Kategoria: suomentaminen

Multia–Jyväskylä

Pikainen muistutus siitä, että kirjailija-Mäkelä on tänä perjantaina ja lauantaina tavattavissa Keski-Suomessa. Perjantaina olemme Katri Alatalon kanssa puhumassa Multian kirjastossa kello 17–19. Lauantaina on sitten vuorossa scifiseura 42:n järjestämä Lokacon Jyväskylän kirjaston pääsalissa. Kuten tuosta alempaa selviää, ohjelmassa on muutakin kiinnostavaa kuin vain kunniavieraan puhe. Mahdollisista viime hetken muutoksista pysyy kärryillä vilkaisemalla Lokaconin omaa sivua.

Lauantain 19.10. ohjelma – Pääkirjaston Wolmarinsali

  • 10.30 Ovet avautuvat
  • 10.45–11.30 Tekoälystä huumoria
    Jarno Hietalahti
    Esitelmässä tarkastellaan huumorintajun edellytyksiä filosofisesta näkökulmasta. Huumorintaju vaikuttaa luontaiselta osalta ihmiselämää, mutta millainen käsitys huumorista tulisi luoda koneille? Huumorintaju ei ole pelkästään kyky keksiä vitsejä tai nauraa hauskuutuksille, vaan se on osa maailmankatsomusta. Niinpä jos tekoälylle halutaan luoda omaehtoinen huumorintaju, sen on pohjauduttava koneen omaan maailmankatsomukseen. Tämä saattaa olla kimurantimpi pulma kuin mitä nykyaikaiset nauravat koneet antavat ymmärtää.
  • 11.30–12.00 tauko
  • 12.00–13.00 Kunniavieras: kirjailija J. Pekka Mäkelä
    Helsinkiläinen J. Pekka Mäkelä tunnetaan musikaalisesti lahjakkaana monipuolisena kirjailijana ja suomentajana. J. Pekka Mäkelän vuonna 2018 ilmestynyt romaani Hunan oli Finlandia-palkintoehdokas.
  • 13.00–13.45 Mielikuvitusta vai kulttuurieroja?
    Juho Mäntysalo
    Kulutamme paljon ulkomaalaista populaarikulttuuria. se on jännittävää ja yllättävää, mutta onko se aina spefiä? Esityksessä pohditaan mielikuvituksen ja kulttuurierojen sekoittumista toisiinsa, ja miten suomalaisen harrastajan tulisi niihin reagoida.
  • 13.45–14.15 tauko
  • 14.15–15.00 Puolieläviä ja kuolemattomia
    Katri Alatalo, Karoliina Heinola ja Oskari Rantala
    Oskari Rantala haastattelee kauhua kirjoittavaa Karoliina Heinolaa ja Katri Alataloa, joka kirjoittaa fantasiaa. Molempien tarinoita yhdistävät olennot, jotka eivät suostu kuolemaan.
  • 15.00–15.45 Tuomiopäivän tuppisuut Tatu Ahponen
    Tatu Ahponen kertoo suomalaisesta äärioikeistoscifistä 20- ja 30-luvuilla, superaseista, Suur-Suomi-fantasioista ja vastaavista asioista.

Tervetuloa!

Kieli on notkea kapine

Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjaa (SKS) on odotettu, ja viime viikolla se vihdoin löytyi postilaatikosta. Odottaminen on kannattanut.

Juva on rakentanut omista suomennoksistaan – aina esikoisesta eli Tarusta Sormusten herrasta alkaen – korpuksen ja tutkiskelee sieltä poimimiensa esimerkkien valossa, miten hän on ratkaissut käännösongelmia silloin, kun englanninkielisen tekstin lauserakenteita tai sanomisen tapoja ei voi suoraan siirtää suomeen: eli usein. Ratkaisut ovat olleet suurimmalta osalta intuitiivisia, ja nyt hän on halunnut hieman systematisoida työtapaansa. Tukena on verkossakin ilmaiseksi luettavissa oleva Iso suomen kielioppi.

