Kategoria: suomentaminen

Valmista kamaa pitkästä aikaa

· 2 kommenttia ·

Edelliset minun nimeäni kantavat käännöskirjat tulivat painosta lähes vuosi sitten. Sittemminkin on töitä paiskottu, mutta kustantamot ovat aikatauluttaneet työtäni tämän vuoden alkuun. Viime kesänä suomentamani Giles Miltonin Postia paratiisista ja syksyllä työstämäni Jonathan Tropperin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää ilmestyvät molemmat helmikuussa Karistolta. Viime keväänä kääntämäni Nick Hornbyn Juliet riisuttuna -romaanin (WSOY) kääntäjänkappaleet kävin juuri äsken hakemassa postista.

Tämä kirja tuli käännettäväksi oikeastaan juuri oikealla hetkellä. Ylityöllistetyn ja muutenkin rankan syksyn jälkeen olin sitä aloittaessani tätä myöten täynnä muusikkoelämäkertoja ja bändihistoriikkejä. Ei niissä kirjoina mitään vikaa ole: olen sitä mieltä että niitä pitää suomentaa vieläkin enemmän kuin nykyään suomennetaan ja omalle kohdalleni on sattunut enimmäkseen erittäin hyviä, kiinnostavia ja tärkeitä muusikkokirjoja. Teen niitä jatkossakin erittäin mielelläni. Mutta muusikkoelämäkerrat ovat perin usein ylettömän pitkiä ja paksuja kirjoja, joten niiden kanssa on aina tullut kiire ja kiire lisää stressiä. Nykyinen puolitoistavuotinen romaanien ylellisen rauhallinen käännösputki onkin tehnyt erittäin hyvää, vaikka tiedän oikein hyvin, ettei näin leppoisaan työtahtiin ole jatkuvasti varaa.

Juliet riisuttuna on sitä paitsi jossakin määrin parodiaa sekä muusikkoelämäkerroista ja muusikkojen elämien yksityiskohtien äärimmäisen tarkkaan setvimiseen omistautuneista faneista. Kirjan kuvitteellisen, myyttisen laulaja/lauluntekijä Tucker Crowen sanoitusten yksityiskohtia setvivät ”crowologit” toivat kerran toisensa jälkeen mieleen esimerkiksi Nick Johnstonen (sinänsä vallan ansiokkaan) Patti Smith -elämäkerran pohdiskelut siitä, mitä Wave-levyn kansikuvan käsien asento kertoo Smithin senhetkisestä mielentilasta ja tulevaisuudensuunnitelmista. (Oma veikkaukseni on, että Smith pelkäsi käsissään pitelemiensä valkoisten pulujen joko paskantavan hänen valkoiselle mekolleen tai räpistelevän karkuun.)

Luullakseni Hornby on itsekin joutunut kestämään faneja, jotka lukevat hänen tekstiään aivan liian tarkkaan Hornbyn omana elämäntarinana. Itse olen onnistunut moiselta toistaiseksi välttymään – scifin kirjoittaminen auttaa – mutta muutamat ystävät ovat kyllä tunnustaneet miettineensä, mikä on todella tapahtunut, etenkin silloin kun kirjat ovat hipaisseet samankaltaisia tapahtumia tai samoja paikkoja joita he muistavat minun elämästäni. Kyllä, on kirjoissa sellaisiakin tapahtumia jotka ovat tosia, mutta todennäköisesti aivan eri paikoissa ja asiayhteyksissä mistä etsitte: minusta ei ole erityisen reilua todellisia ihmisiä kohtaan pistää omaa tulkintaani heistä painettuun sanaan, ilman että heillä on mitään tilaisuutta puhua puolestaan. (Okei, yhdessä kirjassa on yksi kohtaus, jonka käyttämiseen olen pyytänyt toiselta asianosaiselta luvan. Mutta se on poikkeustapaus.)

Joka tapauksessa Juliet riisuttuna on miellyttävän kiireettömästi etenevä, salaviisas ja leppoisanlämpimän hauska tarina musiikista, fanituksesta, odottamattomista yhteensattumista ja kivirekenä perässä laahautuvista menneistä tekemisistä. Suosittelen.

