Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Tarkoitus oli kirjoittaa muutama sana Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen asioista, kunhan alustukset ovat ehtineet tapahtuman sivuille. No niin, tänään niin tapahtui, joten voitte lukea ne itse. Erityisesti haluaisin kiinnittää huomiotanne Heikki Aittokosken väkevään ja tehokkaaseen retoriikkaan hänen tekstissään ”Avoin kirje suljetulle piirille”, jonka piirit ovat kolmannen maailman eliittiä, todellisia muurienrakentajia, ja monessakin suhteessa maansa köyhyyden ylläpitäjiä siinä missä kolmannen maailman eliitistä hyötyvät ja heitä hyödyttävät länsimaiset suuryritykset.
Toinen huikea alustus kuultiin sisilialaiselta Davide Enialta. Ei ole oikeastaan mitään väliä, onko hänen isoisästään kertova ”Rytmiä uhmaten” tosi vai ei, se on mielettömän hieno tarina, jota kuunteli henkeään pidätellen, vaikka tavallaan tiesikin lopputuloksen: kysehän oli Daviden isoisästä, joten se antaa ymmärtää jotakin lopputuloksen suhteen.
Davide oli muutenkin mainio tapaus. Häneltä kuultiin sunnuntai-illan ”open mike” -illassa railakasta sisilialaista katutarinointia cuntoa, jonka intensiteetissä ja vimmassa olisi muutamakin asia opittavaa kenelle tahansa räppärille. Tai blueslaulajalle. Tai puheita pitävälle poliitikolle: Olisipa hauska kuulla tuollaista meininkiä eduskunnan puhujapöntöstä…
Itse en alustanut (tälläkään kertaa), osallistuin kyllä parilla kommentilla keskusteluun (joskin erään kerran unohdin puolessa välissä kommenttia mitä minun pitikään sanoa, joten ajatuksenjuoksuni taisi jäädä aika hämäräksi). ”Open mike” -illassa minä kyllä esiinnyin, jo perinteiseen tapaan. Minua pyydettiin etukäteen ottamaan kitara mukaan, mutta niin en tehnyt, vaan lainasin soittopelin illan juontajalta Elia Lennekseltä. Soittamani ja laulamani kappale ”Sininen” meni omasta mielestäni perin epävarmasti, mikä ei sinänsä ollut yllätys: olin tehnyt sen pari viikkoa aikaisemmin ja kokeillut soittaa sitä normaalikitaralla ensi kertaa vasta edellisenä päivänä. Yleisö kuitenkin tykkäsi melkoisesti, ja laulusta tuli kiitosta seuraavina päivinä monilta.*
Yllättävää oli, että tämä suomenkielinen, hiljainen laulu toi minulle yhteistä pohjaa kokouksen virallisen duracellpupun Pola Oloixaracin kanssa. Laulu nimittäin pohjautuu Carl Saganin kirjoitukseen ”Pale Blue Dot” (joka on julkaistu samannimisen kirjan esipuheena ja josta on olemassa myös upea Zen Pencils -sarjakuvaversio), ja seuraavan päivän alustuksessaan Pola kertoi käyneensä nuorena kirjeenvaihtoa NASA:n väen ja ilmeisesti Saganin itsensäkin kanssa.
Polan alustus ”Koodien murtamista vallankumoustyyliin” oli lyhyt referaatti hänen esikoisromaaninsa Kesyttömät teoriat episodista ja kiinnostava ajatuskehitelmä internetistä jatkuvasti muuttuvana tarinana. Johonkin spekulatiivise(hko)n fiktion tyylilajeihin sijoittuva kirja tarttui reissulta mukaan ja menee ehdottomasti luettavien pinon yläkerroksiin.
Monikielisessä kokouksessa ei ollut, kiinnostavaa kyllä, ketään joka olisi puhunut englantia äidinkielenään, vaikka englanti olikin kokouksen lingua franca ainakin vapaa-ajalla. (Alustukset ja alustuksista herännett keskustelut tulkittiin suomeksi, englanniksi ja ranskaksi, siitä kuulokkeet.) Kiinnostavaa kyllä, mukana oli myös monta kirjailijaa, jotka eivät kirjoittaneet äidinkielellään vaan olivat löytäneet työvälineensä kielestä, jonka olivat oppineet (ehkä) vasta aikuisiällään. Esimerkiksi iranilainen Kader Abdolah oli – kehitettyään ensin teinivuosinaan kotitekoisen viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa – asunut uudessa kotimaassaan Hollannissa ja opetellut sen kieltä vain muutamia vuosia ennen kuin alkoi julkaista romaaneja hollanniksi ja saada palkintoja, ja nimenomaan parhaiden hollantilaisten kirjojen palkintoja. (Hänenkin alustuksensa oli lumoava ja riemukas, mutta valitettavasti sitä ei ole kokouksen sivuilla julkaistu. Kader oli esityksensä ulkopuolella hiljainen, rauhallinen herrasmies, mutta kun oli hänen vuoronsa puhua, hän otti koko kokousteltan haltuunsa. Upea puhuja!)