Tuloksena on neljäsataasivuinen retki monenlaisiin asioihin, joita suomen kielellä voi tehdä ja tapoihin, joilla suomeksi voi ilmaista asioita usein huomattavan paljon sävykkäämmin ja rikkaammin kuin englanniksi (jossa toki on omat monituiset keinonsa ilmaista rikkaita sävyjä). Juva on antanut lukuohjeeksi, että kirjaa voi käyttää kuin hänen parinkymmenen vuoden takaista suomennostaan Laurence Sternen romaaniklassikosta Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet: lukea silloin tällöin pätkän sieltä täältä.

Itse kuitenkin lukaisin kirjan, näin ensi kierroksella, alusta loppuun.

Löytöretki suomeen on taitettu väljästi, leveät marginaalit suorastaan pyytävät tekemään merkintöjä. Luvut käsittelevät virkkeen rakentamista, sanajärjestystä (joka on suomessa perin erilainen ja paljon vapaampi kuin englannissa), aikamuotoja, modaalisuutta, toimijan ilmaisemista (tai ilmaisematta jättämistä) sekä viittaussuhteita. Asiaa ja jokaiselle tekstin (käännetyn tai oman) tuottamisesta kiinnostuneelle riittää runsaasti. Vaikka sivuilla laukkaa runsaasti kielioppitermejä, Juvan selitykset ja käännöksistä poimitut esimerkit aukaisevat minun kaltaiselleni kielioppitermit jo keskikouluaikoina unohtaneelle, mistä on kyse. Kiinnostavana detaljina voisi mainita, että kirjassa esitellään kouluaikoina unohtuneiden sijamuotojen lisäksi vielä kahdeksan lisää: latiivi (ylös, alas), delatiivi (ylhäältä, alhaalta), separatiivi (ulkoa, kotoa), superessiivi (ulkosalla, ylhäällä), sublatiivi (etäälle, sinne), prolatiivi (ylitse, meritse), situatiivi (alekkain, vastakkain) ja oppositiivi (aletusten, vastatusten). Juva arvelee, että nämä vähän vanhahtavat – joskin nykysuomalaisille täysin ymmärrettävät – ja varsin rajoitetulla sanastolla käytetyt sijamuodot on jätetty koulukaanonista pois ”arvatenkin armeliaisuussyistä”. Siitä olen koululaitokselle kiitollinen.

(Sen sijaan olen sitä mieltä että sijamuodotkin olisi helpompi muistaa niiden suomenkielisemmillä nimillä, jotka keskikoulun kirjoissa vielä minun kouluaikoinani mainittiin, mutta joita ei käytetty: omanto, sisäolento, ulkotulento, keinonto…)

Kirja on hyvä ja aiheellinen muistutus siitä, miten rikas ja taipuisa työväline suomi on, ja siitä miten kömpelöä kökkökieltä syntyy jos englannin rakenteita ja sanontatapoja tulee epähuomiossa suomentaneeksi sana sanalta. Monessa kohtaa Juva on esittänyt lopullisen suomennoksensa lisäksi raakakäännösversion, joka on usein paljon enemmän sanojen kääntämistä ajatuksen sijaan. Hän ei arastele tunnustaa omia mokiaan edes silloin kun niitä on jäänyt painettuun kirjaan asti. Jotkut hänen toimivat käännösratkaisunsa pysäyttivät minut miettimään, etten olisi itse ratkaissut kohtaa samalla tavalla: toisaalta Juvalla on ollut käytössään kirjan kokonaisuuden muodostama konteksti ja minulla ei. (Kolmekymmentä vuotta pidemmän ja paljon ansiokkaamman ammattikokemuksen lisäksi, toki.) Koska jotkut näistä hämmentäneistä kohdista ovat peräisin kirjoista jotka olen itse lukenut ja joissa en muista huomanneeni mitään töksähtävää tai kummallista, joten ne lienevät olleet tekstikokonaisuuden valossa aivan riittävän hyvin perusteltavissa.