Itse olen jo siirtynyt työstämään putken seuraavaa romaania, China Miévillen The City and the Citya. Uuden lukemisen myötä mielikuva tarinasta on muuttunut paremmaksi ja siitä on löytynyt uusia tasoja. Ei loppuratkaisukaan tuntunut enää niin kliseiseltä kuin ensilukemalla, ja hyvän kirjan merkki perinteisesti on, että uusilla lukukerroilla löytyy uusia asioita ja uusia näkökulmia.  Teksti ei ole helppoa romaanin tapahtumapaikan arjen kummallisen piirteen vuoksi. Joudun kehittelemään muutamia uudissanoja, etenkin kirjan tekstille ja tapahtumille keskeiselle unsee-käsitteelle. Olen keräillyt ideoita sekä naamattuystäviltä että kirjallisuudenkääntäjäkollegoilta (siunatut postituslistat!), ja eiköhän tämä tästä. Tällä hetkellä vahvin ehdokki on (itse asiassa kai itse kehittelemäni) näkemätöntää, jossa luullakseni on ainakin jotakin alkuperäisen sanan sisältämää aktiivista toimintaa. Kyse ei ole pelkästään siitä ettei näe, vaan siitä että kykenee muuttamaan jo nähdyn näkemättömäksi.

Mutta saattaa olla, että keksin jotakin parempaakin. Deadlineen on vielä kolme ja puoli kuukautta aikaa.

Seuraavaksi

·

”The problem with the future is that it keeps turning into the present.”
– Calvin & Hobbes

Lähetin äsken Kariston kustannustoimittajalle korjatun version viime kesänä tekemästäni Giles Miltonin romaanista According to Arnold, johon hän oli tehnyt erinomaisia korjausehdotuksia. Näillä näkymin suomenkielisen julkaisun nimeksi tulee Postia paratiisista, mikä sopii vallan mainiosti. Alkuperäinen nimi ei käänny kauhean siististi suomeksi, ja erilaisia ehdotuksia on pyöritelty. Nick Hornbyn Juliet, riisuttuna (WSOY) on ilmeisesti parhaillaan painossa. Syksyllä suomentamani Jonathan Tropperin This Is Where I Leave You odottelee vielä kustannustoimittajan pöydällä punakynän viuhuntaa. Minun itseni on aika paneutua China Miévillen The City and The Cityn suomennokseen.

Tammikuussa olen tosin luvannut itselleni myös kirjoittaa lopultakin jo hyvän aikaa mielessä pyörineen novellin ”Vapaat ihmiset” (ja juhlistin päätöstä Facebookin KaNoKiKu:n eli Kansallisen novellinkirjoituskuukauden sivusta tykkäämällä). Jo liki vuoden verran ns. työn alla ollut Yrttimaa.netin sivu-uudistus pitäisi saada myös tehtyä. (Luultavasti säilytän nykyisen ruskeansävyisen väriskaalan, mutta pientä rakenteen selkeytystä ja modernisointia olisi hyvä tehdä.) A Glance Beyond Nature -äänitysprojekti pitäisi saada miksattua, omaakin musiikkia pitäisi tehdä,… niin, ja Muurahaispuu-romaaniprojektiin putkahtelee kaikenlaisia ideanpoikasia ilahduttavan yllättäen ja pyytämättä. Se muhii muhimistaan jossakin pääkopan kätköissä.

(Kirjoittelin taannoin bloggausta, johon kokosin erilaisia mielessä pyörineitä teemanpoikasia romaaniin. En tiedä ajattelinko alunperinkään mitenkään vakavasti julkaista sitä. Luulen, että kyseinen bloggaus pysyy ikuisesti ”luonnos”-tilassa siitäkin huolimatta, että sen sisällöstä itse kirjaan ei välttämättä tule kuin osa, ja sekin osa muuttunee matkan varrella melkoisesti. Julkaisematon viesti oli ehkä enemmänkin eräänlainen kokeilu vaihtoehtoisesta menetelmästä koota hajanaisia ajatuksia hivenen vähemmän hajanaisiksi ideoiksi.)

Kiireinen alkuvuosi, siis. Mukavaa asiassa on, että kaikki hommat ovat oikeastaan aika kivoja. Tosin kivakin työ muuttuu vähän vähemmän kivaksi, kun se on työ ja sillä on deadline. Sellainen on ihmisen luonto. Toisaalta ilman deadlinea ja itseään niskasta nykimättä ei syntyisi yhtään mitään. Sellainenkin on ihmisen luonto.

Lomps

· 2 kommenttia ·

Vanha kansa sanoo, että kirjallisuuden kääntäjä on lomilla silloin, kun käännöstyö on lähetetty kustantajalle eikä seuraavalla ole vielä kiire.

