Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Helsingin toisen Kirjakroolin alkuun on noin vuorokausi. Tiedossa on jälleen kerran monipuolinen katsaus kirjallisuuden laidasta toiseen, kun liuta loistavia tyyppejä lukee tekstejään baareissa, taidegalleriassa, kahviloissa, kirjastossa ja – Rakennusviraston yleisöpalveluaulassa:
– – – SPEKULATIIVISTA FIKTIOTA – – –
Klo 16.30 – Esa Mäkinen Klo 16.50 – J. Pekka Mäkelä Klo 17.10 – Johanna Vainikainen Klo 17.30 – Tanya Tynjälä *en español & in English Klo 17.50 – Anu Holopainen Klo 18.10 – Juha Jyrkäs
Hunan ei ole vielä siinä vaiheessa että pystyisin antamaan siitä maistiaisia – ensi vuoden Kirjakroolin aikaan tilanne on aivan toinen. Tällä kertaa joudutte kuuntelemaan ennenkin kuultuja tekstejä, mutta sentään säestyssoitin kirjailijan ja pedaalilaudan välissä on ihan uusi, toissapäivänä valmistunut.
Haluan vain pikaisesti muistuttaa, että Helsingin historian toinen Kirjakrooli on ensi torstaina. Erinäköiset, – kokoiset ja -ikäiset kirjailijat lukevat tekstejään kymmenessä eri paikassa. Mukana on kapakoita, kauppoja, taidegalleria, kirjasto – ja Helsingin kaupungin Rakennusviraston asiakaspalvelupiste (Pohjoinen Makasiinikatu 9), jossa minä isännöin itseni lisäksi viittä mainiota spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa ja kääntäjää – maailmojen rakentajia. Tarkemmat tiedot Kirjakroolin ohjelmasivulta.
Jo perinteiseen tapaan rakennan oman luentani taustalle äänimaisemaa kitaralla ja efektilaitteilla. Nyt jännittääkin, valmistuuko vielä vähän rakenteilla oleva säestyssoittopelini ajoissa…
Kääntäjäpäivien ohjelman on tarkoitus olla yhdistelmä kirjallisuuden kääntäjien ammattitaidon kehittämistä sekä tiedon levittämistä kirjallisuuden kääntämisestä. Ryhmätyöskentelyn ja kouluttautumisen lisäksi hommaan liittyy yleisötapahtumia sekä Järvilinnassa (sunnuntaina 16. elokuuta) että Laukaan kirjastoissa (maanantaina) sekä mahdollisesti Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kääntäjät jalkautuvat arjen koittaessa myös laukaalaisten koululaisten iloksi osana kunnan kulttuuriopetussuunnitelma- eli KOPS-pilottiprojektia.
Eikä homma jää yhteen kesään: seuraavat Järvilinnan kääntäjäpäivät on tarkoitus toteuttaa jo seuraavana kesänä ja siitä lähtien joka toinen vuosi, aina Lahden kirjailijakokouksen välivuosina.
KAOSin kaltaiselle nuorelle ja (vielä) perin pienelle yhteisölle tämä on aikamoinen ponnistus, ja voimme olla todella kiitollisia Järvilinnaa(kin) pyörittävälle Kauko Sorjosen säätiölle tämän tilaisuuden tarjoamisesta.
Kerkesin vasta äsken käydä postissa (toisin sanoen postin virkaa toimittavassa kioskissa, joka on mukavasti auki iltaisin ja sunnuntaisinkin) hakemassa odotetun paketin. Nyt kädessä on muutama kappale uusinta omaa suomennostani.
Manu Chao – maailman kiertäjä on siis nyt lukijoiden ulottuvilla. Tästä hankkeesta on jäänyt erinomaisen hyvä mieli, eikä se johdu suinkaan pelkästään siitä että kirjaprojekti on alkuaan oma ehdotukseni suomennettavaksi. Manu Chaon musiikki on kiinnostavaa, mutta hän on kiinnostava myös hahmona: maahanmuuttajataustainen* maailmanparantaja, joka on hyvin usein käyttänyt mainettaan ja julkisuutta varsin hyvin edistääkseen tärkeänä pitämiään asioita.