Tämä kirja tulee pysymään käden ulottuvilla työpisteestäni. Yritän muistaa lukaista sitä aina silloin tällöin kääntäessäni ja omaakin tekstiä tuottaessani. Edes sieltä täältä, silloin tällöin. Valitettavasti en oikein usko, että samoin tekevät ne, joiden mielestä I love to walk in the woods on suomeksi Rakastan kävellä metsässä tai jotka kääntävät sanonnan Kiss my ass muodossa Pussatkaa persettäni.

On ohi taas con

Olen käynyt Finnconeissa toistakymmentä vuotta ja blogannut niistä jotakuinkin yhtä kauan. Tälläkään kertaa ei voi muuta kuin ylistää Jyväskylässä vapaaehtoisvoimin järjestetyn ilmaistapahtuman sujuvuutta, toimivuutta ja sympaattisuutta. Järjestelyt toimivat, ihmiset olivat mukavia, tuttuja oli hauska tavata, paneelikeskusteluiden ja luentojen kuunteleminen herätti ajatuksia.

Ainakin käytävillä tuntui, että väkeä oli tällä kertaa enemmän kuin viimeksi Turussa. En tiedä lukemia, ja koska Jyväskylän liikuntatieteellisen aula- ja käytävätilat ovat aika ahtaita – etenkin kun niihin on sijoitettu myyntipöytiä – vaikutelma voi syntyä siitäkin.

Koska molemmat omat esiintymiseni olivat sunnuntaina, saatoin käyttää koko kirjoittajaperjantain sekä ensimmäisen varsinaisen conipäivän lauantain muun ohjelman seuraamiseen. Kiinnostava oli esimerkiksi otsikolla ”Space Opera – A New Humanity” -nimellä kulkenut paneeli, muutenkin kuin vain siksi että pari panelistia vaihtui juuri ennen aloitusta yleisön joukossa istuneisiin ”hei, sä muuten tiedät näistä asioista enemmän kuin minä” -pohjalta. Lopulta Anders Sandbergin, Hannu Rajaniemen, kunniavieras Charles Strossin ja moderaattori Petri Hiltusen muodostama joukkio toi esiin muun muassa ajatuksen siitä, että ihminen on onnistunut kehittämään toimivan tekoälyn muodon jo muutama sata vuotta sitten: suuria korporaatioita voidaan hyvinkin pitää itsenäisesti toimivina, mahdollisesti jopa tietoisina olioina, joiden toiminta, tarpeet, tavoitteet ja mieliteot eivät välttämättä aina noudata edes korporaation omistajien etua tai tahtoa – muun ihmiskunnan ja ympäristön edusta tietysti puhumattakaan.

Conin kunniavieraista suomentaja Kersti Juva – ”Tolkienin oheistuote”, kuten hän itse itseään kutsui – taisi olla ensimmäistä kertaa missään sf-henkisessä tapahtumassa ja tuntui siltä, että sekä vastaanoton lämpimyys että tapahtuma ylipäänsäkin oli hänelle aikamoinen elämys ja vieläpä hyvin myönteisessä mielessä. Ja kyllä hän totisesti kaiken saamansa kunnioituksen ansaitseekin.

Olin Kerstin, Johanna Vainikaisen ja Sarianna Silvosen kanssa sunnuntaina keskustelemassa spefin suomentamisesta. Aiheesta syntyi hyvää keskustelua, ja katederin takaa syntyi vaikutelma että myös yleisö nautti meidän kuuntelemisestamme.

(Itsekin istun oikein mielelläni kuuntelemassa aina kun Kersti puhuu suomentamisesta: hänellä on näkemystä ja kykyä esittää sitä.)

Toinen paneelikeskustelu spefin genrerajoista jätti vähän ristiriitaisia fiiliksiä. Kanssakeskustelijat – Helena Waris, Terhi Tarkiainen ja Antti Alanen – esittivät hyviä näkökulmia ja kertoivat kiinnostavasti omista kokemuksistaan siitä millaista on pujotella kustantamojen odotusten lomassa: onko tämä fantasiaa, onko tämä YA-kirjallisuutta, pitäisikö sen olla sitä tai tätä, ja pitääkö kirjan vampyyrien olla samanlaisia kuin telkkarisarjoissa. Tunsin jälleen kerran olevani varsinainen kultalusikkakirjailija, koska yksi ja sama kustantaja on (ainakin tähän asti) nurkumatta julkaissut jokaisen käsikirjoituksen jonka olen taloon kantanut.