Lähetin eilen kustantajalle suomennokseni Jonathan Tropperin romaanista This Is Where I Leave You. En tiedä, minkäniminen suomalaisesta versiosta tulee, Lähdön paikka on yksi kustannustoimittajan kanssa pyöritellyistä ehdotuksista, mutta suurikuu.fi näyttää mainostavan sitä nimellä Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Olen suomentanut Tropperia ennenkin (Kuinka lähestyä leskimiestä, Karisto 2009), ja tämä uutukainen pyöritteli osittain samanlaisia teemoja, samanlaisissa kuvioissa: lähiomaisen kuolemaa, perheen dynamiikkaa ja perheenjäsenten vanhoja kaunoja, ihmissuhdeongelmia. Vaikka Leskimieskin sijoittui Yhdysvaltain itärannikon juutalaisyhteisön piiriin, tässä uudessa juutalaisuus on paljon vahvemmin esillä. Koko kirja tapahtuu shivan eli shevan eli suruviikon aikana, joka alkaa minähahmo Judd Foxmanin isän hautajaisista, jolloin perhe ja maailmalle jo toistakymmentä vuotta sitten muuttaneet neljä lasta perheineen kokoontuvat viikoksi vanhaan kotitaloon muistelemaan, ottamaan vastaan tuttavien ja sukulaisten surunvalitteluja – ja setvimään omia ja keskinäisiä ongelmiaan (joita riittää, etenkin Juddilla, joka on juuri eronnut vaimostaan siksi, että tällä oli suhde Juddin esimieheen, joten samalla meni työpaikkakin). Juutalaisia rituaaleja käsitellään sen verran, että sanaston oli aiheellista olla sähköposti- ja puhelinyhteydessä Helsingin juutalaisen seurakunnan ihmisiin, joille iso kiitos!

Suomensin tätä isän kuoleman jälkeisestä tilanteesta kertovaa romaania oman isäni kuolemaa seuranneiden kuukausien aikana.

En voi ainakaan tässä vaiheessa väittää, että yhdistelmä olisi ollut erityisen traumaattinen, mutta ei erityisen terapeuttinenkaan. Kyllä, Tropperin tekstistä ja päähenkilön ajatuksista löytyi paljonkin sellaista, joita saatoin hyvin peilata omaan isäsuhteeseeni, joka ei sekään ole aina ollut todellakaan ongelmaton. Ehkä kirjasta saattoi jokin ajatus tarttua. Omaan surutyöhön menee kuitenkin vuosia, se on tehtävä itse eikä lukemalla (mitä suomentaminenkin monessa suhteessa on).

Kirjan loppupuolella on kyllä pari kohtausta, joita huomasin suomentavani jotakuinkin tippa linssissä, mutta ne liittyivät enemmänkin kirjan muihin teemoihin ja juonisäikeisiin. Yksi niistä toi vahvasti mieleen Miesten vuoro -elokuvan. Tunteiden patoaminen sisälle ja ristiriitojen puolittainen, viitteellinen selvittäminen ei ole mikään suomalaisten yksinoikeus.

Tropperia on verrattu joskus Nick Hornbyyn, ja on tuossa jotakin samaa – minun ensimmäinen Hornby-suomennokseni Juliet, riisuttuna ilmestyy sekin ensi keväänä. Sellaista ajoittain mustankin huumorin ja pohtimisen arvoisten ajatusten ryydittämää, sujuvasti luettavaa ihmissuhdeproosaahan nuo.

Käännös on siis jätetty, ja seuraava dedis on huhtikuun lopussa. China Miévillen The City and the City on keskimääräistä työläämpää tekstiä, mutta silti hommalla ei ole vielä kiire. Loma? Periaatteessa kyllä. Tekemistä kyllä riittää. Puolisentoista vuotta pikku hiljaa äänitelty A Glance beyond Nature -projekti kaipaa lopullisia basso-osuuksiaan ja miksaustaan. Omiakin lauluja olisi mukava rakennella, ja alan vähitellen päätyä ratkaisuun siitä, minkä kahdesta suunnitteilla olevasta soitinrakennusprojektista valitsen seuraavaksi työn alle. Olen myös lupaillut Jerrmanin Tonille työstää erästä novelli-ideaani (työnimellä ”Vapaat ihmiset”), erään varsin mainion novellin käännöksenhän minä viime kuussa teinkin Tähtivaeltajaa varten. Ja Muurahaispuutakin pitäisi toki suunnitella. Sen vuoro on nimittäin Miévillen jälkeen, eikä kevääseen ole enää kovin pitkä aika.