Maailmassa tosiaan on paljon parantamisen varaa. Ja kukapa muu olisi parempi tarttumaan hommaan kuin Manu, minä ja sinä. Meille kahdelle jälkimmäiselle koittaa vaivaton tilaisuus yrittää tehdä edes jotakin viimeistään ensi sunnuntaina eduskuntavaaleissa. Ei äänestäminen isoa muutosta aiheuta, mutta parhaat muutokset ovatkin hitaita ja vähittäisiä. Kun iso joukko ihmisiä kärsivällisesti kaivaa maata lyhytnäköisen markkinatalousahneuden, kansallismielisen typeryyden ja dogmaattisen konservatiivisuuden alta, jotakin antaa lopulta periksi. Minun äänestysvalintani helsinkiläisenä on Outi Alanko-Kahiluoto, numero 69, mainio tyyppi ja fiksu ihminen. Valitse sinä itse, lukija, valitse hyvin ja huolella.
Minulle tarjottiin myös kohtuullisen kiireellistä käännöshanketta, romaania jonka suomennoksen pitäisi olla valmiina jo heinäkuussa. Koska kyseessä on hyvä kirja ja muutenkin hyvä hanke, suostuin. Kerron hankkeesta lisää jahka allekirjoitusten muste on ehtinyt kuivahtaa.
Tämä käännösprojekti aiheuttaa, ymmärrettävästi, tauon oman kirjan tekemisessä. Nyt käykin niin, ettei Hunan ehdi mitenkään valmistua pitkään puhumani aikataulun mukaisesti ensi vuoden alkupuolella julkaistavaksi. En ole niin nimekäs kirjailija että minun kannattaisi julkaista romaanejani syksyllä, joten voi hyvin olla että Hunan pääsee lukijoiden käsiin vasta vuoden 2017 alussa. Tämä antaa minulle lisää aikaa tehdä normaaliromaanejani työläämpää ja mutkikkaampaa projektia, ja kun tällä hetkellä näyttäisi että siihen on myös taloudellisia edellytyksiä, luulen että käytän aikalisän hyväkseni.
___
* Hänen vanhempansa pakenivat Ranskaan Espanjasta Francisco Francon diktatuurin aikana.
Varmaankin kaikilla kielen kanssa läträävillä on suosikki- ja inhokkisanoja. Aika montaa tuttavaa ärsyttävät erilaiset muotisanat ja -ilmaukset, jaxuhalit sunsensellaiset, joissa on se hyvä puoli että niistä päästään yleensä sujuvasti eroon muutamassa vuodessa. Monesti tykkäämiset ja ärsyyntymiset ovat perin epäloogisia, tai perustuvat syihin joita ei ihan ensinäkemältä tulisi ajatelleeksi. Muistelen, että joskus muutama kymmenen vuotta sitten olisi suomen kauneimmaksi sanaksi valittu jossakin lehtikilpailussa somero. Kyllä, kyllähän se soi itse asiassa aika kauniisti, ja on jotenkin hyvin suomalaissoundinen. Mikäpä ettei.
Siis kyllähän minä käytän sitä ihan kohtuullisen taajaan, mutta puhuessa. Kirjoitettuna se näyttää minusta, yhä edelleen, suunnilleen yhtä oikeassa paikassa olevalta kuin lantsarit tanssilattialla. Slangilla kirjoittaminen on tietysti asia erikseen. (Ylläolevassa Paunosen järkälemäisessä slangisanakirjassa mainitaan lähteenä, kuten tarkkaavainen ja tietäväinen lukija ehkä huomaakin, myös minun isäni, joka kirjoitti varsin mainioita slangipakinoita 1970-luvun alkupuolella.)
