Kategoria: kieli

Tappara ja sämpylä kaukaa idästä

·

Olen tähänastisen elämäni aikana lukenut läpi kaksi sanakirjaa. Ensimmäinen oli, tietenkin, Kaarina Karttusen riemastuttava Nykyslangin sanakirja (WSOY 1979). Toisenkin on kirjoittanut Karttunen, tällä kertaa Klaus: kyseessä on edellisessä bloggauksessa ohimennen mainittu Orientin etymologinen sanakirja (Gaudeamus 2013).

Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin hindistä, joka on kielenä paljon nuorempi kuin vaikkapa englanti.

(Veijo Meren Sanojen syntyä Karttunen ei vaivaudu edes mainitsemaan, ja luultavasti kommentoisi kysyttäessä, ettei katso aiheelliseksi puuttua satukirjoihin. Satukirjoiksi tarkoitettuja satukirjoja tekstissä kyllä mainitaan, useampiakin.)

Orientin etymologinen sanakirja tarkastelee sanoja, joiden arvellaan olevan peräisin aasialaisista tai pohjoisafrikkalaisista, nykyisistä tai kuolleista kielistä. Haitari leviää siis perin lavealle niin ajassa kuin tilassakin. On aika valaisevaa huomata, että perin usein jonkinlaisina sanojen alkukehtoina ajatellut latina ja kreikka – hepreakin – ovat lainanneet varsin reippaasti sanastoaan idän ja etelän suunnasta. On myös valaisevaa tajuta, miten monesta eri kulttuuripiiristä sanoja on lainattu. Itseäni yllätti jonkin verran malaijin kielestä periytyvän sanaston runsaus, mutta toisaalta: tiedän itsekin, että sekä portugalilaiset että hollantilaiset liikkuivat 1500–1600-luvuilla Intian valtamerellä ja ns. Itä-Intiassa (eli nykyisen Malesian ja Indonesian alueella) ja lähestulkoon ensimmäiset sikäläiset kielet joista idän kulttuurin sanoja oli mahdollista lainata olivat nimenomaan malaiji – sekä Etelä-Intian dravidakieliin kuuluva malayalam, jonka moni sanakirjantekijä on erehtynyt maailman sivu sotkemaan malaijiin.

Mutta ennen ns. löytöretkien aikaakin sanoja ja kulttuuria kulki karavaanireittejä pitkin, Persiasta, Intiasta ja Kiinasta – usein monen mutkan kautta. Otsikon tappara – siis kaksiteräinen kirves – on tullut turkin kautta persialaisista kielistä, sämpylä puolestaan periytyy akkadista, arameasta ja arabiasta. Tämä kirja on oiva apuväline nojatuolilöytöretkeilyyn.

(Kappas, painoin näköjään Julkaise-painiketta kun piti vasta tallentaa keskeneräinen kirjoitus. Joku sukkela on siis pystynyt seuraamaan tekstin syntyä alusta lähtien, jos on viitsinyt painella oman selaimensa päivityspainiketta.)

 

Ymmärretäänkö viestimäsi?

·

Toissa syksynä piipahdin kirjakauppaan etsimään vasta ilmestynyttä Orientin etymologista sanakirjaa, kun tarjouspöydästä sattui silmään aivan toinen teos ja sanoi minulle: ”Sinä haluat minut. Olet aina halunnut minut. Sinä olet aina tiennyt tarvitsevasi minua.”

Niinpä poistuin myymälästä kahden paksun, kieliä käsittelevän kirjan kanssa. Niistä toinen kertoo (erinäisistä) kielistä mitä me niistä tiedämme, toinen (erinäisistä muista) mitä emme tiedä.