Ystävä piti viime lauantaina 50-vuotisbileet (tai kahdennetkymmenennetneljännet 27-vuotisbileet, kuten hän mieluummin itse sanoo) Juhlien musiikin ja pukeutumisen teemana oli 80-luku (enemmänkin siltä suomalaisemmalta ja punkimmalta laidaltaan, tosin), ja lauantaina tuli tavattua montakin siihen aikaan tärkeää ihmistä ensimmäistä kertaa kymmeneeṇ tai kahteenkymmeneen vuoteen. Tämä kaikki pani minut ainakin pienessä mitassa sukeltamaan siihen, mitä itse olin 1980-luvulla. En osaa arvioida, miten paljon olen itse muuttunut noista ajoista (ja joskus tuntuu siltä, että kypsymistä ja aikuistumista olisi saanut tapahtua vähän enemmänkin), mutta tiedän kyllä, että olen päätynyt monessakin suhteessa sellaisiin hommiin, sellaiselle alalle, josta tuohon aikaan haaveilin. Varsin hämmästyttävää, etenkin ottaen huomioon, että välissä ollut 1990-luku työttömyyksineen ja masennuskausineen oli viemässä minua ihan toisaalle. Vieläkin hämmästyttävämpää on se, että tämä muinoinen haave-elämä kulttuurin monitoimiammattilaisena on osoittautunut melkoisen mukavaksi tosielämässäkin. Ei voi kuin toivoa, että se tuntuu siltä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin.

Messu-messu

·

Olen yleensä roikkunut Helsingin kirjamessuilla päivän poikineen. Tämä vuosi on rauhallisempi, ymmärrettävää kyllä, koska en ole nyt julkaissut omaa kirjaa eikä minua ole ylipuhuttu keskustelijaksi mihinkään paneeliinkaan. Mutta joistakin perinteistä pidetään tietysti kiinni: olen päivystämässä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla (6k27) sunnuntaina kello 13-15. En tällä kertaa live-kääntämässä, koska tämän vuoden messujen kaikki livekääntäjät tekevät sarjakuvaa. Mutta juttelemaan voi tulla.

Hän loisti kuin pekoni yössä

· 9 kommenttia ·

Olen perin hidas lukemaan talouteemme tulevia lehtiä (ostamistani irtonumeroista puhumattakaan). Siksi paneuduin kuun alussa ilmestyneeseen Parnassoon vasta tällä viikolla. Vaivan arvoinen numero onkin kyseessä. Karri Kokon kansijuttu kustantamisen tulevaisuudesta oli tosin jotakuinkin tyhjänpäiväinen ja pinnallinen, mutta tykkäsin Harry Salmenniemen monisivuisesta ”Syysmyrskyt”-runosta (ehkä se oli riittävän tyhjänpäiväinen ja pinnallinen kaltaiselleni heikosti runoutta tuntevalle lukijalle?) ja Martti Anhavan herkullisesta esseestä Mitä on taide? -nimisistä kirjoista. Lasse Koskelan kirjoitus Tuntemattoman sotilaan johtamisopeista oli myös kiinnostava ja on epäilemättä antoisa Koskelan ja Pasi Lankisen Johtajakirjan mahdolliselle kohderyhmälle, joskin suurin osa asiasta oli meille (entisille) kaikenkarvaisten pomojen alaisille ennestään tuttua.

Eniten minuun – kirjailevaan suomentajaan – vetosi kuitenkin Arto Virtasen ”Lintu vai kala”, kommentti moniakin klassikoita suomennelleen kirjailijan Pentti Saarikosken käännöstöihin. Tästä asiasta on puhuttu paljon meidän kirjallisuuden suomentajien parissa, mutta kovin usein kommentoidessaan Saarikosken käännöstöiden heikkoa laatua jollekin ei-suomentavalle kulttuurin toimijalle ammattisuomentaja saa kuulla suunnilleen: ”Mutta Saarikoski oli persoona! Ei se nyt niin tarkkaa ole, ovatko ne käännökset ihan kohdallaan!” Tai jotakin siihen tapaan. Toisin sanoen Saarikoski oli varhainen Eijkens-Baijarsilaisen koulukunnan edustaja suomalaisessa kirjailijuudessa ainakin ollessaan suomentaja: tärkeämpää on imago kuin sisältö.

Virtanen keskittyy jutussaan ennen kaikkea Saul Bellowin Herzogin ja John Barthin Uivan oopperan suomennoksiin ja välillä siteeraa pätkiä Saarikosken käännöksestä, alkutekstistä ja omasta suomennosehdotuksestaan. Tällä tavalla on tietysti helppoa tuoda esiin karkeita(kin) virheitä ja kömpelyyksiä (kuten Virtasen jutun otsikon innoittanut sea robin -kalalajin eli kurnusimpun ”suomentaminen” merisatakieleksi). Itse en pidä Virtasen suomennosehdotuksia kovinkaan onnistuneina – Saarikosken jälkeä parempana, kyllä – mutta toisaalta: omista käännöksistäni olisi aivan yhtä helppoa poimia nolouksia, kömpelyyksiä ja muutama suoranainen virhekin.*