Ongelmana oli lähinnä keskustelun moderaattori, joka krapulansa/laskuhumalansa takia kävi to–del–la hitaalla, vaikka kävikin sinnikkäästi läpi etukäteen huolellisesti, perehtyneesti ja ajatuksella laatimiaan kysymyksiä. Tällainen on ainakin minun käymissäni Finnconeissa hyvin poikkeuksellista. Vaikka iltabileissä saattaa mennä pitkään ja juomaakin tulee kulutettua, kaikki seuraavan päivän esiintyjät pitävät yleensä hyvin tarkasti huolta siitä että ovat ajan koittaessa täydessä keskustelu- tai luennointikuosissa. Sitä vaatii jo normaali kohteliaisuus kanssakeskustelijoita ja yleisöä kohtaan.

Yhtä kaikki tämänkin Jyväskylän Finncon oli jälleen mainio, lämmin ja vaivan arvoinen tapahtuma. Ensi vuonna sitten Tampereelle – ja jos hyvin käy, silloin päästään juhlistamaan myös Wolandan ilmestymistä. Kunhan nyt saan kirjoitettua sen loppuun, ja kunhan siitä saadaan kustantajan kanssa toimitettua jotakin julkaisukelpoista…

On kohta con

Haluan tässä vain näin viikon alkajaisiksi muistuttaa, että viikon lopulla kannattaa kääntää kurssi kohti Jyväskylää, jossa on tiedossa maan yksi parhaista – ja isoimmista ei-kaupallisista – kirjallisuustapahtumista, vuoden 2019 Finncon.

Itse notkun paikalla kaikki kolme päivää eli kirjoittajaperjantain ynnä varsinaiset conipäivät lauantain ja sunnuntain. Sunnuntaina osallistun myös kahteen paneelikeskusteluun, eli seuraavasti:

Su 13–14, sali L304:
Hobittien seikkailuista videopelien syövereihin: sukellus spefin suomentamiseen

Kersti Juva, J. Pekka Mäkelä, Sarianna Silvonen (pj), Johanna Vainikainen
Ansioitunut kunniavieraamme ja muut suomentajat keskustelevat spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Mitä suomennetaan ja miksi? Miten suomen kieli taipuu spefin erikoispiirteisiin?
Avainsanat: paneeli, kunniavieras, kirjallisuus

Su 15–16, sali L304:
Genre – rikkaus vai rasite?

J. Pekka Mäkelä, Antti Salminen, Jani Saxell (pj), Terhi Tarkiainen, Helena Waris
Miten genrerajat vaikuttavat tarinoiden kirjoittamiseen ja kirjailijoiden työskentelyyn? Monipuolisesti erilaisia tekstejä kirjoittavat kirjailijat pohtivat suhdettaan genreihin.
Avainsanat: paneeli, kirjallisuus, kirjoittaminen

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

(Yhteis)työn konkreettinen tulos

Postimies toi aamulla paketin, jota olin unohtanut odottaa. Tulin vuodenvaihteessa puhutuksi pieneen käännösprojektiin, jonka tuloksena oli postimiehen kotiin kääntämä nelisataasivuinen kirja. Yksin en sitä tehnyt: mukana olivat minun ohellani loistavat kollegani Juha Ahokas, Jonna Joskitt-Pöyry, Niina Kainulainen, Elina Koskelin, Terhi Kuusisto, Sirje Niitepöld, Taina Rönkkö, Ida Takala ja Ari Väntänen.

Shaun Usherin toimittama Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa (Like, alkuteos Letters of Note) sisältää nimensä mukaisesti joukon (enemmän tai vähemmän) merkittävien henkilöiden (enemmän tai vähemmän) merkittäville henkilöille lähettämiä kirjeitä, jotka käsittelevät (enemmän tai vähemmän) merkittäviä tapahtumia tai asioita. Aikaskaala ulottuu yli kolmentuhannen vuoden takaisesta Lähi-Idästä 2000-luvun alkuun.