Andrew Robinsonin Lost Languages: The Enigma of the World’s Undeciphered Scripts (Thames & Hudson 2002, 2009) tekee asiansa selväksi jo nimessä. Tässä on kyse arkeologisissa löydöissä paljastuneista muinaisista kirjoitusjärjestelmistä, joiden lukutaito on ehtinyt unohtua jo kauan sitten. Tosin kirja esittelee alkuun kolme komeasti onnistunutta kirjoitusjärjestelmätulkintaa, ne kolme jotka näistä asioista puhuttaessa yleensäkin esitellään esimerkkeinä siitä kuinka tutkiva mieli voittaa historian hämärän synnyttämät vaikeudet: egyptiläiset hieroglyfit, kreetalainen lineaari-B-kirjoitus ja mayakirjoitus. Robinson muistaa kuitenkin korostaa, viisaasti, että etenkään mayakirjoituksen tapauksessa kirjoituksia ymmärretään kohtuullisen hyvin, mutta kaikkea muuta kuin täydellisesti. Näiden selvitettyjen kirjoitusjärjestelmien esittelyn tarkoituksena on myös esitellä lukuisia harhapolkuja, joille nimekkäätkin tutkijat niiden parissa päätyivät: kirjoitusjärjestelmät (ja niiden takana olevat kielet) ovat niin erilaisia, niin erilaisista kulttuuripiireistä ja säilyneet kirjoitukset ovat aiheeltaan, laajuudeltaan ja sisällöltään niin yhteismitattomia, että yhden kirjoitusjärjestelmän selvittämisessä menestynyt tutkija on usein ollut ylimielisyyteensä kompastuva täydellinen tumpelo vaihtaessaan hyvässä hybris-vauhdissa toiseen.

(Puhumattakaan tietysti ihan muilta aloilta tulleista, omilla aloillaan ihan pätevistä tekijöistä: esimerkiksi nobelfyysikko Richard Feynman tutki aikoinaan innokkaasti mayakirjoitusta, mutta onnistui ainoastaan selvittämään mayojen mutkikkaasta luku- ja kalenterijärjestelmästä asioita, jotka olivat mayatutkijoille enimmäkseen jo kohtuullisen tuttuja. Myöskään tietokoneavusteisen kryptografian tutkijat eivät ole olleet muinaiskirjoitusten suhteen kovinkaan onnekkaita.)

Kolmen suhteellisen hyvin selvitetyn kirjoitusjärjestelmän (ja kielen) jälkeen Robinson siirtyy joukkoon yhä edelleen tutkijoiden mieltä kutkuttaviin haasteisiin. Joukossa on kieliä ja kirjoitusjärjestelmiä, joiden (nykyistä parempi) selvittämien aukaisisi aivan liian huonosti tunnettuja vanhoja korkeakulttuuripiirejä paljon paremman tutkimuksen piiriin. Nykyisen Sudanin alueen Nuubian (tai Kushin) ”mustien faaraoiden” meroiittisesta kirjoituksesta tiedetään jotakin mutta ei tarpeeksi tekstien lukemiseksi tai ymmärtämiseksi. Etruskien kielen kreikkalaisperuinen aakkosto on enimmäkseen ymmärrettävää, mutta koska itse kieli on kuollut parituhatta vuotta sitten eikä sille tunneta yhtään sukukieltä ja koska säilynyt tekstimateriaalikin on enimmäkseen aiheiltaan suppeita hautakirjoituksia, niitä(kään) ei pystytä lukemaan. Kreetan vanhempi kirjoitusjärjestelmä, ns. lineaari-A on edelleen mysteeri myös kirjoitukseen käytetyn kielen suhteen (kuten myös kreetalainen hieroglyfikirjoitus, jonka Robinson mainitsee mutta jota hän ei tarkemmin käsittele). Protoelamiittisen kirjoitusjärjestelmän ymmärtäminen avaisi Kaksoisvirtainmaan ympäristön historiaa aivan uusilta suunnilta, ja sama pätee eteläisen Meksikon sapoteekkien kirjoituksiin. Todellinen kadonnut kulttuuri on nykyisen Pakistanin alueella neljä-viisituhatta vuotta sitten kehittynyt lähestulkoon ensimmäiseksi korkeakulttuuriksi laskettavissa oleva ns. Indus-kulttuuri, jonka jäljetkin olivat hiipuneet jo (muutamaa tuhatta myöhemmän) antiikin aikoina ja jonka olemassaolo löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla.