Saarikosken kohdalla tärkein syy tekstiin jääneisiin virheisiin lienee ollut kiire: hänelle suomentaminen oli puhtaasti pelkkää palkkatyötä, jotka piti tehdä nopeasti pois alta että pääsisi käyttämään aikaa arvokkaampiin kirjallisiin harrastuksiin. Tästä voi tietysti arvella, että kyse on ollut osittain myös välinpitämättömyydestä: kääntämisen laaduksi riitti se, mistä palkkion sai. Ja koska kääntäjä oli persoona, töitä riitti silti. Esi-internetiaalisella kirjoituskonekaudella monien detaljien selvittely oli sitä paitsi huomattavan paljon mutkikkaampaa, toisinaan jopa mahdotonta. Ilmeisesti myös kustannustoimittajat suhtautuivat Saarikoskeen persoonana eivätkä uskaltaneet käyttää punakynää niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Eikä lukijakunnankaan sivistys, englannin kielen taito tai mahdollisuudet tutustua englanninkielisiin alkuteoksiin olleet tuohon aikaan lainkaan niin hyviä kuin nyttemmin, joten moni karkeakin virhe on huomattu vasta paljon myöhemmin. Myös kustannustoimittajien – ja heidän apunaan käyttämiensä tuttavien – yleissivistys on luultavasti ollut paljon nykyistä kapea-alaisempaa.

Yhtä kaikki, tällaiset kommentit ovat kirjallisuuden ammattisuomentajalle joka tapauksessa tarpeellisia ”käsi sydämelle ja katse peiliin” -hetkiä. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että omien julkaistujen suomennosteni joukossa on (ainakin) muutamia, joiden jälki olisi voinut olla paljon parempaa. Usein syy on ollut sama kuin (todennäköisesti myös) Saarikoskella: kiire. Olen ottanut töitä liian kireillä aikatauluilla, tai löysäillyt liian pitkään edellisen käännöksen valmistumisen jälkeen niin, että seuraavan käännöksen deadlinen lähestyessä tulee aivan hillitön kiire. Kireisiin aikatauluihin on tietysti johtanut myös kirjallisuuden suomentamisen häpeällisen matala palkkiotaso: töitä on pakko ottaa niin paljon, että tulee jotenkin toimeen. Tässä suhteessa olen onneksi pystynyt hieman löysäämään tahtia: olen päässyt eroon vanhoista, pitkäaikaistyöttömyyden kauden veloistani ja saanut sen jälkeen parikin pientä perintösummaa, joten käännöspalkkioiden ansaitsemistahdin harventaminen on ollut mahdollista – ainakin tilapäisesti. Tietysti asiaa on auttanut myös, että kirjailija-Mäkelä on saanut merkittävästi enemmän apurahoja kuin suomentaja-Mäkelä, vaikka kirjailija-Mäkelän ansaitsemat tekijänoikeuskorvaukset ovatkin olleet täysin olemattomia suomentaja-Mäkelän tekijänoikeuspalkkioihin verrattuna.

Peiliin sopii tietysti katsoa myös juuri tämän kirjailija- ja suomentajaminän yhteispelin suhteen. Ainakin tähän asti olen yleensä kyennyt mieltämään itseni ennen kaikkea kirjallisuuden suomentajaksi, joka silloin tällöin kirjoittelee omiakin romaaneja. Tässä mielessä laadun pitäisi olla kunnia-asia, ja toivon mukaan se sellaisena pysyykin. Minulla on myös ollut suuri ilo saada suomennettavakseni enimmäkseen sellaisia romaaneja ja tietokirjoja, joiden takana olen voinut seistä: ne pitikin saada suomeksi, niiden suomentaminen oli tärkeää kulttuurityötä. Minä siis olen (luultavasti) Saarikoskea motivoituneempi suomentaja.

Mutta koska en ole samanlainen persoona kuin Saarikoski (Luojan kiitos!), huono käännösjälki vaikuttaa omalla kohdallani suoraan myös käännöstilausten määrään eli työllisyyteen ja sitä kautta toimeentulemiseen. ”Vapaana kirjailijana” eläminen on Suomen kokoisen lukijakunnan edessä täysin mahdotonta, paitsi ehkä joillekin persoonille ja muutamille apurahojen jumalien suosikeille. Laadun parantamiselle ja ylläpitämiselle on sekä tarvetta että tahtoa.

Töihin tästä, siis.

___

* Vasta pari vuotta sitten tulin huomanneeksi, että Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä -suomennoksessa Johnsonin syntymäpäiväksi on merkitty 8. elokuuta 1911. Alkuteoksessa on oikea kuukausi, toukokuu. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se elokuu on sinne hypännyt. Tässä tapauksessa ei voi edes syyttää kiirettä: tein ensimmäisen käännösversion harrastusmielessä puhdetöinä lähes kymmenen vuotta ennen kuin suomennos julkaistiin, ja kävin tekstiä läpi sekä itse että kustannustoimittajan kanssa kaikessa rauhassa.

