin laidat antaisivat myöten, minulla olisi toki kolme 4K-näyttöä rinnakkain. Silloin tulisi tosin ongelmia myös monitorikaiuttimien sijoittelussa: nyt onnistuin saamaan ämyrit kohtuullisen hyville paikoille niin että elementit osoittavat kuuntelijan korvia kohti ja taajuusvaste on mittausten perusteella niin tasainen kuin näin epäsymmetrisessä (ja pienessä) tilassa voi olla, mutta jos kaappeja joutuisi nostamaan yhtään korkeammalle, homma menisi mutkikkaammaksi.

Eräs ergonomian puoli jäi vuosi sitten käsittelemättä: työrauha. S. on ollut pitkään opintovapaalla, viimesyksyistä kolmen kuukauden työrupeamaa lukuun ottamatta. Onneksi tilanne muuttuu puolentoista viikon päästä, kun tuoreehko valtiotieteiden maisteri palaa takaisin työelämään. Minä tarvitsen kipeästi hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin minun ei tarvitse miettiä (eikä kukaan kommentoi) miltä olemiseni, miettimiseni ja työntekemiseni tai sijaistoimintani näyttää tai kuulostaa. Järjestötoimintamielessä saatan olla kohtuullisen sosiaalinen introvertiksi, mutta työtä teen parhaimmin umpimielisenä erakkona, jonka ihmiskontaktit tapahtuvat vain piuhaa pitkin. Voin vain kiittää onneani, ettei ole koskaan tullut hankittua jälkikasvua.

Liikkuminen on vuodentakaisesta lisääntynyt, etenkin siksi että tulin palanneeksi pyöränsatulaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Muut ”lajini” ovat pääosin ennallaan: käveleminen, uiminen, taiji.

Vertaistuki-asiat ovat nekin jotakuinkin ennallaan. Edelleenkin tapaan, noloa kyllä, enemmän kirjailija- ja kääntäjäkollegoita kuin muiden alojen ystäviäni, vaikka olen tässä asiassa sentään petrannut hieman.

Vaihtelun suhteen pyöräily on tuonut hieman parannusta mökkihöperyyteen. Etenkin syksyllä tein toisinaan pitkiä lenkkejä ja aloin ottamaan ympäristöä ja ympäristön maisemia paremmin haltuun muutenkin kuin vanhojen vakireittien osalta. Elämään on tullut uusia maisemia, uusia reittejä – ja vanhoja, sillä on ollut hauska pyöräillä entisten kotiseutujen ja kotipihojen halki vilkaisemassa, miltä siellä nykyään näyttää.  Tämä perinne toivottavasti jatkuu ja kukoistaa tänäkin vuonna.

Oppiminen-kohdan suuri muutos on viimevuotisen ”olen suunnitellut laulutuntien ottamista” -haaveen muuttuminen lopultakin todeksi. Helenan oppi on ollut korvaamattoman merkittävä, voimaannuttava ilo viime keväästä lähtien. Hän on saanut minusta irti enemmän äänialaa ja musikaalisuutta kuin osasin ikinä toivoakaan. Laulaminen on sitä paitsi melkoisen fyysistä, kehonkuvaa kaikin puolin kohottavaa kokovartalotekemistä, joten tämä seikka kelpaisi myös ”Liikkuminen”-kohtaan.

Ranskantunnit jatkuvat, valokuvaamista tulee harrastettua, musiikin tekemisessä ja äänittämisessä on koko ajan uutta opeteltavaa. Bändi on, valitettavasti, vieläkin perustamatta. Rumpalit ja kitaristit hoi!

Hengenravinto. Viimeisen vuoden mittaan on tullut käytyä konserteissa ja näyttelyissä ehkä hieman vähemmän kuin tavallisesti, joten petraamisen varaa on. Liikkuvan kuvan suhteen olen ollut sen verran kypsähtänyt ja ahdistunut, että elokuvissa käyminen ja televisiosarjojen seuraaminen on sekin jäänyt perin vähiin. (Uutisten lisäksi on tullut katseltua viime aikoina lähinnä hienon Rimakauhua ja rakkautta -sarjan uudet jaksot. Niin, ja kohtuullisen mainio Arrival tuli lopultakin nähtyä.) Hyvän kirjallisuuden lukemista on onneksi tullut harrastettua taas hieman enemmän.