Kaikkein pahimpina hörhömagneetteina Robinson esittelee Pääsiäissaaren rongorongo-kirjoituksen ja Kreetalta löydetyn Faistoksen kiekon. Rongorongoa on joskus väitetty, merkkien samankaltaisuuden vuoksi, Indus-kirjoituksen sukulaiseksi, mikä on epätodennäköistä jo siksikin että näiden kahden kulttuurin välissä on puoli Maapalloa ja kolmetuhatta vuotta. Rongorongolla ja Faistoksen kiekolla on väitetty olevan myös yhteyksiä avaruusolentoihin ja esihistorialliseen avaruusmatkailuun.

Faistoksen kiekko on Robinsonin kirjan kirjoitusjärjestelmistä ainoa, josta teokseen on ollut helppo liittää kaikki tunnetut kyseisellä kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut (tunnetut) tekstit. Niitä on niin vähän: itse kiekko ja pari muuta esinettä, joiden koristekuvioissa on samanlaisia merkkejä.

Muista kirjoitusjärjestelmistä ja niiden teksteistä Robinson antaa runsaasti esimerkkejä ja esittelee eri menetelmiä, joilla ratkaisuja on yritetty löytää. Tässäkin mielessä Lost Languages on kirja, joka ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella. Näin ensi kierroksella sen voi lukea mukavana ja sujuvana yleisesittelynä joukosta kiehtovia kirjallisia arvoituksia ja niiden ratkaisuyrityksiä. Jos aikaa ja viitseliäisyyttä on, lukija voi palata kirjaan vaikkapa luku kerrallaan pohdiskelemaan merkkien arvoituksia ja syventämään tietämystään niistä – ja liittyä, huonolla onnella, niiden hörhöjen joukkoon, jotka kuvittelevat omalla huikealla intuitiollaan päihittäneensä arkeologian, kulttuurintutkimuksen ja kielitieteen parhaat kyvyt ja monisataavuotisen ammattimaisen analyysin.

Mutta tällainen kirja saattaa hyvinkin johtaa monta vaikutteille altista lukijaa valitsemaan arkeologian, kulttuurintutkimuksen tai kielitieteen elämäntehtäväkseen. Se on paljon parempi lopputulos.

Ja kyllähän ne hörhöintuitio-ratkaisuyrityksetkin voisivat olla parempaa ja mielekkäämpää ajankulua vaikkapa eläkevuosiksi kuin esimerkiksi sanaristikoiden ratkaiseminen. Kunhan vain muistaa, että hörhöintuitio-oivallus on eri asia kuin tieto, eikä rupea tarjoamaan kustantajille ja tiedeyhteisölle kotisohvalla koottuja ”todisteita” siitä kuinka nämä eivät ole tajunneet yhtään mitään siitä mitä ovat väittäneet tutkineensa.

(Muutama sellainen tapaus tuli aikanaan nähtyä siihen aikaan, kun olin päivätöissä kustantamossa.)

Kunnia ja kunnia

·

Tänään, pienessä kokeellisessa kirjailijoiden työnohjauspiirissämme, jäimme hetkeksi pohtimaan kunnianhimoa, ennen kaikkea sanaa kunnianhimo. Yleensä se mielletään varsin positiiviseksi sanaksi, erityisesti meidän kirjailijoiden kohdalla pyrkimykseksi tavoitella parempaa, laadukkaampaa, täydellisempää. Toisaalta kunnian tavoittelu mielletään usein kovin negatiiviseksi intohimoksi, haluksi mielistellä, herättää huomiota, saada ihailijoita. Puhuimme myös Andy Warholista, jonka elämän kokonaistaideteos oli kunnian himoinen juuri tässä jälkimmäisessä mielessä. Luulen, että hänen taideteoksensa oli nimenomaan kokonaisuus, johon kuului Factory, sisäpiiri, lukuisat ”supertähdet”, raha, menestys, lehtiotsikot ja muu sälä, jota normaalisti katsotaan varsinaisen taiteen ulkopuoliseksi välttämättömäksi – tai vältettäväksi – pahaksi enemmän kuin jotkut Mao-muotokuvasarjat tai muut yksittäiset työt.