Toinen monessa puheessa esille noussut asia oli kirjailijan ulkopuolisuus. Minähän olen omissa teksteissäni jauhanut miltei päähänpinttymäisesti parviälyistä ja laumasieluisuuden loistavuudesta, mutta tunnistan silti itsessäni tunteen ulkopuolisuudesta. Ei niin, että kärsisin siitä että olen sivussa – sellaisiakin kausia on ollut – vaan pikemminkin osaan nauttia tarkkailijan asemasta. Moni meistä tuntui jakavan asenteen, ja samalla nauttivan siitä että kykeni olemaan osa tätä yhteisöä. Sillä eihän kokous ollut pelkkää puhetta, vaan mukaan mahtui myös jalkapalloa, tanssia ja laulua. Kaikki ovat perinteisiä ryhmähengen herättäjiä.
Lahden kansainvälinen kirjailijakokous syntyi 1960-luvulla Mukkulan kartanoon yhdistämään kylmän sodan jakaman maailman kirjailijoita, antamaan heille tilaisuuden tutustumiseen ja ajatustenvaihtoon rennossa ilmapiirissä, puolueettomalla maaperällä. Kylmän sodan pitäisi olla ohi, mutta kaikkien maailman hallitusten mielestä tällainen kansainvälinen kaveeraaminen on yhä liian vaarallista heidän kansalaisilleen. Valkovenäläinen Vladimir Nekljajev oli kutsuttu kokoukseen ja halusi tulla, mutta hänen maansa despoottinen hallinto ei antanut matkustuslupaa.
___
* Tulette kuulemaan laulun baritonikitaralla soitettuna versiona Finnconissa viikon päästä perjantaina, ja siellä pitäisi olla myös myynnissä Studio Yrttimaa -levy, jolta kappale löytyy kymmenen muun sävellykseni joukosta.
Palasin juuri äsken Messilästä, Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta. Univelasta huolimatta mieli on tyytyväinen, Alas-romaanin ja muiden hankkeiden valmistuminen vähää aikaisemmin tekivät tästä oivan hetken viettää muutama päivä etäällä arkirutiineista, erinomaisessa seurassa, keskellä keskusteluja jotka tuulettivat parhaimmillaan päätä vallan mukavasti.
Itselleni tämänvuotisella kirjailijakokouksella oli vielä miellyttävä pikku lisäbonari. Minähän aloitin kirjojen kirjoittamisen suhteellisen myöhään, siitä huolimatta että olen jotakuinkin aina ”tiennyt”, että kirjoittaisin kirjoja. Aloitin monta jotka jäivät yleensä ensimmäiseen tai toiseen lukuun, usein siksi että tekstini, kerrontani vaikutti (jo) seuraavana päivänä lukiessa kököltä, kömpelöltä ja tylsältä.
Vähän yli kymmenen vuotta sitten olin päivätyökseni Likellä jonkinlaisena graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmänä, ja eräänä päivänä taitettavakseni päätyi Abilio Estevezin romaani Sinun on valtakunta (Tuyo es el Reino, suom. Sari Selander). Tapani mukaan luin tekstin taittaessani, ja jotenkin Estevezin tapa kertoa teki minuun vaikutuksen, aukaisi portin ja innoitti minua löytämään itselleni luontevan tavan kertoa tarinaa niin, että tulos näytä kökkökauhealta seuraavanakaan aamuna. Minun kertojahahmoni, ensimmäisen persoonan preesensissä puhuvat tyypit, ovat hyvin erilaisia ääniä mitä Estevez käyttää, mutta heitä ei luultavasti olisi kansien välissä ilman Estevezin tuottamaa innoitusta.
Tämän Messilän kokouksen yhteydessä minulla oli tilaisuus kiittää Abilio Esteveziä tästä tahattomasta avusta.
Vasemmalta oikealle: minä, Abilio Estevez, kirjailijakollega Sakari Kirjavainen (takana), suomentajakollega Jyrki Lappi-Seppälä.