Taiteilijatreffejä ympäröivän luonnon ja ihmisten suhteen pitäisi harrastaa enemmän. Malmista alkaa pikku hiljaa tulla entistä vilkkaampi ja monikulttuurisempi kahvilakeskittymä, joten luovaa ihmisten tarkkailua pääsee harjoittamaan lyhyen kävely- tai fillarimatkan päässä. Fillaroiminen on palauttanut myös minulle metsää paljon tärkeämmän luonnonmuodon, merenrannat, jalanulottuville.

Tämä tuli näistä teemoista mieleen tänään. Katsotaan tilanne uudelleen vuoden päästä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä että muutaman vuoden mittainen kirjallinen ”hiljaisuuteni” on (toivon mukaan) päättynyt ja markkinoilla saattaa olla sekä oma tuore romaani että mainion kirjan suomennos. Mutta niistä asioista lisää sitten kun proverbiaalinen muste sopimuksissa on päässyt kuivahtamaan.

Kirja, jota olisin tarvinnut 20 vuotta sitten

·

Olen ollut tänään Tampereen yliopistolla tietokirjallisuuden kääntämistä käsittelevässä seminaarissa. Syy tapahtumaan on suomentajakollega Natasha Vilokkisen tuore oma kirja Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino).

Suurin osa suomeksi julkaistavasta käännöskirjallisuudesta on tietokirjoja. Noin puolet minunkin julkaistuista suomennoksistani on tietokirjallisuutta. Ihanteellisessa tapauksessa tietokirjasuomentaja on sekä kielen ja kääntämisen ammattilainen että kirjan aihealueen erikoistuntija. Käytännössä harvoin tapahtuu näin onnellisesti. Vilokkisen kirja on tarkoitettu ensi sijassa ensimmäisiä tietokirjakäännöksiään tekevälle, mutta pikavilkaisten lähes kolmesataasivuinen kirja sisältää hyvää luettavaa ja vertaistukea kelle tahansa kääntäjälle ja kirjoittajalle. Mutta palataan asiaan tarkemmin ajatuksin sitten kun kerkiän lukea kirjan.

Tuosta (ainakin) tuohon

·

Pari päivää sitten postineiti kantoi meille laatikollisen kirjoja. Kyseessä ovat uusimman suomennokseni kääntäjänkappaleet. Tätä ei nykyään tapahdu kovin usein, sillä viime vuosina olen julkaissut suomennoksia perin harvakseltaan. Kyse ei ole siitä, että olisin kieltäytynyt hankkeista, vaan siitä ettei niitä ole juurikaan tarjottu, ja sama tilanne tuntuu olevan monella minua paljon ansioituneemmallakin (eri kielten) suomentajalla. Minulle ovat onneksi hymyilleet kirjailija-apurahojen jumalat, joten olen saanut sinniteltyä laskuni suurin piirtein maksetuiksi.

Uutukainen on Russ Thornen pieni tietokirja Emojit (Karisto), kevyt parin viikon syysprojekti, ei kovin kunnianhimoinen kirja eikä erityisen rintaaröyhistyttävä käännösprojekti, mutta sitä tarjottiin juuri sopivalla hetkellä, jolloin tarvitsin vähän pääntuuletusta Hunanin editoinnin keskellä. Ja jonkunhan nämäkin on tehtävä.

Tuoretta käännöstä ihmetellessä tulin ajatelleeksi, että suomentajan urani täyttää näinä aikoina pyöreät kaksikymmentä vuotta.

Joskus vuoden 1996 loppupuolella puhelin soi, ja Liken toimitusjohtaja Hannu Paloviita kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Christopher Sandfordin kirjoittama Kurt Cobainin elämäkerta. Suomentaminen oli kiinnostanut minua jo aikaisemminkin, ja voi olla että olin kiinnostuksestani tullut puhuneeksikin. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut kovin montaa kevyen musiikin sanastoa tuntevaa suomentajaa, joten hommaan kelpuutettiin vanha kaveri, jonka tiedettiin kirjoittaneen Rumbaan jo useamman vuoden ajan. Naiiviuksissani (ja kroonisessa rahapulassani) suostuin. Kääntämisen vaatima työmäärä osoittautui huomattavasti uuraammaksi kuin olin kuvitellutkaan, ja kun suomennos sitten syksyllä 1997 julkaistiin, sen saamat arvostelut olivat jotakuinkin nuivia, eivätkä lainkaan aiheetta.