Kunnianhimo-termin ongelma lienee, että siinä käytetään kunniaa eri merkityksessä kuin mihin olemme nykyään tottuneet. Sanonta ”mainetta ja kunniaa” on muuttanut sanan merkitystä jonkinlaiseksi kuuluisuuden tai arvostuksen synonyymiksi: kunnioitettuna olemiseksi. Luulen, että kunnianhimo-sanan kehittäjä ajatteli kuitenkin vanhakantaisemmin esimerkiksi ritarin kunniaa, joka ei syntynyt ulkopuolisten arvostuksesta, vaan siitä mielihyvästä ja omanarvontunteesta,  joka syntyy kun ritari itse kokee toimivansa ihanteidensa mukaisesti. Tällöin taiteilijankin kunnianhimo on työskentelemistä sen eteen, että voi itse seisoa teoksensa vierellä ja olla siihen tyytyväinen, kokea nähneensä vaivaa vaivan arvoisen hankkeen vuoksi, kehuivat muut tai eivät.

Minun kaltaiseni parviälyintoilija tietenkin toteaa tähän, ettei näitä asioita voi niin vain erottaa toisistaan: ritarinkin kunniantunto syntyy yhteisön ja hänen säätynsä määrittelemien normien perusteella*, samoin taiteilijan arvostamat ja tavoittelemat asiat ovat pitkälti peräisin siitä, mitä taiteilijan yhteisö – jopa yhteiskunta – arvostaa.

Tämä on hyvä päivä pohtia tällaisia kunnianhimoasioita. Reaalifantastikkotoveri Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäinen englanninnos Rabbit Back Literature Society on saanut aikamoisen hyviä arvosteluja ja ilmeisesti myykin kohtuullisen hyvin. Toinen kirjailijatuttava, Riika Pelo, on tänään pokannut Finlandia-palkinnon. Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen oli hänkin Finlandia-ehdokkaana, ja aamun Helsingin sanomien hupaisahko artikkeli mainitsi hänet palkinnon tilastollisesti todennäköisimmäksi voittajaksi.

Teetä juodessani tutkailin lehden listaamia tekijöitä joilla F-kisassa on menestytty, ja huomasin että aika moni saattaisi sopia tulevaan romaaniini, joka kulkee edelleen työnimellä Hunan.

Kyllä, Hunan on minulle kunnianhimoinen projekti monessakin mielessä. Idea on pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin, vähintäänkin siitä saakka kun kannoin kotiin pari laatikollista lähdemateriaalia, jotka ovat peräisin äitini parinkymmenen vuoden takaisesta (aivan toisenlaisesta) kirjahankkeesta, jonka hän joutui jättämään kesken sairauksiensa vuoksi. Olen odotellut hankkeelle sopivaa aikaa, koska olen arvellut että se tulee viemään täyspäiväistä työskentelyaikaa enemmän kuin aikaisemmat kirjani, ja koska aihe ja tarina vaativat aikalailla erilaista käsittelytapaa kuin aikaisemmat romaanini. Joudun astumaan monessakin mielessä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kun sain tietää nauttivani ensi vuoden apurahaa, oli selvää ettei parempaa aikaa tällaiselle kunnianhimoiselle hankkeelle voi oikeastaan edes kuvitella.

Hanke on kunnianhimoinen myös siinä mielessä, että toivon sen tavoittavan, Muurahaispuun lailla, myös sellaisia lukijoita jotka eivät ole aikaisemmin kirjoihini tarttuneet (eikä se, toivon mukaan, vieraannuta niitä jotka ovat aikaisemmista kirjoistani pitäneet). Tarina sijoittuu 1930–40-luvuille, siinä käsitellään kuolemaa, historiaa, kulttuurien törmäystä, uskontoa, identiteettiä ja naisen asemaa. Muun muassa. Toisaalta siitä ei tule mikään tavallinen historiallinen romaani eikä sen minäkertoja ole ihan… sitä mitä minäkertoja yleensä on. Siitä saattaa tulla aikaisempia kirjojani pidempi ja paksumpi.