Meemi ja sieniä

·

Blogi ei ole viime aikoina päivittynyt kovinkaan taajaan. Jälleen kerran vanha selitys: on ollut kiirettä. Heinäkuun helteillä tuli mieluummin istuttua pihamaalla kirsikkapuun katveessa lueskelemassa kuin työhuoneen kolmekymmentäasteisessa ympäristössä tekemässä käännöstyötä. Joten käännöstyö oli sitten tehtävä elokuussa – iskiaksen, isän kuolemasta johtuneen (lyhyen) Antibesin reissun ynnä muiden puuhien lomassa. Onnistuin kuitenkin pitämään deadlinen, sillä suomennos Giles Miltonin romaanista According to Arnold lähti parisen tuntia sitten sähköpostivälitteisesti kohti Hämeenlinnaa.

Arnold on varsin vinkeä romaani, ei scifiä eikä fantasiaa eikä realismiakaan: keskeisellä osalla on kylläkin eräänlainen pikku vaihtoehtohistoriallinen skenaario (vai onko se sittenkään sitä?) ja salaliitto – eikä mikä tahansa salaliitto, vaan monisataavuotinen hanke, jonka tekosia oli Itä-Euroopan sosialistivaltioiden romahtaminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Lisäksi puhutaan ihmissuhteista, Mikronesian eläinkunnasta ja sienistä. Sienistä puhutaan hyvin paljon. Itse asiassa sienet ovat kirjan selkäranka, jos näin epäbiologinen metafora sallitaan tämän kerran. Tämä tietysti tarkoitti melkoista kirjallisuuden ja ennen kaikkea netin penkomista. Mielenkiintoista nimistöä mykologiassa, sano…

Viikonlopun perinteinen musiikkivideobloggauskin jäi väliin, sillä koko viikonlopun keskityin kappaleeseen, jota ei saa vielä julkistaa. Ei, kyseessä ei ole oma kappaleeni – minun roolini sen toteuttamisessa oli toimia triangelistina, kättentaputtajana, midi-ohjelmoijana, sovittajana (yhtenä neljästä), toisena tuottajana, äänittäjänä, miksaajana ja masteroijana. Ai niin, ja lisäksi sen sähkökitara- ja basso-osuudet soitettiin minun (ainakin osittain) rakentamillani instrumenteilla. Tarkoituksena on, että pääsette kuulemaan teosta loppu- ja alkuvuodesta, ynnä sitten kevättä kohti suorastaan riesaksi asti. Kerron lisää sitten, kun on lisää kerrottavaa.

(Kyseinen kappale on joka tapauksessa soinut päässäni kolmena aamuna, joten onneksi postitäti toi tänään Richard Thompsonin ja Dr. Johnin uudet albumit. Ja onneksi nyt on aikaa kuunnella.)

*

Kisun kirjablogi antoi minulle velvoittavan palkinnon. Kiitoksia! Nyt pitäisi kertoa seitsemän seikkaa minusta. Pitäisi myös haastaa, aidossa meemihengessä, seitsemän bloggaajaa meemiin mukaan. Haastan siis sinut, sinut, sinut, sinut, sinut, sinut ja sitten tuon tyypin tuolta takarivistä, joka yrittää katsella kattoon kuin ei olisikaan. Te olette sen arvoisia.

I Tajusin vasta jokin aika sitten, että olen aloittanut suomentajan ammatin harjoittamista jo vähän toisellakymmenellä, 1970-luvun alussa. Äidin työnantaja, silloinen Lehtimiehet Oy, julkaisi jonkin aikaa Punasulka-sarjakuvalehteä, jonka virallisena kääntäjänä äitini toimi. Käytännössä äiti ulkoisti työn minulle, mutta valvoi tarkasti jälkeä.

II Toimin puoliaktiivisesti useammassakin järjestössä, mutta tarkoituksena on jättäytyä yhä enemmän rivijäseneksi ja jättäytyä pois hallituksista ja johtokunnista. Olen niiden hommien kautta tavannut upeaa porukkaa ja kokenut kaikenlaista kivaa, mutta nyt tuntuu siltä että voisi ottaa vähän vähemmän vastuita niskaansa. Vaalien tuomat Helsingin kaupungin luottamustoimet (Työväenopiston johtokunta, Teatterisäätiön edustajisto) hoidan tietysti kauden loppuun asti – samoin muut hallitus- ja johtokuntahommat – mutta sitten voisi riittää, ainakin toviksi. Sitten voisi taas aktiivisemmin tavata ystäviä, kun sosiaalisuuskiintiö ei kulu tyhjiin velvollisuuksien parissa. No, okei, muuan Vihreiden mahdollinen eduskuntavaaliehdokas pyysi mukaan tukiryhmäänsä, ja siihen lupauduin. Mutta…

III Pelaan Facebookin Farmville-peliä. Frontierville-, Mafia Wars- sun muista kutsuista olen kyllä sinnikkäästi kieltäytynyt. Farmvillessa viehättää sen epäkilpailullisuus (no, on siinä vähän kilpailuhenkeäkin, mutta ilahduttavan vähän), joskin peliin on aikaa myöten ilmestynyt kaikenlaisia popup-viestejä sun muita niin riesaksi asti, että monesti mietin, onko touhu enää hauskaa.