Tämä tarkoittaa tietysti myös sitä, että vaikka kirjan kokoelma on jossain määrin angloamerikkalaispainotteinen, joukossa on iso liuta kirjeitä jotka olemme kääntäneet niiden englanninkielisistä käännöksistä. Tämä välikielen kautta kääntäminen ei ole koskaan erityisen hyvä ajatus, sillä käännöksessä tunnetusti aina muuttuu jotakin, hukkuu jotakin ja tulee luultavasti myös lisää jotakin. Itse olen tehnyt aikaisemmin yhden ainoan kirjan välikielen kautta. Kyseessä oli japanilaisen Kenzo Kitakatan Tokion tuhkaa, joka on myös ainoa rikosromaani jonka olen koskaan suomentanut. Siinä tapauksessa luotin siihen, että kiitosta saanut englanninnos antoi tekstistä ja sen tyylistä oikean kuvan – tekstissä oli selvästikin vahva, omintakeinen tyyli, jonka toivoin olevan alkutekstin tyyliä ja jota pyrin parhaani mukaan välittämään suomennokseen.

Tällä kertaa minun kontolleni sattuin muun muassa Leonardo da Vincin ja Galileo Galilein (lyhyet) vanhalla pohjois-italialla kirjoitetut kirjeet sekä Fjodor Dostojevskin veljelleen lähettämä pitkä ja kiihkeä teksti, jonka suhteen minulla oli sentään apua siitä että taloudessa asuu hyvin venäjäntaitoinen puoliso: venäjänkielisiä nimiä translitteroidaan englantiin hyvin eri tavalla kuin suomeen, joten tuki ja apu olivat tarpeen.

Toisaalta tällaiset lyhyet tekstit olivat perin hauskaa käännettävää: tekstien tyylilaji ja alkuperäisen kirjoittajan kirjalliset kyvyt vaihtelivat melkoisesti, ja myönnän hekotelleeni ja hihitelleeni hyvinkin paljon kun suomentelin esimerkiksi Leonardon ylettömän kohteliasta työhakemusta Ludovico Sforzalle kiemuraisine, alamaisine kohteliaisuuksineen.

Näkyviä tuloksia

Postin virkaa näillä kulmilla toimittavassa kioskissa odotti paketti (no, itse asiassa kaksikin, mutta se toinen ei liity tähän). Tätä kirjapakettia olin jo tovin odotellutkin, ja kustantaja epäilemättä odotti hyvin kiihkeästi, että pääsisi lähettelemään tätä teosta myös ostavalle yleisölle.

Josh Malermanin romaanista Lintuhäkki (Karisto) ehti tulla ilmiö sillä aikaa, kun suomennokseni oli toimitus- ja taittovaiheessa: kirjan tyylikkääseen kanteen onkin ilmestynyt lätkä, jossa muistutetaan teokseen perustuvasta Netflix-elokuvasta, joka kantaa kirjan alkuperäisnimeä Bird Box.

(Kirjan suomenkielisen nimen kanssa käytiin pientä vääntöä alkusyksystä, ennen kuin elokuvasta tiedettiin. ”Lintuhäkki” on tavallaan vähän epätäsmällinen käännös, ja monessa suhteessa vähemmän osuva kuin se umpinainen laatikko, mihin alkuteoksen nimi viittaa, mutta toisaalta ”Lintulaatikko” voisi jonkun mielessä yhdistyä uuniruokaan…)

Muistelen käännöstä tehdessäni pohtineeni, että tästä kirjasta on tuskin tulossa elokuvaa tai televisiosarjaa, sillä mitä järkeä olisi yrittää tehdä visuaalinen esitys kirjasta, jonka maailmassa silmien pitäminen auki on tappavan vaarallista… väärässäpä olin.