Pikkulapsena minua harmitti tavattomasti, että vanhemmillani oli niin kummalliset ammatit. Kavereiden isät ja äidit olivat bussikuskeja, kaupantätejä, jotakin konkreettista. Mutta miten moni vaahtosammuttimenkokoinen tietää, mitä toimittaja tekee? En tiennyt minäkään, ja sittenkin kun tiesin, käsitys oli varsin hatara. Vasta aikaa myöten alkoi hahmottua yhteys kirjoituskoneen ääressä tupakki kädessä paperia tuijottavan äidin tai isän ja joskus viikon tai kahden päästä ilmestyvän lehden välillä.
(Sittemmin isä siirtyi televisioon, jolloin homma konkretisoitui paremmin. Mutta silloin olin jo kymmenen korvilla, ja ymmärsin asioita paremmin.)
Joka tapauksessa on kiva saada itsekin aikaan jotakin konkreettista. Soittimien, vahvistimien, pihaporttien, ovien sun muiden rakentelu on varsin terapeuttista puuhaa, mutta aina silloin tällöin kääntäjän ja/tai kirjailijan varsin abstrakti ammattikin tuottaa kunnon käsinkosketeltavia kapineita.
Into-kustannukselle tekemäni Rage Against The Machine -historiikki oli miellyttävä hanke. En voi väittää olevani varsinainen metallimusiikin harrastaja,* enkä totisesti voi väittää diggailleeni 90-luvun ns. pomppumetallia, mutta RATM oli poikkeus. Näin bändin joskus Roskildessa, ja pian sen jälkeen ilmestynyt ”Bulls On Parade” putosi varsin voimallisesti. Terve poliittinen sanoma parantaa musiikkia kuin musiikkia** ja RATM-energia antoi poliittiselle sanomalle tavallistakin enemmän isku(ri)voimaa.
En ole muutamaan vuoteen tehnyt musiikkikirjasuomennoksia. Aloin olla niihin ja niiden valtaisiin tekstimassoihin aikamoisen ryytynyt, joten olen ollut ihan tyytyväinen että minulle on tarjottu jo jonnin aikaan pelkästään kaunokirjallisuutta. Tauon jälkeen suhteellisen tiiviin bändihistoriikin tekeminen oli vallan raikas ja mukava kokemus. Saattaa olla, että ohjelmassa on lähitulevaisuudessa toinenkin moinen, musiikillisesti varsin toisenlaisiin suuntiin nojaileva artisti, jonka tavassa käyttää musiikkia sorrettujen tilanteen julkituomiseen (ja muussa toiminnassa) on kuitenkin paljon samaa kuin Rage Against The Machinella (joka tässä mahdollisessa hankekirjassa myös mainitaan, pariinkin otteeseen). Mutta siitä lisää sitten kun proverbiaalinen muste on kuivunut ja niinpoispäin. Muitakin hankkeita on kalenterissa, Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja Finnconin kaltaisten lähiviikkojen tapahtumien ohessa.
___
* Yhdeksänkötluvulla oli vaihe, jolloin sain tätä myöten tarpeekseni särökitaramusiikin kuuntelemisesta. Tarkoitan perinteistä rock-särökitaraa, sellaista siistiä rosoa. Mättösärö oli asia erikseen, sitä jaksoi kuunnella kyllä ainakin pieninä annoksina. Pearl Jam tökki, Sepultura toimi.
** Poikkeuksiakin tieten on, esimerkiksi sellainen musiikki jonka politiikasta en ole tosiaankaan samaa mieltä (yllätys yllätys). Niin, ja Mikko Alatalon kantaaottavat sanoitukset Tabula Rasalle.***
*** Studio Julmahuvin nähneet ymmärtävät.
Postilaatikosta löytyi uusi Tähtivaeltaja. Me Finncon-kunniavieraat olemme hyvin esillä. Mukana on Peter Wattsin novelli ”Oliot” Hannu Blommilan suomennoksena ja Aliette de Bodardin novelli ”Laivan synty” minun suomentamanani. de Bodardin atsteekkiaiheisia tarinoita on suomeksi tulossa lisääkin, sillä Osuuskumma julkaisee novellikokoelman Perhonen ja jaguaari.
Minun suomentamani Peter Wattsin Sokeanäkö on kuulemma painossa, ja Alas lähtee sinne kahden viikon kuluessa. Viimeisiä korjauksia viedään.
Iso tekstitiedosto lähti pitkästä aikaakustantajalle. Ei, kyse ei ole Paluusta, vielä. Kirjan ensimmäisen osan kirjoitettuani tunsin tarvitsevani pientä tuumaustaukoa ja tein loppuun jo hyvän aikaa sitten aloittamani pienen kirjakäännösprojektin. Kyseessä on Paul Stenningin historiikki Rage Against The Machine -yhtyeestä. Suomennoksen julkaisee Into joskus alkusyksystä.