IV Opettelen parhaillaan käyttämään rannekelloa kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tulin hankkineeksi moisen hirvityksen Münchenin lentokentältä Antibesista palatessa. Vaikka en ole harrastanut sukeltamista oikeastaan juuri lainkaan sitten lukiovuosien (perusasiat osaan kyllä vieläkin, luulisin), minun piti saada nimenomaan sukeltajankello, koska lapsena ja nuorena kaikki kelloni olivat sukeltajankelloja. Tässä nykykotkottimessa on niistä entisistä poiketen myös syvyysmittari ja sekuntikello.

V Solmiota olen käyttänyt viimeksi ainejärjestön naamiaisissa noin vuonna 1985, tai ainejärjestön näytelmässä joskus samoihin aikoihin. Ei, tästä periaatteesta en sentään ole tinkimässä. Käytän solmuketta, jos on jonkinlainen tarvis ripustaa kaulaan jonkinlainen orjankahleen symboli. Luultavasti osaisin vielä tehdä kravattisolmun, mutta en aio kokeilla, koska se vaatisi kapineen pistämistä kaulaan.

VI Tein 80-luvulla pirtanauhoja. Käytin niitä vöinä. Jälkeenpäin ajatellen ne eivät olleet siihen tarkoitukseen kovinkaan käytännöllisiä. Hauskannäköisiä kapineita yhtä kaikki.

VII Nyt voisin mennä keittämään kahvia, kun tulin hommanneeksi apteekkireissulla pullaakin käännöksen valmistumisen kunniaksi.

Hiljaiseloa

·

Ei, en ole yrittänytkään syödä merimakkaraa,* vaikka moisia otuksia tulikin nähtyä jouluntienoissa Monacon merimuseossa. En ole kauheasti blogannutkaan. Kaikenlaista on kyllä tapahtunut, mutta ei välttämättä sellaista mikä olisi kirvoittanut kommentoimaan. Erään suuren suomalaisen kustantamon viimeaikaiset tapahtumat tietysti herättävät ajatuksia, mutta pidän ne ainakin toistaiseksi omana tietonani. Siihen on monta syytä. Ensinnäkään en tiedä talon touhuista juuri sen enempää kuin mitä keskiverto lehdenlukijakaan, eikä minulla ole myöskään mitään erityisen nokkelaa omaa kulmaa tahi näkemystä asian suhteen. Sitä paitsi kyseessä on yksi kääntäjä-Mäkelän työnantajista. Tai, jos toisin ajatellaan, yhteistyökumppaneista. Tai, jos toisin ajatellaan, kustannuspalveluntarjoajista.

Alkukesä on enimmäkseen sujunut leppoisissa merkeissä. Giles Miltonin According to Arnoldin suomentaminen etenee rauhalliseen tahtiin. Viimekeväinen Juliet, Naked oli siitä kummallinen käännösprojekti, ettei minulla tullut sen kanssa missään vaiheessa kiire. Tunne oli varsin miellyttävä, joten yritän saada käännöstä tuotettua ikään kuin varkain itseltäni niin, että homma olisi paketissa jo ennen elokuun lopun deadlineä. Muurahaispuun suunnittelu etenee pikku hiljaa: mieleen putkahtelee ideoita ja henkilökehitelmiä, saattaa olla että pari pientä, aivan erillään ja oikeastaan mihinkään kirjaan tai muuhunkaan tekstiin tarkoittamatonta tarinanideaa saattaa hyvinkin uida mukaan. Tällä hetkellä ne vaikuttaisivat siltä, että ne saattaisivat sopia. Katsotaan: vapaan suunnittelun aikaahan minulla on toukokuulle asti.