Katselimme elokuvan taannoin, ja vaikka se rakenteeltaan noudattelikin kirjan kahdella aikatasolla etenevää kerrontaa (ja päähenkilöllä oli sama nimi mutta perin erilainen ikä), aika paljon tarina oli muuttunut matkalla kuviksi. Itse olen sitä mieltä, että kirjana tarina tosiaan toimii paljon paremmin: asioiden kehittyminen katastrofaaliseksi apokalypsiksi tapahtuu hitaammin ja ainakin siinä mielessä uskottavammin. Kirja on sitä paitsi perin epäamerikkalainen ainakin yhdessä suhteessa: en ainakaan muista, että siinä olisi kertaakaan käytetty tuliaseita, joilla elokuvassa herkutellaan aivan liian kanssa.

(Niin, ja tietenkin erityismaininta siitä, että Maloriella on kirjassa suomalaiset sukujuuret.)

Mutta makuja on monia, eikä minun omani ole aina oikein.

Sähköiset kämmenet

Kovin harvoin onnistun olemaan ajankohtainen lukemisteni suhteen. Poikkeustapauksiakin on. Kun Helsingin sanomien kulttuurisivut julkaisivat eilen kiinnostavan kahden laajan arvion koosteen uutuuskirjasta, minulla oli kyseisestä teoksesta lukematta enää satakunta sivua – osittain siksi, että Naomi Aldermanin Voiman (suom. Marianna Kurtto, Gummerus) teemat sivuavat hieman omaa tulevaa Wolandaani. Ja koska Gummerus sattui jakamaan kirjan ennakkopainosta joulukuussa kevätkauden julkaisujen esittelytilaisuudessaan, jonne minut oli Ernest Clinen Armadan suomentajana kutsuttu.

Voiman perusasetelma on yksinkertainen: jotkut nuoret naiset huomaavat eräänä päivänä voivansa antaa käsiensä kautta sähköiskuja, voimakkaampia tai heikompia. He huomaavat myös voivansa opettaa taidon toisille naisille. Miehillä tätä kykyä ei ole eikä tule, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten seksuaaliseen (tai muuhun) naisiin kohdistuvaan väkivaltaan viehtyneet miehet huomaavat yhtäkkiä olevansa niinsanotusti kusessa – tai kuolleita. Koska naisten uusi kyky leviää nopeasti kaikkialle maailmaan, asiasta tulee nopeasti maailmanlaajuinen kulttuurillinen ja, väistämättä, poliittinen ilmiö. Saudi-Arabian äärimisogynistinen hallinto romahtaa naisten kapinaan ja hovi rahoineen pakenee ulkomaille. Niin sanottu miesten oikeuksien liike saa lopultakin ihan oikeaa ruikutettavaa ja pelättävää, ja joutuu pakenemaan nettiin ja maanalaiseksi terroristijärjestöksi.

Mutta tästä ongelmat vasta alkavat. Aldermanin näkemyksen mukaan ongelma ei pohjimmiltaan ole sukupuoli tai yhden sukupolven kohtuuton ja huonosti käyttämä valta, vaan valta sinänsä – valta, joka johtaa väistämättä väkivaltaan. Tätä Alderman vielä korostaa kauas tulevaisuuteen sijoittamassaan kehyskertomuksessa, jossa leikitellään toisenlaisella asetelmalla valetieteellisistä, mukabiologisista näkemyksistä sukupuolten tunnusomaisista luonteenpiirteistä ja niiden syistä.

Voima on monessa suhteessa perin tavanomainen poliittis-yhteiskunnallinen trilleri, välillä turhankin innostunut kuvaamaan silmittömän raakaa (seksuaalista) väkivaltaa vain väkivallan kuvaamisen riemusta. Aldermanin näkökulmahenkilöt eivät oikein jaksa nousta paperia paksummiksi, uskottavammiksi tai kiinnostavammaksi ihmisiksi, vaikka kirja on valottaakseen kuinka heidän (enemmän tai vähemmän kliseisiä) taustojaan. Mutta toisaalta se tekee trillerien perinteisiin perusasetelmiin juuri sellaisen pikku mutkan, että se pysyy aiheensa ja lähtökohtiensa puolesta myös kiinnostavana – ja se on verran sujuvasti kirjoitettu, että neljäsataa sivua tuli luettua vallan mielihyvin.