Ehkä. Mitä siitä kirjasta todella tulee, selviää reilun vuoden päästä kun käsikirjoitus on toivon mukaan siinä kuosissa että sen voi ojentaa kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Tai pikemminkin sen jälkeen kun he ovat lukeneet tekstin ja antaneet siitä sellaista palautetta jonka perusteella käsikirjoituksesta saadaan aikaiseksi julkaisukelpoinen kirja.

Mutta ennen kuin pääsen tekemään kunnianhimoisista haaveistani kunnianhimoisen kirjaprojektin, minun täytyy ensin saada kunnialla loppuun parhaillaan kesken oleva suomennokseni Sarah Lotzin romaanista The Three – ensimmäisestä kohdalleni sattuneesta kirjasta, jota suomennan jo ennen kuin alkuteos on ilmestynyt (sen pitäisi näillä näkymin tulla ensi toukokuussa, ja suomennoksen toivon mukaan lähes samoihin aikoihin). Siirrynkin vielä toviksi sorvin ääreen ennen nukkumaan menoa.

___
* Jotka muuttuvat ajan myötä: keskiajan ritarit olisivat, nykypäivään ja nykynormien keskelle siirrettyinä, lähinnä sosiopaatteja jotka jokainen tervejärkinen yhteiskunta pistäisi pikimmiten lukkojen taakse. Jos tästä on jotakin epäilyksiä, kannattaa vaikka tutustua siihen mitä meidän lapsena Ivanhoensa lukeneiden arkkityyppi-ritari, Englannin kuningas Rikhard I Leijonamieli puuhasi ristiretkillä ollessaan.

Kaljuuna, tuo meriterminologinen murheenkryyni

·

En voi enää vaieta, vaan avaudun eräästä sanastollisesta keppihevosestani, joka on minua rieponut jo kauan ja jolla olen kiusannut tuttavia ja vieraita pienessä piirissä jo pitkään. Kyseessä on sana kaljuuna. Tämä sanahan on meritermiksensä varsin tuttu jopa maallikoille: kaikkihan tietävät, että sillä tarkoitetaan vanhanaikaista purjelaivaa, sellaista mitä merirosvot käyttivät joskus… ööö… 1600-luvulla? Suunnilleen tuollainen:

(Kuva Wikimediasta)

Tämän yleisen käsityksen mukaan kaljuuna on suomenkielinen versio englanninkielen sanasta galleon (joka on espanjalaista alkuperää). Useimmat sanakirjatkin kertovat niin. Aika monet sanakirjat, luoja paratkoon, mainitsevat kaljuunan myöskin englanninkielen sanan galley suomennoksena. Myös galley on laivatyyppi, mutta aivan toisenlainen: iso, etenkin Välimerellä vanhalla ajalla, keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella käytetty sota-alus, jonka liikkeellepanevana voimana oli (apupurjeiden ohella) iso määrä soutajia. Selityksen perusteella monet tavoittavat tämän laivatyypin korrektin suomenkielisen termin, joka on tietenkin kaleeri.

Mutta ei ole kaljuuna laivatyypin nimi muutenkaan, ei. Ylläolevassa kuvassa kyllä näkyy kaljuuna, mutta itse laiva ei ole kaljuuna. Kaljuuna on tuo laivan keulassa törröttävä ristikkouloke, jonka etummaisessa kärjessä on laivan keulakuva eli, aivan niin, kaljuunakuva. Englanniksi kaljuuna on, yksinkertaisesti, head. Tämä paljastaa myös kapistuksen toisen käyttötarkoituksen: laivakäymälähän on englanniksi yhä edelleen head, vaikka ne eivät enää sijaitsekaan laivan keulaan rakennetussa ristikossa.