Uutta ammattia – sillä sellainen siitä sitten muodostui – tuli harjoiteltua perin julkisella tavalla. Seuraava projekti, Philip K. Dickin Time Out Of Joint oli siinä vaiheessa jo tekeillä, ja luullakseni olin oppinut jotain. Ainakin On aika sijoiltaan sai ihan hyvää palautetta myös suomennoksensa osalta. Alkuaan Liken mainoksissa suomennoksen nimenä oli Nyrjähtänyt aika, mutta onneksi joku tuli hyvissä ajoin huomauttaneeksi, että kirjan nimi on sitaatti Hamletista. Hyvä pikku oppitunti siitä, että tekstin – ja nimistön! – kummallisuudet on syytä tarkistaa huolella! Tähän aikaan ei vielä ollut kovinkaan kaksisia web-hakukoneita, mutta Gopher kyllä, ja sitä tuli seuraavien muutaman vuoden aikana plarattua tiiviisti ennen kuin Yahoo, Altavista ja lopulta Google alkoivat olla käyttökelpoisia kapineita.

Sillä käännöshankkeita tarjottiin jatkossakin, vähitellen myös muista kustantamoista kuin Likestä. Kesti silti tovin, ennen kuin uskalsin katsoa itseni niin ammattimaiseksi, että rohkenin hakea Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäseneksi. Onneksi hain, sillä sitä kautta olen tutustunut loistaviin kollegoihin, ja saanut myös pätevää ammatillista koulutusta. (Aika monet kirjallisuuden suomentajat ovat itse asiassa kouluttautuneet jollekin muulle alalle kuin suomentajiksi, joten en ole ollut suinkaan ainoa laatuani.) Vaikka en olekaan enää liiton jäsen, muistelen toistaakymmentä vuottani järjestössä paljolla lämmöllä. Kollegoiden kanssa on onneksi mahdollista pitää yhteyttä edelleen aktiivisten postituslistojen, Facebookin ja muutaman vuoden ikäisen Kääntäjien ammattiosaston KAOSin sekä jo pari kertaa järjestettyjen Järvilinnan kääntäjäpäivien kautta.

Vaikka olen jo pari vuotta kirjoittanut ammattinimikkeekseni ”kirjailija/suomentaja” tässä järjestyksessä, kirjallisuuden suomentaminen on yhä oleellinen osa ammatillista identiteettiäni. On ollut jo jotakuinkin täydet kaksikymmentä vuotta ja jotakuinkin viidenkymmenen kirjan verran.

Menetetyn perään jään kaipaamaan: vain menetyksen tunteen voi saada takaisin

·

Näin synnyin, en tätä halunnut lain:
synnyinlahjaksi kultaisen kurkun sain
ja enkelit taivaan taikasauvoineen
kahlitsi mut selliin Linnassa laulujen.

(kuva: Sari Eronen)

Vaikka osuuteni eilisessä So Long, Leonard -konsertissa oli vain yhden kappaleen mittainen, en voi väittää etteikö olisi jännittänyt. Olen toki laulanut erinäisissä yhteyksissä, periaatteessa kriittisenkin yleisön edessä, mutta tämä oli eräänlainen muistotilaisuus. Sitä paitsi sen oli järjestänyt ja sitä johti oma lauluopettajani Helena Haaparanta, ja opettajansa edessä oppilas haluaa toki onnistua. Ja vaikka ”Tower of Song” ei ole melodialtaan kovinkaan vaativa laulu, se pelaa hyvin paljon hienovaraisilla sävyillä myrkyllisestä itseironiasta rakkauden kaipuuseen ja ikääntymisen, menetysten suruun. Sitä paitsi esitin sen omana suomennoksenani. Sitä paitsi tupa oli jotakuinkin täynnä väkeä. Ja sitä paitsi minun osuuteni oli sijoitettu setin loppupuolelle, monen kertakaikkisen hienon, koskettavan, sydämeenkäyvän tulkinnan jälkeen: Helenan itsensä lisäksi oli kuultu Café de Abejasin duokokoonpanoa ja Antti Nurmista, jotka kaikki olivat vetäneet sellaista settiä josta itse en osaisi edes haaveilla.

No. Muistin oman tekstini jotakuinkin ulkoa. Luullakseni ja kuullakseni lauloin suhteellisen sävelessä. Pianisti-Helenan ja djembeä soittaneen Antin komppi toimi ja Helenan sekä viulisti-Lotta Ahlbeckin enkelikuoro teki tunteen etten ollut lavalla yksin. Ja, itse asiassa, nautin lavalla olemisesta aika tavalla. Jälkikäteen kiitoksia tuli sekä laulusta että suomennoksesta. Joten ei se sitten kaiken kaikkiaan tosiaankaan huonosti mennyt edes omasta mielestä.