Normaalissa yleissuomenkielisessä asiatekstissä biisi-sana saa minut yhä edelleen kiemurtelemaan kiusaantuneena, ainakin sisältäpäin. Tämä ei olisi tietysti suurikaan ongelma, ellen sattuisi kääntämään työkseni varsin taajaan musiikkia käsittelevää kirjallisuutta. Siinä käännöksen versiossa joka minulta ensimmäisen kerran lähtee kustantajalle on yleensä noin nolla kappaletta biisi-sanaa, ellei sitten joku tekstissä haastateltu henkilö puhu selkeästi vahvasti slangihtavaa puhekieltä, joten biisi voi olla paikallaan. Mutta muuten käytän melkein mitä tahansa muuta sanaa.
Ongelmana ovat tietysti sopivat synonyymit. Englannin song voi tarkoittaa myös instrumentaalikappaletta eikä ole merkityssisällöltään aivan sama kuin suomen laulu,* jossa on tietysti sekin ongelma että samaa sanaa käytetään myös musiikkikappaleen vokaaliosuudesta tai vokalistin instrumentista. Jokainen ammattinsa osaava kustannustoimittaja puuttuu tekstiini ja merkkaa ainakin osaan minun kappaleistani ja lauluistani korjausehdotukseksi biisin. Onhan sana nykyään jopa Kielitoimiston sanakirjassa:
biisi5 (rinn. piisi) ark. musiikkikappale, sävelmä, iskelmä, ”kipale”. yks. nom. biisi yks. gen. biisin yks. part. biisiä yks. ill. biisiin mon. nom. biisit mon. gen. biisien mon. part. biisejä mon. ill. biiseihin
Vaikka hakusanan kohdalla yhä luke tuo ”ark(ikielinen)”, suostun kyllä ihan kiltisti ainakin osaan ehdotuksista, vaikka katsonkin tekstini olevan enemmän yleis- kuin arkikieltä. Suostun, vaikka hampaat hieman pitenevätkin joka ikinen kerta.
Ihan normaali nykykielinen sanahan se on, ja sopii vielä taustaltaan† afroamerikkalaiseen rock-, pop- ja bluesmusiikkiin, jota suomentamani kirjat yleensä käsittelevät. Minä en vain pidä siitä. Se näyttää hölmöltä, jotenkin siltä kuin keski-ikäinen setä tai täti yrittäisi olla cool ja käyttää nuorisokieltä, se näyttää minusta ihan yhtä hölmöltä ja kornilta kuin vaikkapa… no… esimerkiksi jos yleiskieliseen tekstiin korjaisi kappaleen tai sävelmän tilalle sanan tsibale. Se svengaa yhtä huonosti kuin särökitara Schubertin liedeissä. Vielä huonommin svengaa sanan seiskytlukuinen rinnakkaismuoto piisi.
Eihän minulla ole, kuten huomaatte, mitään järkeviä perusteluja biisivastaisuudelleni. Minä en vain pidä sanasta. Ei se tietysti ole edes pahimpia (musiikkiin liittyviä) sanainhokkejani. Suostun kyllä korjaamaan suomennokseeni sanan biisi, mutta en jumaliste rupea edelleenkään, esimerkiksi käyttämään jammailla-verbiä merkitsemään ”kevyttä, innostunutta tanssahtelua musiikkiesityksen tai -äänitteen tahdissa”. En, en, en.
Jossain se menee minunkin rajani.
___
* Kahden kielen näennäisesti (ja sanakirjan mukaan) samaa asiaa tarkoittavien sanojen merkityssisällöt ovat harvoin kovinkaan samanlaisia muutenkaan. Mutta tämänhän kaikki varmaan tietävätkin.
† Alkuperänä on ilmeisesti vanhan polven amerikkalaisten jazzmuusikoiden samassa merkityksessä käyttämä piece.
Kuten taannoin ennustin, Manu Chaon elämäkerran suomennos kolahti vielä kerran digitaaliseen postilaatikkooni, tällä kertaa taittomuodossa. Näin kuuluu ollakin. Edellisestä tekstin läpikäymisestä on kulunut jo tovi, joten ajan tuomaa perspektiiviä tekstiin on taas vähän toisella tavalla. Sitä paitsi taittotiedostona – tai taittotiedostosta tehtynä pdf-tiedostona – teksti näyttää perin erilaiselta.