Toinenkin käyttötarkoitus on helppo hahmottaa:  laivan kokkapuuhun (bowsprit) takiloituja raakapurjeita (joita kutsutaan, ymmärrettävästi, sokkopurjeiksi) kuin vanhempien sotalaivatyyppien (eli karakkien) keulakorokkeelta (eli keulakastellilta). Tällainen kaljuunalla varustettu alustyyppi, galeoni, oli 1500-luvun uusinta uutta sotilastekniikkaa: galeonit olivat vanhoja, korkeita karakkeja sirompia, nopeampia ja helpompia käsitellä.* Juuri uudenaikaisten galeonien avulla englantilaiset saivat torjuttua Espanjan ”Voittamattoman armadan” hyökkäyksen vuonna 1588.**

Kaljuunat pysyivät oleellisena osana isoja sota- ja kauppalaivoja senkin jälkeen, kun galeonien tilalle tulleita alustyyppejä alettiin kutsua fregateiksi*** tai, jos kyse oli isommasta sota-aluksesta, linjalaivaksi (ship of line).****

Vähitellen sokkopurjeet korvattiin keulan harusköysiin kiinnitetyillä kolmiomaisilla haruspurjeilla (joista ulommaisen nimi oli pitkään halkaisija eli klyyvari eli liivari, kunnes vielä ulommaksi rikattiin ajopurje) ja kaljuunan purjeenkäsittelyllinen merkitys väheni. Miehistön vessatkin siirtyivät keulan laudoituksen sisäpuolelle. Kaljuuna säilyi kuitenkin lähes kaikkien suurten laivojen keulan koristeellisena elementtinä purjelaivojen ajan loppuun saakka, vaikka viimeiset sata vuotta kyse olikin lähinnä muutaman laudan (tai teräsrunkoon pultattujen koristelistojen) muodostamasta koristeesta – jonka kärjessä oli edelleen kaljuunakuva.

Mutta palataan vielä siihen 1500–1600-luvujen laivatyyppiin, joka on englanniksi galleon ja jota olen edellä jo kertaalleen kutsunut galeoniksi. Tämän termin olen oppinut lähes äidinmaidossa, tai ainakin Björn Landströmin upeasta Laiva-kirjasta ja Merenkulun tietokirjasta, joita opettelin likipitäen ulkoa 1960-luvun loppupuolelta alkaen. Tästä syystä pitäydyn galeoni-termissä edelleenkin. Joissakin yhteyksissä sanan suomenkieliseksi versioksi on tarjottu muotoa kaljuuni, jonka nähdessäni tulee mieleen erään ystäväni vakiolausahdus: ”Jos haluaisin oksentaa, osaisin kyllä työntää sormet itsekin kurkkuuni.” Ei. Galeoni. Se on asiaankuuluvan vanhahtava ja kertoo laivatyypin historiasta ja alkuperästä jossakin romaanisen kielialueen tietämissä.

Sitäpaitsi kalj-alkuinen laivatyypin nimi sotkeutuu helposti kaljaasiin, joka puolestaan on Itämerellä 1800-1900-luvuilla yleinen kaksimastoinen rannikkoalus, joka oli/on yleensä takiloitu kahvelikuunariksi tai -ketsiksi (eli -kitsiksi).*****

No niin, nyt olen saanut tämän pois tunnoltani. Mene, äläkä enää puhu ”merirosvokaljuunoista”.

____
* Lisäksi galeonien kyljet kaartuivat vesirajan yläpuolella sisäänpäin, joten laivan kansille sijoitettu raskas tykistö saatiin lähemmäksi laivan keskiviivaa. Näin galeonit olivat karakkeja vakaampia tykistöalustoja myös reippaammassa merenkäynnissä.
** Toki myös myrskyinen sää auttoi asiaa hajottaessaan espanjalaisten laivaston ajelehtiviksi yksittäisiksi aluksiksi yhtenäisen puu- ja tykistömuurin sijaan.
*** Vielä 1700-luvulla alukset luokiteltiin runkomallin mukaan. Myöhemmin fregatti-sanaa (engl. frigate) on käytetty pienehköstä sotalaivasta tai takilatyypistä, jota kutsutaan myös täystakilaiseksi (engl. full-rigged).
**** Englanniksi myös man of war (tai man-o-war, monella tavoin kirjoitettuna). Man-sanalla on vanhastaan ollut myös laiva-merkitys.
***** Suomenkielinen meriterminologia on kirjavaa. Jokaisessa satamakaupungissa on ollut omansa. Mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä kaljuunoiden, kaljuunien tai galeonien kanssa. Ei tietenkään. Älä ole naurettava. Se on ihan eri asia.