Olen vain kiitollinen että seuraavaksi lavalle noussut pianisti/laulaja Rebecca Clamp esiintyi minun jälkeeni eikä minua ennen. Rebecca nimittäin teki ”Hallelujahista” sellaisen tulivuorenpurkauksen etten ole siitä laulusta – enkä kovin monesta muustakaan – sellaista tulkintaa koskaan kuullut. Jestas. Ja loppuilta jatkui samaan malliin Helenan ja Lotan vetämän jousitrion myötä.

Illasta jäi sekä meille esiintyjille että aivan ilmeisesti myös yleisölle sen verran hyvät fiilikset ettei homma jää tähän, vaan muistokonsertista järjestettäneen uusi versio ehkä vähän isommassa paikassa ja isommalla kokoonpanolla joskus kevään tietämissä. Aion olla siinä mukana.

Nyt näkemiin jää, en tiedä milloin tavataan
meidät huomenna viedään linnaan kaukaisempaan
mutta mua kuulet, kulta, yhä edelleen:
sulosäkeitäni lausun Linnasta laulujen.

Viikko liikkeellä

·

Reilun viikon verran ehdin käydä kotona vain nukkumassa, ja sitäkin vain kahtena yönä: muuten olin menossa eri puolilla Keski-Suomea (ja yhtenä iltana Helsinkiä) työ- ja harrastusasioiden parissa. Kaiken lisäksi liikkuminen tapahtui enimmäkseen ensin yhdeksän hengen pikkubussilla ja sitten ihan tavallisella farmariautolla, joissa itse istuin kuljettajan paikalla. Selkä alkoi viimeisinä päivinä jo ilmoitella, että nyt sopisi riittää: voin vain kuvitella, miten hirveää olisi joutua ajamaan autolla joka ikinen päivä.

Mutta matkat olivat vaivan arvoisia.

Ensimmäinen kohde olivat Järvilinnan toiset kääntäjäpäivät Laukaassa. Järjestävät tahot – Kääntäjien ammattiosasto KAOS ja Kauko Sorjosen säätiö – tarjosivat jälleen kolme ja puoli päivää antoisia keskusteluja, loistavaa seuraa ja kiinnostavia, opettavaisia ammatillisia haasteita meille osanottajille. Viime vuodesta poiketen päivien yleisötapahtuma oli ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta emme me päässeet olemaan loppuakaan aikaa omassa kuplassamme. Koska päivien teemana oli lasten- ja nuortenkirjallisuus, maanantaina saimme seuraksemme laukaalaisia koululaisia suomentamaan – tai, jos tarkkoja ollaan, akuankantamaan – Pelle Peloton -sarjakuvaa. Tiistaina oli vuorossa toinen, muutamaa luokkaa vanhempi koululaisryhmä, joka pui kanssamme nuortenkirjojen tekstiä.

Erityisesti jälkimmäisellä ryhmällä oli meille paljonkin annettavaa. Hehän ovat, loppujen lopuksi, nuorten kielen asiantuntijoita, joita me keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät suomentajat tarvitsemme saadaksemme kirjojen kielestä luontevaa, toimivaa ja sellaista, ettei se muutaman vuoden jälkeenkään vilise sellaisia sanoja tai sanontoja, jotka lukijan silmissä näyttävät antiikkisilta ja muodista menneiltä.

Yksi ryhmäläisistä huomautti, että kovin nuorisoslangihtava kieli kirjassa saattaa potkia itseään pahan kerran nilkkaan: jos vaikkapa laukaalainen nuori kokee, että kirjan teksti on sanastoltaan tai tyyliltään kovin helsinkiläistä, se saattaa tuntua toispaikkakuntalaisesta ylimieliseltä tai jopa halveksivalta – ja palata kirjaston hyllyyn lukemattomana. Suomentajat ottavat mielellään aineksia slangista ja nuorison kielestä, mutta sen suhteen on siis syytä olla varovainen.