En ole muutamaan vuoteen tehnyt musiikkikirjoja, joten tämä oli mukava hanke siinäkin suhteessa. Ja tämä poliittisesti radikaali yhtyehän on totisesti dokumentoimisen arvoinen, jotakuinkin ainoa ”pomppumetallia” soittava bändi joka on minua jaksanut koskaan innostaa. Näin heidät livenäkin Roskildessa vuonna… ööö… 1995, se taisi olla. Ja arvioin viitisen vuotta myöhemmin Rumbaan heidän (toistaiseksi?) viimeisen studiolevynsä Renegades, tähän tapaan:
Rage Against the Machine
Renegates
Sony
8
RATM päättää (ainakin nykymuotoisen) olemassaolonsa tyylikkäästi tekemällä kunniaa esikuvilleen. Coveroinnin kohteena on hyvä ja tyylikäs valikoima poliittisemman hiphopin klassikoita – Eric B. and Rakim, Africa Bambaataa, Cypress Hill, EPMD (levyn huippuhetkiin kuuluva massiivinen I’m Housin’) -, hoocee-punkkia (Minor Threatin In My Eyes) ja ehkä satunnaiskuulijalle yllättävästi koko joukko vanhapieruisen rockin särmikkäämpää laitaa. MC5:n Kick Out the Jams on miltei arvattava valinta. Se kulkee studioversiona vähän kankeammin kuin piiloraita-livenä, mutta Tom Morellon päheä soolo vie jutun ihan omalle radalleen kunnioittamalla Detroitin viisikon soonista radikalismia paljon oivaltavammin kuin ne miljoona taantumuksellista rokkiorkesteria jotka tuota klassikkoa ovat veivanneet. Eivät Bod Dylanin Maggie’s Farm tai Stoogesien Down on the Street ole nekään kaikkein yllättävimpiä vetäisyjä. Silti niitä kuuntelee näinä terhakkaina uusrunttauksina erinomaisen mielellään.
Devon Beautiful World tarjoaa hiljaisen hengähdystauon massiivisen mätön lomassa. Tom Morello pääsee tässä näyttämään kykyään sävyttää biisiä yllättävillä häiriöäänillä erinomaisen istuvasti. Alkuaan akustisesti soitettu Bruce Springsteenin Steinbeck-kunnianosoitus The Ghost of Tom Joad sen sijaan saa hihoihinsa näiden kalifornialaisten kourissa muutaman olkiluodollisen verran sähköistä energiaa. Yksi levyn helmiä on silti Rolling Stonesien Street Fightning Man – hyvä esimerkki siitä miten cover voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä vasta sitten kun coveroijat luopuvat turhasta kunnioituksesta alkuperäistä esitystä kohtaan.
Kokonaisuutena Renegates on erinomaisen toimiva ja rikas kokonaisuus. Mieltä jää vain kaivelemaan mihin RATM olisi vielä kyennytkään jos homma olisi pysynyt koossa.
J. Pekka Mäkelä
No niin. Se on siinä. Nyt on aika palata miettimään ja kirjoittamaan Paluuta. Pistetään vielä loppuun mainio pikku musiikkivideo, joka osoittaa että kyllä poliittinen musiikki sentään jotakin konkreettista saa aikaiseksi. Esimerkiksi pystyy sulkemaan New Yorkin Pörssin tunnin ajaksi keskellä vilkasta kaupankäyntipäivää. Rage Against The Machine ja ohjaaja Michael Moore, olkaapa hyvät.
Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.
Kuvakulma kodin ikkunasta Keinutieltä romaanin (tuleville) tapahtumapaikoille Keinulaudantielle vuonna 1975
Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.
Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.
En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.
Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.
Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.
Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.
Kunniavieraspuhe Turcosessa. Puheen tukena itse tehty baritonikitara.
Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.
Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.
Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.
Kalastajalaituri Atlantin rannalla.
Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.
Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.
Buddy Boldenin patsas New Orleansissa.
Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!
Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.
Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.
Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.
Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.
Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.
(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)
Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.
Sikälimikäli ette ole tätä vielä nähneet. AV-puolen kollegat käyvät parhaillaan kamppailua voidakseen tehdä työtään edes jollain tavoin mielekkäällä tavalla, ja he taistelevat samalla meidän kaikkien kulttuurin kuluttajien ja tekijöiden puolesta. Kiitos!
Ei ole oikeastaan mitään väliä, onko hänen isoisästään kertova ”