Tityy

·

Olen päätynyt kirjallisuuden suomentajaksi ns. kadulta, harrastusten ja kirjoittamisen kautta. Kielen ja kirjallisuuden sijaan opiskelin aikoinani ensin fysiikkaa ja sittemmin filosofiaa ja kulttuuriantropologiaa. Siinä(kin) mielessä on erittäin valaisevaa päästä toisinaan kuulemaan kieleen ja kielen käyttöön liittyviä luentoja. Kääntäjäliitto järjesti juuri tällaisen tilaisuuden, joten olen viimeiset kaksi päivää istunut kollegojen keralla luentosalissa kuuntelemassa esityksiä käännös- ja kielitieteestä.

Opimme muun muassa, ettei monen halveksima lemmikinomistajien tapa puhua koirastaan tai kissastaan hänenä ole suinkaan mikään uusi muoti-ilmiö. Itse asiassa kaikissa suomen murteissa se– ja hän-pronominien käyttö on ollut huomattavan vaihtelevaa ja rikasta: joitakin kotieläimiä ja arvostettuja riistaeläimiä on hänitelty hyvinkin paljon, lause- ja asiayhteydestä riippuen. Vasta 1800-luvun lopun kirjakielen kehittäjät laativat keinotekoisen rajauksen, jonka mukaan hän tarkoittaa ihmistä ja se kaikkia muita. Suomen lähintä sukukieltä meänkieltä normitetaan vasta nyt, ja siellä on säilytetty suomen puolellakin aikaisemmin hyväksytty joustava pronominien käyttö. Kirjakielessähän asian suhteen jouduttiin tekemään myönnytys ja ottamaan kömpelö tämä käyttöön vaihtoehtoisena persoonapronominina:

Matti kertoi Liisalle, että hän arvostaa tämän työpanosta.

Voi kyllä olla, että käytän jatkossakin ainakin käännöksissä tämää enkä sitä. Omassa tekstissä on jossain määrin helpompaa käyttää laajempaa kielen keinojen valikoimaa – silloin kun keino sattuu sopimaan asiayhteyteen.

Sitä paitsi kirjakieli on juurtunut minuun syvälle, ei ihan (toimittaja-)äidinmaidosta asti mutta melkein. Tekstissä tämä tulee jotakuinkin yhtä luontevasti kuin ”alkuperäinen” se puheessa.

Laura Visapää kertoi meille verbimuodosta, jota hän on ryhtynyt kutsumaan ”itsenäiseksi A-infinitiiviksi”. Vaikuttaa siltä, että tämä kohtuullisen yleinen ilmaisutapa on jäänyt kielentutkijoilta täysin huomaamatta. Yleensä sitä pidetään jonkinlaisena vajaana muotona eikä itsenäisenä kielellisenä ilmaisutapana, jota on käytetty sekä korkeakirjallisessa tekstissä

Kohdata Pariisissa vuosien jälkeen tuttu kaunotar!

että löysässä arkijutustelussa:

Se terassi olis ollu tosi kiva. Kesällä sinne olis voinu kantaa kaiuttimet ja kuunnella musaa kovaa. Olis sellainen rento meininki. Grillata vaikka makkaraa, ottaa relaa ja napata drinksua.*