Rivitys muuttuu, rivinpituus muuttuu, marginaalit muuttuvat, kirjasinlaji muuttuu, tavutus tulee mukaan. Olemus muuttuu virtuaalisesta jatkolomakeprintistä virtuaaliseksi… kirjaksi. Tässä tapauksessa mukaan tuli vielä kuvitustakin. Nyt silmä kiinnittää huomiota usein eri asioihin.
Tämä on tärkeää sekä oman tekstin että käännösten suhteen. Monet kollegat tekevät lukuisia välitulosteita saadakseen tekstin näyttämään ja tuntumaan erilaiselta. Tämän teho on nykyään valitettavasti pienempi kuin ennen, kun näytöllä oleva teksti pyrkii olemaan mahdollisimman tarkasti printin näköistä. (Verrattuna siihen eroon, mikä printissä oli DOS-aikoina, kun näytöllä näkyi sinisellä tai mustalla pohjalla harmaita, käyttöjärjestelmän tasalevyisen perusfontin tuottamia kirjasimia.) Itse tulostan suomennoksiani perin harvoin, käytännössä vain silloin jos käännös alkaa olla valmiihko lämpimänä kesäpäivänä: printtien ja punakynän kanssa on mukava lähteä koneen äärestä pihan pergolaan lueskelemaan tekstiä. Siinä ympäristössä se näyttää riittävän toisenlaiselta.
Toiset kollegat muuttavat tarkastusvaiheessa tekstin kirjasinta mahdollisimman ankeaksi: Courier, Times Roman* ja <fontti jonka nimeä graafikot eivät lausu ääneen> ovat tässä suhteessa erinomaisia: ”Jos teksti näyttää hyvältä tuolla kirjasimella, se näyttää hyvältä millä kirjasimella ja missä muodossa tahansa.” Oikeastaan paras tapa olisi lukea tekstiä ääneen tarkkaavaiselle kuulijalle: sekä lukija että kuulija huomaavat monta asiaa, jotka pelkästään silmin katsomalla jäisivät näkemättä. Vaikka ateljeekriitikot lukevat tekstin (yleensä) paperilla, he toimivat usein erinomaisina virtuaalikuulijoina.
(Hmm, en ole koskaan kokeillut ajaa tekstiäni mihinkään text to speech -ohjelmistoon kuunnellakseni sitä itse. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista sekin – ainakin jos systeemiin saa mahdollisuuden merkata kesken kuuntelua paikkoja, joihin pitää tehdä muutoksia.)
Minun pääasiallinen menetelmäni on, etenkin omien tekstien kohdalla, juuri taitto-ohjelman käyttö. Minähän taitan omat kirjani lopulliseenkin muotoonsa, ja olen huono ajattelemaan tekstin pituutta vanhakantaisesti liuskojen mitalla. Itselleni kirjan mitta hahmottuu kunnolla vasta taittamalla. Usein olen käyttänyt edellisen kirjan taittoa uuden pohjana, ja säätänyt sitä tuoreen tekstin tarpeiden mukaan sitä mukaa kun tarvetta ilmenee. Usein säätäminen tapahtuu vasta sitten kun teksti on käynyt kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden käsissä. Siihen asti riittää, että kirjan sisältö on hyvin ja miellyttävästi luettavissa niin, että lukija kiinnittää huomiota itse tekstiin, ei sen kehnoon ulkoasuun.
Joitakin asioita teen tosin jo kirjoitusvaiheessa. Käytän ”oikeita” lainausmerkkejä suorien ”tuumamerkkien” sijaan. Käytän oikeanmittaista ajatusviivaa – englanniksi en dash, englanninkielisessä tekstissä joskus käytetty em dash on liian pitkä suomeen – lyhyiden tavuviivojen sijaan myös repliikkimerkkinä. (Nämä löytyvät sormien alta paljon näppärämmin kun asentaa koneen käyttämään laajennettua monikielistä suomalaista näppäimistöasettelua.) En (tietenkään!) paina paina rivinvaihtoa joka rivin lopussa kirjoituskonetyyliin tai aloita uutta kappaletta kahdella rivinvaihtopainalluksella. (Ellen halua siihen kohtaan tekstiä tyhjää riviä myös lopulliseen, julkaistuun tekstiin.) Enkä milloinkaan sisennä kappaleita tabulaattorilla tai välilyönneillä: kyllähän ne saa jälkikäteen pois etsi/korvaalla, mutta miksi ihmeessä pitäisi nähdä ylimääräistä lisävaivaa? Paljon näppärämpää määritellä alun alkaen tekstinkäsittelyohjelman asetuksiin sopiva sisennys sen sijaan, että sellainen pitäisi hakata joka ikisen kappaleen alkuun joka ikinen kerta.