Iltaohjelmassakin käsiteltiin kieltä ja kääntämistä, mutta kovin toisenlaisista näkökulmista ja paljon kevyemmällä, iloisemmalla otteella: käänsimme pikkulasten kuvakirjoja kielistä joita emme (todellakaan) osanneet, käänsimme (ja teimme) limerikkejä, väänsimme rap-runoriimejä ja uusia suomenkielisiä tekstejä vanhoihin englantilaisiin joululauluihin. Niitä myös esitettiin riemastuneelle yleisölle – ravintolassa, jossa meidän lisäksemme oli paikalla vain (ilmeisesti) merkkipäiväänsä juhliva aviopari. Toivottavasti heillä oli yhtä hauskaa kuin meillä.

Kääntäjäpäiviltä paluuta seuraavana iltana oli vuorossa Helsingin Taiteiden yö ja Villa Kivi, jossa ohjelmaa tarjosi oma kirjailijajärjestöni Helsingin kirjailijat. Villa Kiven ohjelmat ovat ennenkin vetäneet väkeä, mutta tällä kertaa tehtiin jotakuinkin ennätys. Jos ensimmäinen, sodanjälkeisen ajan kirjailijamaailmaa käsitellyt panelikeskustelu olisi kestänyt vielä vartin kauemmin, salissa ja salin viereisellä käytävällä olisi luultavasti pyörtyilty, eikä vain siksi että panelissa istui loistava, hurmaava ja sanavalmis Kirsi Kunnas. Väkeä vain oli niin paljon, ehkä liikaakin tilaan nähden.

Mutta illan mittaan tuli yhtä kaikki kuultua kiinnostavia keskusteluja sekä salin puolella että takahuoneessa, tavattua vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Minulla on onni olla alalla, jolla on todella mukavia kollegoja – ja tämä pätee sekä suomentajuuteen että kirjailijuuteen.

Sama pätee, itse asiassa, myös rakkaaseen harrastukseeni musiikin tekemiseen. Taiteiden yötä seuraavana aamuna matka vei, kait jo viidettätoista kertaa, Muusikoiden.netin jokakesäiseen miittiin. Pari päivää kului rattoisasti jutustellessa, huonoja vitsejä kuunnellessa, kuppia ottaessa ja musisoidessa. Tällä kertaa en ollut mukana yhdessäkään tribuutissa basistina, mutta kahdessa laulajana: tulkitsin tai ainakin ”tulkitsin” Juice Leskistä ja Kauko Röyhkää. Itseluottamukseni vokalistina on kasvanut melkoisesti keväällä alkaneiden laulutuntien myötä, mutta en voi silti kuin nöyränä kuunnella erinäisten paikalla olleiden toverien soitto- ja laulutaitoa sekä paneutumista. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin asenne: eivät kaikki esitykset menneet putkeen, eivät kaikki olleet kovinkaan hyviä (tai edes auttavia) siinä instrumentissa jota he olivat kuhunkin esitykseen soittamaan, mutta silti homma vedettiin läpi – tai naurettiin itselle ja vedettiin läpi. Ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällä erää olen saanut katkoviivan katselusta tarpeekseni, enkä suostu toviin lähtemään postilaatikkoa kauemmaksi kuin korkeintaan jalan, pyörällä tai julkuneuvolla. Kohtapian niistä viimeksimainitulla, sillä Huvilateltassa on tänään kiinnostavaa musiikkia, jota en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Mutta siitä, kenties, lisää huomenna.

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

·

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Taas ohi on con

·

Vuoden 2016 Finncon päättyi pari tuntia sitten Tampereen yliopiston juhlasalissa yhteislauluun järjestävän conitean syntymäpäiväsankarijäsenen kunniaksi. Järjestäjät, turvamiehet, teknikot, vänkärit ja muut viikonlopun vaapaaehtoistöitä paiskineet sekä osa esiintyjistä on siirtynyt ansaitusti  rentoutumaan perinteiseen dead dog partyyn. Itse päädyin kuitenkin viettämään rauhallista iltapuhdetta majapaikassa, lueskelemaan, pakkailemaan steampunk-kitaraa ja muita esiintymistarpeitani.

Omaa ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esitystäni minun on paha arvioida: mitään suurempia mokia ei tullut tehtyä, yliopiston juhlasalin Aalto-koulukunnan akustiikka aiheutti haasteita, mutta muutama esityksen nähnyt tuli jälkeenpäin kiittämään, joten ei kai se sitten ihan kamalaa kuunneltavaa ollut. Tuossa oikealla puolella Facebook-appletissa pitäisi näkyä linkki Iivari Koutosen kuvaamaan minuutin katkelmaan, jossa Hunan-romaanin tekstiä luetaan ensi kertaa ateljeekriitikko- ja kustannustoimittajapiirin ulkopuolella.