Itsenäiseen infinitiiviin sisältyy usein vahva tunneaffekti – joko positiivinen, kuten edellä, tai paheksuva: Pomppia nyt joulupöydästä kesken kaiken puhumaan puhelimessa!** Tällainen latautuneisuus tekee siitä vähän hankalan käytettävän. Lisähankaluuksia aiheuttaa, että jokaisen modernin tekstinkäsittelyohjelman oikoluku herjaa itsenäiseen infinitiiviin perustuvista virkkeistä: ”Virkkeestä näyttää puuttuvan pääverbi.” Mutta Visapää onnistui vakuuttamaan meidät siitä, että tämä kummajainen on itsenäinen, mielekäs ilmaisutapa kohtaamastaan hyljeksynnästä ja epäluulosta huolimatta. Kielimuoto ei myöskään ole pelkästään suomen ominaisuus: Visapää aloitti esityksensä pätkällä Wim Wendersin klassikkoelokuvasta Berliinin taivaan alla, jossa kaksi enkelia mietti millaista heidän elämänsä olisi, jos he olisivat tavallisia kuolevaisia. Molemmat puhuivat pitkät pätkät itsenäisillä infinitiiveillä sekä saksankielellä että englanninkielisessä tekstityksessä.***

Emeritaprofessori Auli Hakulisen keskusteluanalyysitutkimukseen liittyviä esitelmiä olen päässyt kuulemaan ennenkin, mutta kuulen mielelläni lisääkin. Auli on loistava luennoija ja aihe on äärimmäisen kiinnostava. Tavallinen löysä arkipuhe – jutustelu, puhelinkeskustelu, lääkärikäynti tai kaupan kanssalla asiointi – osoittautuu tallennettuna melkoisen monia lainaisuuksia, mutkikkaita rakenteita ja kaikkien osapuolten luonnostaan tuntemia lainalaisuuksia noudattavaksi kulttuurin aarreaitaksi. Ajatellaanpa vaikka (näennäisen) yksinkertaista kysymystä tyyliin:

Lukeeks Kalle [kirjoja]?

On eroa siinä, alkaako vastaus sanalla Lukee vai Joo. Jälkimmäinen oikeastaan vaatii, että asiasta on keskusteltu jo aikaisemmin (tai asiassa on lisäpuimisen arvoista).

Iso osa (käännettävästäkin) kirjallisuudesta on keskustelua, joten tällaiset huomiot ovat oleellisen tärkeitä.

Puhetta oli myös siitä, että ensikuulemalla hyvinkin yksitavuiset ja karut keskustelut vaikkapa kioskimyyjän kanssa saattavat sisältää melkoisen määrän paitsi informaatiota, myös näkymättömiä kohteliaisuussääntöjä, vaikka juuri tällaista dialogia käytetäänkin usein esimerkkinä tapakulttuurin rapistumisesta. Jäin pohtimaan asiaa, ja ainakin joitakin salissa istuneita kollegoita tuntui huvittavan (vähintäänkin puolivakavasti) heittämäni teoria talitintti-ilmiöstä: Etenkin kaupungeissa melutaso on liikenteen, ilmastoinnin ja taustamusiikin takia kohonnut niin paljon, että ilmaisua on ollut ymmärrettävyyden vuoksi pakko tiivistää. Anteeksi ja kiitos hukkuvat hälyyn pahemmin kuin Oho ja tos, ja nekin voidaan korvata tietynlaisella katseella ja nyökkäyksellä. Kyse ei ole epäkohteliaisuudesta, vaan ilmaisun tiivistymisestä.

Teoriaa vastaan tietysti puhuu, ettei samanlaista ilmiötä ole selvästikään tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Ranskassa. Mutta ainakin toistaiseksi ajatus jaksaa minua huvittaa.

___

* Molemmat esimerkit ovat muistinvaraisia mukaelmia Visapään esimerkeistä. Ensimmäinen on alkuaan peräisin Milan Kunderan kirjan suomennoksesta ja jälkimmäinen keskustelututkimuksen tallenteesta.
** Tämä taas on kahden koulutuspäivän jälkeen pidetyissä (erään toisen kulttuurijärjestön) pikkujouluissa pöytäseurueemme kollegalle lohkaisema muka-paheksunta.
*** Berliinin taivaan alla on yksi kaikkien aikojen kauneimmista elokuvista. Hitto, pitäisi katsoa taas kerran.