___
* Toisin kuin joskus kuvitellaan, Times (New) Roman ei ole kirjoihin tarkoitettu tai kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus. Kuten nimestä voi arvatakin, se on kehitetty sanomalehtikäyttöön: sen on tarkoitus olla luettavissa heikkolaatuiselta, huokoiselta paperilta nopeasti painettuna ja tiheään ladottuna. Kirjaan se on aivan liian nuhruisen ja ahtaan näköinen ja tekee omakustannemaisen vaikutelman. Luullakseni yleisin kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus on jo monta sataa vuotta pintansa pitänyt Garamond monine muunnelmineen.
Olen viime päivinä tehnyt pitkästä aikaa ns. varsinaista palkkatyötäni, tai ainakin sitä osaa varsinaisesta palkkatyöstäni, josta ei makseta erillistä korvausta.
Tavallaan kustannustoimittajan korjausmerkintöjen läpikäyminen on ilmaistyötä – tai työtä, josta on maksettu pieni palkkio jo viisi kuukautta sitten – mutta toisaalta voi ainakin kuvitella, että mikäli lopulliseen käännökseen jäisi asioita jotka joko minä tai k-toimittaja olemme ymmärtäneet väärin, tilanne ei tekisi ainakaan hyvää minun maineelleni kirjallisuuden suomentajana. Samasta syystä kääntäjän oikeuksiin kuuluu lukea oikovedokset.
Peter Culshaw’n kirjoittama muusikkoelämäkerta Manu Chao – maailman kiertäjä (kuten suomennoksen lopullinen nimi kuuluu) tuntuu tälläkin lukukerralla onneksi vallan mainiolta kirjalta. Käännöksen laadusta olen jäävi sanomaan mitään, mutta eipä sekään, puolen vuoden etäännyttävän perspektiivin lasien läpi katseltuna, ihan pahalta tuntunut. Olen itsekin tehnyt huonompia. Ja Manu Chaoa niin hahmona, musiikintekijänä kuin kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja reiluuden puolustajana on hyvä ja aiheellista pitää esillä. Kirjan suomentaminenhan oli sitä paitsi alun alkaen minun ehdotukseni – mainio englantilainen Songlines-lehti siitä katkelman, minä hankin kirjan käsiini ja ehdotin sitä sittemmin Into-kustannukselle, jonka väki innostui ajatuksesta. En ole kovin monia käännösehdotuksiani saanut läpi eikä se ole kollegoillakaan kovin yleistä, joten siinäkin mielessä tämä hanke kirjattakoon mappiin ”pieniä voittoja”.
* * *
Viime viikolla päädyin harrastamaan myös äänitarkkailijan hommia Kirjasto kymppiin entiseen Postitaloon, missä pidettiin Kääntäjien ammattiosaston KAOSin ja kulttuurijärjestö Kiilan keskustelutilaisuus ”TTIP – uhka vai mahdollisuus?” Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin välisestä, neuvotteilla olevasta kauppasopimuksesta. Keskustelemassa olivat Marissa Varmavuori (TTIP-verkosto), toimittaja Jaana Kivi, Kai Mykkänen (Elinkeinoelämän keskusliitto ja Kokoomuksen kansanedustajaehdokas), Sture Fjäder (ammattiliitto Akava) sekä tilaisuuden juontajana toiminut Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen. Äänitarkkailijana (ja valokuvaajana) selvisin ilmeisesti kohtuullisen hyvin, tilaisuuden äänittäjänä en niinkään: tallentimelle tallentui ainoastaan parituntisen keskustelutilaisuuden loppupuolikas.