Tämänpäiväinen ”Music in SF –  Bowie & Prince In Memoriam” -paneeli oli puolestaan mainio tapaus. En tiedä sanoinko itse paneelissa mitään tähdellistä, mutta koska panelistikumppaneilla, kunniavieras Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja ennen kaikkea upea puheenjohtajamme Cheryl Morgan toivat keskusteluun niin paljon hyviä huomioita, saatoin joukossa kuunnella sujuvasti. Harvoin olen ollut paikalla paneelikeskustelussa, jonka aluksi koko sali laulaa mukana David Bowien ”Starmanin” kertosäettä!

Bowie ja Prince ovat oikeastaan hyviä symboleja koko tapahtuman monipuolisuudelle ja -muotoisuudelle. Coniyleisön ja -esiintyjien joukossa heiluvat sulassa sovussa transihmiset ja cis-heterot, scifistit ja fantasiafanit, kirjallisuudentutkijat ja cossaajat. Ohjelmakarttaan mahtuu tukevaa tiedettä ja keskiaikatanssiesityksiä, paneelikeskusteluja ja runotyöpajoja.

Naamiaiskilpailu kuuluu tietysti Conin perinteisiin, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Ei voi kuin ihailla sitä työmäärää, vaivaa ja huumorintajua jota niin monet ihmiset ovat valmiita laittamaan asuihinsa. Oma kärsivällisyys ei riittäisi kuin kampaamaan tukan brylcreemillä päätä myöten, pistämään päälle kokomustan puvun sekä mustat, ihonmyötäiset hansikkaat ja kiinnittämään rintapieleen Ψ-merkin. Jos minulla olisi tukkaa, siis.

Mutta päätän tämän raportin tähän minkä näin tänään ensi kerran yhden hengen bimbopaneelissa.

Ihan pian on Con

· 2 kommenttia ·

Suomen suurin epäkaupallinen* kirjallisuustapahtuma Finncon 2016 alkaa ylihuomenna. Nyt viimeistään on aika varata bussi- tai junaliput, etsiä majapaikka ja kiirehtiä Tampereelle.

Ohjelmakarttaa tarkastellessa lukutaitoinen huomaa, että minut voi bongata (käytäväkeskustelujen ja iltabileiden ohella) kahdesta ohjelmanumerosta:

Lauantai 2. heinäkuuta kello 16–17, Juhlasali:
Kirjailija ja steampunk-kitara

– Pari laulua ja katkelmia kirjoista ”steampunk-kitaran” (eli metallikoppaisen resonaattorikitaran) ja efektien säestämänä. Tästä tulee ensimmäinen tilaisuus kuulla jotakin Hunanista, sillä setti alkaa pikkuriikkisellä pätkällä tulevaa kirjaa. Setti päättyy puolestaan eräänlaiseen aasinsiltaan seuraavan päivän ohjelmasta:

Sunnuntai 3. heinäkuuta kello 14–15, Luentosali A3:
Music in Science Fiction and Fantasy – Bowie & Prince

– Kunniavieras Catherynne M. Valente, J. Pekka Mäkelä, Suzanne van Rooyen ja paneelin puheenjohtaja Cheryl Morgan keskustelevat (englanniksi) kahdesta vastikään edesmenneestä musiikin jättiläisestä, jotka molemmat näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat… pudonneet Maahan jostakin toisesta maailmasta.

Ohjelmanumero ykköseni ansiosta tavallisestikin vähän kaoottinen työhuoneeni on näytänyt tällä viikolla tavallistakin kaoottisemmalta, ja kannan Tampereelle melkoisen määrän metallia ja elektroniikkaa. Mutta itsepähän ryhdyin.

___
* ”Epäkaupallinen” siinä mielessä, että kyseessä ei ole kirjamessut tai muu sellainen tapahtuma jossa ensisijainen tarkoitus on myydä ja ostaa kirjoja – tai että järjestävät tahot saisivat uuraasta työstään palkkaa. Tokihan Conissakin on myyntipisteitä, on paljonkin, mutta myyminen ja ostaminen on oheistoimintaa, ei tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Toki tapahtumassa puhutaan myös elokuvista, televisiosta ja musiikista, mutta kirjallisuus on aina ollut tukevasti keskiössä.