Musiikin kanssa on tullut pläträttyä jonnin verran. Oskari Jakosen Glance Beyond Nature -projekti, jossa olen mukana basistin, perkussionistin ja äänittäjä/tuottajan ominaisuudessa, on pikku hiljaa päässyt voiton puolelle. Viime kesän rumpusessioista alkanut hanke uupuu enää osaa lauluosuuksistaan ja paria soitinraitaa. Ynnä tietysti miksausta. Omaakin musiikkia on tullut tehtyä. Olen saanut taannoisesta ”Vanhat & viisaat” -laukusta sen verran hyvää palautetta, että intoa työstää muitakin pöytälaatikon lauluja julkaisukuntoon on nyt paljon. Sitä paitsi olen saanut luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni kehuja myös omasta lauluäänestäni, tuosta perinteisesti niin tuskallisesta ja nolostuttavasta asiasta. Eipä tuo lauluraita kuulosta itsestänikään pahalta: joko olen vain lopultakin tottunut omaan ääneeni, tai sitten olen lopultakin oppinut a) laulamaan, b) äänittämään lauluani ja c) löytänyt omalle äänelleni sopivan signaalitien.**

Tarkoitus on koota albumillinen lauluja, ja laittaa niitä jonkinlaiseen nettilevitykseen. Tällä hetkellä kiinnostavana kanavana on Bandcamp.com, jos jollakulla on siitä kokemuksia, kuulisin mielelläni.

Tällä hetkellä odottelen sitä lähipäivää, jolloin Finnconin ohjelma julkistetaan. Olen lupautunut muutaman paneelikeskustelun lisäksi viimekesäiseen tapaan suomentamaan yleisön edessä (tosin China Miévillen The City and The Cityä Miltonin romaanin sijaan – Miéville sopii paremmin tilaisuuden luonteeseen ja siinä on pari juttua, joita mielelläni kuulostelisin raadilta) ynnä esittämään iltatilaisuudessa lyhyen, itse säestetyn lausunta- ja laulantahetken, joten olisi mukava vähitellen tietää, mitkä ohjelmankohdat lopulta toteutuvat. Taloyhtiömme nikkaritilaksi muutetussa entisessä pannuhuoneessa on sitä paitsi valmistumassa viimeiseen ohjelmaehdotukseen sopiva säestysväline:

Joka tapauksessa: Mukavaa juhannusta kaikille! Erityisonnittelut ja -terveiset Leenamaijalle ja Sampolle, joille syntyi viime yönä tytär!

___

* Obskuuri kulttuuriviite 1950-luvun suomalaiseen runouteen – ja erääseen niistä harvoista runoista, jonka osaan ulkoa.

** Jos jotakuta kiinnostaa: Mojave Audio MA-201fet -mikrofoni, Universal Audio Solo/610 -mikrofonietuvahvistin, RME Fireface 800 -äänikortti. Lauluosuudessa oli hyvin vähän jälkikäteistä efektointia, vain hivenen kompressointia ja pikkuriikkisen viivettä.

Muutamia pieniä

·

Uudessa Vihreässä langassa Vesa Sisättö perustelee, miksi scifi on jo luonnoltaan vihreää kirjallisuutta. Minut ja Karsta otetaan erääksi esimerkiksi vihreän ajattelun henkisestä scifistä. Ihan mainio juttu, jossa minua tökkii oikeastaan vain Vesan ”rotu”-sanan anglistinen käyttö: suomen ”rodun” merkitysavaruus ei ole samanlainen kuin englannin kielen ”race”-sanan. Niinpä ulkoavaruuden olennot eivät missään tapauksessa ole ”rotuja” (eiväthän ne edes pysty lisääntymään meidän ihmisten kanssa!) eikä heitä kohtaan osoitettu hysteerinen pelko ole siksi rasismia.

(Itse käytin kirjassa sanaa ”spesismi”, joka sekin käyttää tietysti englanninkielistä biologista termiä kategorioissa, joihin sitä ei ole lainkaan tarkoitettu.)

* * *

Haluatko tietää minusta kaiken? Ei se mitään, Celebrities Galoren ammattitaitoiset numerologit kertovat sen silti. Syntymäaikani on verkoitse jotakuinkin helposti selvitettävissä, ja joku ilmeisesti katsoo minun olevan, eh, julkkis.

* * *

Äläkä sitten unohda tätä ensi tiistaina:

KÄÄNTÄJÄN ÄÄNI -ilta

KOM-ravintolassa
tiistaina
25.5.2010 klo 18.00 – 19.30.
Mukana suomentajat Liisa Ryömä ja Jyrki Lappi-Seppälä.
Ryömä kertoo vastikään ilmestyneen Laiskojen Kalevalan (Schildts, 2010) kääntämisestä ja Lappi-Seppälä toisenlaisen ”eepoksen”, hänellä juuri nyt työn alla olevan Miguel de Cervantesin Don Quijoten (WSOY), uudelleen suomentamisesta. Kuulemme illan aikana myös suomentajien valitsemia otteita teksteistään.
Illan juontaa toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki
Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. & KOM-ravintola

(Itse joudun valitettavasti kertomaan olevani estynyt. Syy on henkilökohtainen eli kymmenvuotishääpäivä.)