.
Iso ongelma TTIP:ssä on ollut sen kovin hys–hys–salaista-pohjalta tehty valmistelutyö, joka on tehnyt koko jutusta kenties pahemman mörön kuin se onkaan – ehkä. Samantyyppisiä sopimuksia EU:lla (ja Yhdysvalloilla) on voimassa monien muiden maiden ja tahojen kanssa jo ennestään. Kansalaisjärjestöistä lähtenyt kampanjointi on tuonut onneksi sopimushankkeesta paljon enemmän tietoa julkisuuteen, joten itse kunkin on ainakin hieman helpompi sanoa projektiin juuta, jaata, eitä tai ehkää. Kenties. Saa nähdä miten sopimushanke näkyy vaalien alla, vai näkyykö ollenkaan. Suosittelen joka tapauksessa erilaisten ja erimielisten järjestöjen TTIP-asioita käsittelevien sivustojen tutkiskelua ja asioiden valmisteluun vaikuttamista vaikkapa äänestämällä.
Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin hindistä, joka on kielenä paljon nuorempi kuin vaikkapa englanti.
(Veijo Meren Sanojen syntyä Karttunen ei vaivaudu edes mainitsemaan, ja luultavasti kommentoisi kysyttäessä, ettei katso aiheelliseksi puuttua satukirjoihin. Satukirjoiksi tarkoitettuja satukirjoja tekstissä kyllä mainitaan, useampiakin.)
Orientin etymologinen sanakirja tarkastelee sanoja, joiden arvellaan olevan peräisin aasialaisista tai pohjoisafrikkalaisista, nykyisistä tai kuolleista kielistä. Haitari leviää siis perin lavealle niin ajassa kuin tilassakin. On aika valaisevaa huomata, että perin usein jonkinlaisina sanojen alkukehtoina ajatellut latina ja kreikka – hepreakin – ovat lainanneet varsin reippaasti sanastoaan idän ja etelän suunnasta. On myös valaisevaa tajuta, miten monesta eri kulttuuripiiristä sanoja on lainattu. Itseäni yllätti jonkin verran malaijin kielestä periytyvän sanaston runsaus, mutta toisaalta: tiedän itsekin, että sekä portugalilaiset että hollantilaiset liikkuivat 1500–1600-luvuilla Intian valtamerellä ja ns. Itä-Intiassa (eli nykyisen Malesian ja Indonesian alueella) ja lähestulkoon ensimmäiset sikäläiset kielet joista idän kulttuurin sanoja oli mahdollista lainata olivat nimenomaan malaiji – sekä Etelä-Intian dravidakieliin kuuluva malayalam, jonka moni sanakirjantekijä on erehtynyt maailman sivu sotkemaan malaijiin.
Mutta ennen ns. löytöretkien aikaakin sanoja ja kulttuuria kulki karavaanireittejä pitkin, Persiasta, Intiasta ja Kiinasta – usein monen mutkan kautta. Otsikon tappara – siis kaksiteräinen kirves – on tullut turkin kautta persialaisista kielistä, sämpylä puolestaan periytyy akkadista, arameasta ja arabiasta. Tämä kirja on oiva apuväline nojatuolilöytöretkeilyyn.
(Kappas, painoin näköjään Julkaise-painiketta kun piti vasta tallentaa keskeneräinen kirjoitus. Joku sukkela on siis pystynyt seuraamaan tekstin syntyä alusta lähtien, jos on viitsinyt painella oman selaimensa päivityspainiketta.)
Manu Chao – maailman kiertäjä on siis nyt lukijoiden ulottuvilla. Tästä hankkeesta on jäänyt erinomaisen hyvä mieli, eikä se johdu suinkaan pelkästään siitä että kirjaprojekti on alkuaan oma ehdotukseni suomennettavaksi. Manu Chaon musiikki on kiinnostavaa, mutta hän on kiinnostava myös hahmona: maahanmuuttajataustainen* maailmanparantaja, joka on hyvin usein käyttänyt mainettaan ja julkisuutta varsin hyvin edistääkseen tärkeänä pitämiään asioita.
Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin 